Kesän kirkkain lukumuisto: Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Kansi: Fennopress/Photonica/Knauser/Johnston.

Tammi 2004. 851 s. 
Alkuteos: The Way the Crow Flies (2003). 

Suom. Kaijamari Sivill.
Oma arvioni: 5/5

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Alkusyksy on ollut Kirjakimarassa hiljaiseloa. Tauko blogikirjoittamisesta venähti huomaamatta kuukausiksi, vaikka lukeminen on jatkunut entiseen malliin. Ennen kuin tuon syksyn kirjasatoa blogiin, haluan vielä hetkeksi palata menneen kesän lukutunnelmiin.

Kesäkuun aurinko paahtoi, kun lähdin Ann-Marie MacDonaldin matkassa 1960-luvun Kanadaan. Kirja kulki mukanani reilun viikon: siihen oli tartuttava valoisien kesäöiden unettomina tunteina, juhannuksen vieton keskellä ja heti ensimmäisenä aamusta. Vaikka lukuaikaa ei olisi ollut paljon, niin koko ajan janosin kirjan pariin edes hetkeksi.

Keskiössä on nelihenkinen McCarthyn perhe, joka muuttaa Centralian varuskunta-alueelle isän uuden komennuksen vuoksi. Tarinan alussa isoveli Mike on 12-vuotias, Madeleine kahdeksan. Isä Jack on everstiluutnantti, jonka työssä on jotakin salaista, äiti Mimi puolestaan pitää kodin puhtaana ja ruoantuoksuisena. Sodanjälkeinen aika on uudelleenrakennuksen aikaa, ja kaikki halutaan tehdä oikein. Niin haluavat myös Mimi ja Jack. 

Isän työn vuoksi perhe on muuttanut usein, ja läpi kirjan toistuvat pohdinnot johonkin kuulumisesta:

Kuulua johonkin ja olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään – keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt – on jo ajatuksena tukahduttava. 

– – –

Jos muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni.

Tiiliskivenpaksuisessa kirjassa riittää tasoja ja koukkuja. Erityisesti tempauduin ajankuvaan, mutta taiten on toteutettu myös Madeleinen kasvutarina, Mimin ja Jackin avioliittokuvaus sekä jännitteinen murhamysteeri. Kylmän sodan jäätävät tuulahdukset tuntuvat myös Centraliassa ja mukaan saadaan vakoilukuvio, Kuuban ohjuskriisi ja ensimmäinen kuulento.

MacDonald kuljettaa tarinaa vuoroin eri perheenjäsenten vinkkelistä, ja näistä keskeisimmäksi hahmottuu Madeleinen näkökulma. Haaveiluun taipuvainen tyttö vaipuu usein ajatuksiinsa oppitunneilla, mitä opettaja herra March ei suvaitse. Madeleine ja muut kurittomat pienet tytöt joutuvat jäämään koulun jälkeen luokkaan jälki-istuntoon herra Marchin kanssa. Kuulostaa pahaenteiseltä ja niin se onkin.

Moni asia romaanissa siis toimii, mutta jo yksin Madeleine on syy tarttua kirjaan. Lapsen arki, sen huiput ja pettymykset sekä hämmennys aikuisten asioiden äärellä koskettavat. Linnuntietä on rikas, täyteläinen ja todentuntuinen, täydellisesti uppoutuvaan lukemiseen sopiva romaani.

Helmet 2020: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä.

Synkkyyden keskellä toivo – Colson Whitehead: Nickelin pojat

Kansi: Oliver Munday.

Otava 2020. 222 s.
Alkuteos: The Nickel Boys (2019).
Suom. Markku Päkkilä.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kun salainen hautausmaa löytyy entisen Nickelin poikakodin tiluksilta Floridassa, herää monia kysymyksiä. Keiden ruumiit koulun maille on haudattu? Mitä koulussa oikeastaan tapahtui? Uutinen koulukodin hautausmaalöydöstä leviää, ja yksi sen entinen asukki Elwood Curtis päättää palata kauhujen keskipisteeseen. Löytö sysää 1960-luvulle kurottavan tarinan liikkeelle.

1960-luvulla Elwood on Martin Luther Kingiä ihannoiva nuori musta poika, joka rakastaa kirjoja ja haaveilee opinnoista. Epäonnisen sattuman vuoksi hän kuitenkin joutuu Nickelin kasvatuslaitokseen, joka on synkkä paikka sinne joutuville nuorille.

Nickelissä pojat jaotellaan mustiin ja valkoisiin, latinoita pompotellaan puolelta toiselle. Arki täyttyy raskaasta työstä ja väkivallan uhasta. On solvaamista, alistamista, kuritushuone ja tallin taus, josta kukaan ei palaa. Nickelistä pelastavat kuolema, onnekas oikeuden tuomio tai pako. Onnistuneista paoista kerrotaan legendoja, mutta yrityksiin nähden onnistumisia on vähän.

Oli hullua paeta ja aivan yhtä hullua olla pakenematta. Saattoiko kukaan on katselematta koulun rajojen taakse, olla näkemättä vapaan maailman elämää ja olla suunnittelematta pakoyritystä? Tilaisuutta kirjoittaa tarinansa vihdoin itse. Pakoajatusten kieltäminen, pienenkin mielihalun tukahduttaminen oli yhtä kuin ihmisyyden itsemurha.

Toki myös aika armahtaa, jos sattuu kestämään oloja vaaditut vuodet. Viimeistään täysi-ikäisenä ovet avautuvat.

Nickelissä Elwood ystävystyy Turnerin kanssa. Poikien keskinäinen solidaarisuus maustaa synkän tarinan toivolla. Alusta lähtien 1960-luvun tapahtumat ja nykyaika lomittuvat – lukijaa lohduttaa, että Elwood on nykyajassa hengissä. Miten Elwood selvisi, miten kävi Turnerin? Jännite kantaa viimeisille sivuille saakka.

Nickelin pojat näyttää rasismin ja rotusorron arjen ja seuraukset. Miten epäonninen sattuma voi ajaa elämän umpikujaan, sadististen vallankäyttäjien armoille. Epäoikeudenmukaisuus ja silmittömyys kouraisevat.

60-luku ja rotuerottelu tuntuivat lukiessa kaukaiselta, mutta viimeaikaiset tapahtumat Yhdysvalloissa ovat osoittaneet, ettei välimatka olekaan kummoinen. Minneapolisissa tapahtunut George Floydin kuolema poliisin käsittelyssä on nostanut Black lives matter -liikkeen otsikoihin. Mielenilmauksia järjestetään ympäri maailmaa, myös Suomessa.

Whiteheadin kertoma tarina perustuu todellisen Floridassa sijainneen Dozierin koulukodin historiaan, mutta henkilöhahmot ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kirja tuo mieleen Peter Høegin Rajatapaukset, jossa myös kuvataan nuorten elämää kasvatuslaitoksessa uhkailun, pelottelun ja rangaistusten keskellä.

Nickelin pojat ilmestyi kevättalvella Otavan kirjastossa, joka on kustantamon julkaisusarja käännetylle nykykirjallisuudelle. Helmet-lukuhaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja. Olen usein löytänyt sarjasta mielenkiintoista luettavaa, joten monet sen uutukaiset päätyvät lukukokeiluun – näin löysin myös Whiteheadin ääreen.

Viimeisen kuukauden aikana kirja on ollut paljon esillä mediassa ja blogeissa, sillä sille myönnettiin  kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinto. Whiteheadille palkinto oli jo toinen Pulitzer, ensimmäinen tuli vuonna 2017 ainakin toistaiseksi suomentamattomalla teoksella The Underground Railroad.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (2012)

Kansi: Martti Ruokonen.

Alkuteos: Storia del nuovo cognome.
Suomentaja: Helinä Kangas (2017).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 508.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keskikesän blogitauko päättyy tänään, kun esittelyyn pääsee Elena Ferranten Napoli-tetralogian toinen osa. Sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni tarjosi minulle noin vuosi sitten nautinnollisen lukumatkan Napoliin. Tuohon lukukokemukseen liittyy niin hyviä muistoja, että odotin toisen osan suomennoksen ilmestymistä innokkaana. Napoli-sarjan avausosassa napolilaiset ystävykset Lenú ja Lila elävät lapsuuttaan 1950-luvun työläiskorttelissa. Tässä toisessa osassa kuvataan tyttöjen elämää 60-luvulla, kun he ovat nuoria aikuisia.

Ystävyksillä on samankaltaiset lähtökohdat, mutta he päätyvät erilaisille elämänpoluille. Lila pääsee hyviin naimisiin nuorena, saa hyvän aseman perheyrityksessä ja kohoaa arvoasteikolla korkealle. Nuorena naiminen ei osoittaudukaan onnen takeeksi, sillä jatkuva painostus lapsensaantiin ja kodin ja perheyrityksen pienet ympyrät muodostavat vankilan. Tulee selväksi, että avioliitosta ei 1960-luvun Italiassa niin vain lähdetty. Lénu puolestaan opiskelee ahkerasti, pääsee yliopistoon ja myös toteuttamaan omia kirjallisia intohimojaan. Tämä on melkoinen ponnistus, johon vain harva pystyy.

Ystävyksille tapahtuu tahoillaan paljon, ja välillä he ajautuvat etäälle toisistaan. Kotikortteli, yhteiset kokemukset ja omalaatuinen ystävyyssuhde kuitenkin yhdistävät Lilaa ja Lenúa. Molemmille nuorille naisille kesä ensimmäisestä kirjasta tutulla Ischian saarella on pakopaikka arkisista kuvioista, Lilalle perheenperustamispaineista, Lenúlle opiskelustressistä. Jälleen ihot paahtuvat porottavan auringon alla, päivät kuluvat meren rannalla. Miesten huomiota riittää, ja tuolla kesällä on molempien elämässä käänteentekevä vaikutus.

Uuden nimen tarina lunasti sille asettamani odotukset. Sain upota kahden ystävyksen elämään ja aistia italialaista tunnelmaa kirjan sivuilta. En tosin päässyt nautiskelemaan kirjasta helteisessä säässä viime vuoden tapaan, koska tämän kesän kelit nyt ovat mitä ovat. Luin kirjan kesäkuun alussa, jolloin auringon sijaan lämpöä toivat villasukat ja takka. Ainoan pienen miinuksen Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa saavat ajoittaisesta jaarittelusta: jo ensimmäisessä kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa, ja samaa mieltä olen myös Uuden nimen tarinasta. Tämä on sivuseikka, sillä tärkeämpää on, että Ferrante onnistuu mahtavasti ajankuvan ja tunnelmien luomisessa. Ja ennen kaikkea kirjailija on kehitellyt vetävän juonen, joka onnistui jälleen yllättämään ja koukuttamaan. Taas alkaa malttamaton seuraavan osan odotus!

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli (2006)

Alkuteos: El viento de la luna.

Suomennos: Tarja Härkönen (2011).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 323.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Laura Lyytinen.

Eletään vuotta 1969 Espanjan maaseudulla. Kertojana on 13-vuotias vintin yksinäisyydessä viihtyvä poika, joka kaipaa jonnekin pois ja yrittää luovia murroiän myrskyissä. Poikaa kiehtovat astronauttien teot ja erityisesti Neil Armstrongin kuukävely.

Muñoz Molina kuvaa värikkäästi 1960-luvun ajatusmaailmaa, yhteiskuntaa ja maisemia. Kuulento ja televisio kuvastavat maailman ja teknologian kehitystä. Maailma muuttuu, ja niin myös kertoja. Murroikäisen pojan mielessä nämä kaksi muutosta sekoittuvat; molemmat ovat kiihottavia, jännittäviä, uusia.

Uudet asiat saavat kertojan tuntemaan vierauden tuntemuksia. Poika kokee vierautta koulussa, jossa hän jää ulkopuoliseksi. Myös oma keho on myllerryksen kourissa ja toimii ennalta-arvaamattomasti:

Kaikki on hiljaa ja huomaamatta muuttunut ilman että päällisin puolin mitään varsinaista muutosta olisi tapahtunut. Tuntuu että olen sama kuin ennenkin mutta en täysin tunne itseäni, kun katson peilistä tai tutkin muutoksia ja kasvannaisia, joita ruumiiseeni on tullut ja joita säikähdin, kun aloin huomata merkkejä niistä.

Kuten varmaan kaikki teinit, poikakin pohtii, mikä on normaalia ja käykö näin vain minulle. Välillä lukijaa melkein puistattaa, sillä niin paljon on märkää, tahmeaa, haisevaa.

Vaikka teoksessa ollaan astumassa johonkin uuteen, niin vanha maailma ja perinteet kiskaisevat aina välillä pois haavemaailmasta. Tieto ei vielä ole parin klikkauksen päässä, vaan auktoriteetit kertovat, miten maailma makaa. Koulussa opetus on tiukan katolista ja synnin pelko, erityisesti kuolemansynnin, on lamaannuttavaa.

Kertoja on loputtoman kiinnostunut avaruudesta, ja hän ahmii kirjoja tyydyttääkseen tiedonjanoaan. Hämmennystä miehenalun mielessä lisää myös se, että kirjojen tieto ja koulussa opetettavat asiat eivät tunnu osuvan yksiin. Vastakkainasettelu tieteellisen ja uskonnollisen maailmankatsomuksen välillä on niin jyrkkä, että valinta on lopulta tehtävä.

Kuva: Ricardo Martin.

Romaani on kiehtova ja runsas ajankuva 1960-luvun Espanjasta. Nuoren pojan näkökulma toimii: uusia asioita katsotaan kyselevin mielin, joten havainnot ovat yksityiskohtaisia ja tuoreita. Yksilön ja maailman muutokset rinnastuvat kiinnostavasti, samoin kuin ihmismielen mutkikkuus ja avaruuden käsittämättömyys.

Kuun tuulesta tuli minulle lukukokemus, joka paranee, kun sen antaa hieman hautua. Lukiessani kirjaa en aina pysynyt kertojan kärryillä, mutta parin viikon sulattelu on kummasti selkeyttänyt näkemystäni kirjasta.

Kuun tuuli on kuulemma Muñoz Molinan helppolukuisin teos. Niinpä jos joskus tulee tunne, että haluan haastaa itseäni lukijana, niin tiedän kenen teoksista valitsen! Kirjailijan tuotannosta nimittäin löytyy kiinnostavan kuuloisia vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi hänen pääteoksekseen nimetty Sefarad. Se on tarinakokoelma, joka käsittelee muukalaisuutta ja vainottuna olemista muun muassa juutalaisten kohtaloiden kautta. Menee lukulistalle!

Riikka Pelo: Taivaankantaja (2006)

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 193.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen suunnittelu: Eeva Sivula.

Pelon esikoisromaani Taivaankantaja päätyi lukulistalleni Pelon uutukaisen Jokapäiväinen elämämme ansiosta. Olen kuullut jälkimmäisestä paljon kehuja, joten varasin sen kirjastosta. Notkun varausjonossa vielä tovin, joten päätin lukaista esikoisen lämmittelyksi.

Ihan lukaisulla ei Pelon esikoista pysty lukemaan. Sen verran raskas ja tiivis tarina on kyseessä, vaikka sivuja onkin vähänlaisesti. Teksti vilisee viittauksia Raamattuun ja moniin hengellisiin viisuihin, joista on lista kirjan lopussa.

Eletään 1960-lukua pienessä Kylässä. Vanha Maammo huolehtii parhaaksi katsomallaan tavalla Vendlasta, joka on jäänyt isoäitinsä hoiviin äidin lähdettyä. Kylän ilmapiiri on vahvasti uskonnollinen. Nyt siellä vietetään Seuroja, joiden aikana Vendla ja kaksi muuta lasta katoavat. Jäljet ja epäilykset ajavat naaraamaan lapsia koskesta, joka on ennenkin vaatinut uhrinsa.

Vendla elää osittain omassa mielikuvitusmaailmassaan. Uskonnollinen sanasto ja tarinat sekoittuvat pienen Vendlan ajatuksissa todellisuuteen. Niinpä ympäristöstä löytyy esimerkiksi Kaksoisvirtojenmaa. Vendla nimeää muutenkin: on Hameidenmaa, Isotie ja tietysti Kylän kohtalokas Maitojoki. 

Maaseudun ja tunkkaisen mielipideilmaston kuvaus tuovat etäisesti mieleeni Maria Peuran On rakkautes ääretön, vaikka aihepiireiltään teokset ovatkin hyvin erilaiset; tässä ei kuvata seksuaalista väkivaltaa. Molemmissa kirjoissa on vahva lapsinäkökulma, tytöllä oma mielikuvitusmaailma ja ympärillä uskonnollisesti ahdas yhteisö. Lapsen aistikokemukset ja luontoyhteys löytyvät muistaakseni myös Peuralta. Edellisestä lukukerrasta on pari vuotta, joten varma en ole.

Tämä oli minulle melko ahdistava lukukokemus, mutta samalla vaikuttava. Lehmän kuumanimelät henkäykset ja savisen maan liejuisuus tulevat iholle.

Taivaankantajasta on kirjoittanut esimerkiksi Kirsi, jonka arviosta luin, että tarina pohjautuu ainakin viitteellisesti tositapahtumiin.

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (1998)

Alkuteos:  Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö.

Suomentaja: Saara Villa (2005).

Sivumäärä: 262.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Mänttäri.

14-vuotiaan Erikin kesästä on tulossa hyvin erilainen kuin aiemmista. Äiti on syöpähoidoissa sairaalassa, isä töissä koko kesän ja Erikin on tarkoitus viettää loma mökillä parikymppisen Henry-veljen huomassa. Isän mukaan kesästä saattaa tulla rankka, mutta Erikistä tilanne ei ole niinkään synkkä, sillä mökille tulee kesäksi myös Erikin koulukaveri Edmund. Henry antaa poikien mennä omia menojaan, koska hänellä on suuri projekti meneillään: hän kirjoittaa romaania.

Teini-iän kynnyksellä olevat pojat viettävät loputtoman tuntuisia kesäpäiviä soudellen, elämää pohtien ja lukien. Tärkeää on hetki ja ystävyys. Huoletonta hetkessä elämistä varjostavat myös tummemmat sävyt. Molempien perheessä myllertää, ja tapahtumat heijastuvat poikien ajatuksiin ja keskuteluihin. Aikuisten maailmassa on vielä lukuisia asioita, jotka eivät oikein aukea. Erikiä arveluttaa erityisesti sanojen Syöpä-Treblinka-Rakkaus-Nussia-Kuolema todellinen merkitys. Ne palaavat Erikin mieleen aina, kun jokin hämmentää, sillä ne sisältävät jotakin pelottavaa, käsittämätöntä, mutta kiinnostavaa.

Valitsin kirjan Lukudiplomi-haasteessa luettavaksi sen kiehtovan nimen perusteella. Genesaret on Erikin perheen kesämökin nimi, ja sen järvessä pojat paitsi soutavat, myös uivat paljon. Etenkin silloin, kun tunteita täytyy hieman tasata. Kim Novak taas on kuuluisa amerikkalainen näyttelijä, jonka kuuluisuus oli kuumimmillaan juuri 1960-luvun tienoilla. Poikien mielestä Henryn tyttöystävä Ewa Kaludis on kuin ilmetty Kim Novak – ja siten heidän salattujen haaveittensa kohde.

Isän ennustus käy lopulta toteen, kun tapahtuu Se Kamala. Se on paitsi tuon helteisen kesän käännekohta, se jakaa myös kaikkien elämän aikaan ennen ja jälkeen. Loppua kohden Erikin elämässä harpotaan suurin askelin eteenpäin. Ja Se Kamala seuraa aina mukana.

Nesserin romaani oli lämmin ja sympaattinen lukukokemus. Varsinkin kirjan alkupuoli piti minut tiiviisti otteessaan, nuoruudenkuvaus oli kirjan parasta antia. Pitkään olin jopa sitä mieltä, että luen täyden viiden pisteen kirjaa. Loppua kohden aloin tylsistyä, tunnelma lässähti. Jopa ärsyynnyin siitä, miten Erikin elämä lopulta meni. ”Loppuratkaisu” kyllä tosin pelasti paljon.

Håkan Nesser on ruotsalainen kirjailija, joka on tunnettu erityisesti dekkareistaan. Hän on kirjoittanut tämän kirjan lisäksi joitakin muitakin ei-dekkareita, täytyypä tutustua! Jos sattuisi dekkari-kärpänen puraisemaan, niin Nesserin kirjat pääsisivät lukuun ensimmäisten joukossa.

Bloggaajista tästä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Kirjavan Kammarin Karoliina, Lumiomenan Katja, Sara, Jokke ja Luetut, lukemattomat -blogin Liisa.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)

Alkuperäinen teos: Half of a yellow sun.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2009).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 608.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kuva: otava.fi

Takakansitekstin alku lupailee paljon: Mestarillisen tarinankertojan palkittu läpimurtoteos on unohtumaton rakkaustarina ja väkevän eeppinen lukuromaani, joka tuo Afrikan värit, unelmat ja tragediat iholle asti.

Jokin tällaisissa ylisanoissa saa minut yleensä suhtautumaan kovin penseästi käsillä olevaan kirjaan. Tällä kertaa voin kuitenkin allekirjoittaa takakannen ylisanat ja suitsutukset, sillä Puolikas keltaista aurinkoa oli vavisuttava lukuelämys.

Kirja oli mukanani lomalla auringossa, mutta kepeään lueskeluun tämä sotaa ja nälänhätää käsittelevä kirja ei aivan ongelmitta sovi. Suunnaton julmuus ja väkivallanteot saivat välillä vatsan kääntymään ja palan kurkkuun. Opinpa tästä, että ensi kerralla katson hieman tarkemmin, minkä pokkarin matkalaukkuuni heitän. Teos onnistui kuitenkin lumoamaan minut, joten en vaihtanut sitä espanjalaisiin naistenlehtiin.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo 1960-luvun Nigeriasta, ajoista ennen Biafran sotaa ja sodanaikaisista tapahtumista. Teoksessa liikutaan vuorotellen kahdella eri aikatasolla vuosikymmenen alku- ja loppupuolilla. Mielestäni kirjan neliosainen rakenne on onnistunut, sillä se tuo hyvin esiin sekä sodan että henkilöhahmojen taustat ja niiden vaikutukset.

Keskeisiä  henkilöitä on useita. Olanna ja Kainene ovat kaksosia, ja juoni rakentuu sisarusten ja näiden miesten kokemusten ja kohtaloiden ympärille. Erityisesti Olannan ja Odenigbon palvelijan Ugwun tarina oli mielenkiintoinen: se osoittaa, kuinka perusteellisesti sota muuttaa kaiken ja kuinka sota koettelee ihmisten oikeustajua. Myös käsitykset hyvästä ja pahasta muuntuvat. Kysymykset anteeksiannosta ja kyky unohtaa nousevat keskiöön kaikissa suhteissa niin sisarusten välillä kuin parisuhteissakin.

Adichien soljuva kerronta koskettaa monia aisteja. Ugwu oppii laittamaan ruokaa Olannan oppien mukaan ja sekoittaa pian vieraiden juomat tottuneesti. Pöllyävä kylätien tomu kirvelee silmiä, ja aurinko polttaa tukalasti. Sodan aikana pommikoneet lentävät niin matalalla, että maasta voi nähdä lentäjän. Vastakohtana aistien ärsykkeille on pommitusten jälkeinen hiljaisuus.

Erikokoiset tragediat – niin henkilökohtaiset kuin koko kansakuntaa koskettavatkin – limittyvät toisiinsa. Kauheuksia tasapainottaa tarinan henkilöiden toiveikkuus, sillä he jaksavat kaikesta huolimatta uskoa parempaan huomiseen. Elämää sotatilassa olevassa maassa varjostavat miesten pakko-otot rintamalle ja jatkuva pelko oman kodin tuhoutumisesta. Lapsilla on puutteen pullistamat vatsat, jotka monelle varmasti tulevat ensimmäisenä mieleen, kun mainitaan Biafran sota.

Olisin kaivannut esimerkiksi etu- tai takaliepeeseen Nigerian karttaa, sillä siirtymiset ja sijainnit ovat teoksessa niin keskeisiä. Tukeuduin Wikipediaan kerran jos toisenkin, koska kaipasin faktoja fiktion rinnalle. Romaani toimii toki hyvin ilman näitä tietojakin, voivathan tällaiset uteliaat lukijat selvittää ne lähes vaivatta itsekin. Ehkä kirjailija on halunnut jättää erikseen mainittavat faktat ja kartat pois, koska kyseessä on kuitenkin romaani. Kirjan lopussa kirjailija kertookin perustavansa teoksensa moniin lähteisiin, mutta kirjoittavansa nimenomaan hänen mielikuvituksensa luomasta todellisuudesta.

Adichie on nigerialainen vuonna 1977 syntynyt kirjailija, joka on opiskellut Yhdysvalloissa 19-vuotiaasta. Puolikas keltaista aurinkoa nojaa Adichien sukulaisiltaan keräämiin tarinoihin. Adichien kirja herätti samanlaista tieodonjanoa kuin pari vuotta sitten lukemani Edwidge Danticatin Veressä viljava maa (The Farming of Bones). Kansanmurhien laajuutta on vaikea käsittää. Biafrassa henkensä menetti jopa miljoona ihmistä, Haitillakin kansanmurhan uhreja oli satojatuhansia. 

Kirja majailee omassa hyllyssäni, ja onnekseni niin tekee myös Adichien esikoisteos Purppuranpunainen hibiskus – en malta odottaa, että saan raivattua sille tilaa lukujonoon.

Ehkäpä minun pitäisi hieman hienosäätää omaa arviontisysteemiäni, kun niin moni kirja tuntuu saavan tuon korkeimman arvosanan. Toisaalta, tälle en kyllä antaisi edes puolikasta vähempää, vaikka asteikko olisikin toisenlainen.

Tämä ja muutkin Adichien teokset ovat saaneet paljon huomiota blogeissa. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin esimerkiksi Morre, Ina ja Aletheia. Hesarin arvio puolestaan löytyy täältä.