Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (2013)

Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree.

Suomentaja: Laura Jänisniemi (2014)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 285.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Delijanin esikoisromaani on saanut paljon mediahuomiota osakseen, ja myönteinen julkisuus sai minutkin lukemaan kirjan. Tulisin kirjan myötä käyneeksi Iranissa maailmanmatkallani, ja vielä uutuuskirjan kanssa! Kiinnostustani lisäsi se, että Jakarandapuun lapset perustuu Delijanin oman suvun tarinaan. Delijani on itse syntynyt vankilassa 1983, varttunut Kaliforniassa ja elää nykyisin Torinossa, Italiassa.

Kirjassa liikutaan 1980-luvulla ja nykyajassa. 1980-luvun Iranissa kuohuu: Iranin islamilainen vallankumous on tehnyt poliittisista aktivisteista lainsuojattomia, ja käynnisssä on sota Irakia vastaan. Neda syntyy 1983 teheranilaisessa vankilassa, ja hänet viedään äidiltään. Neda ja hänen serkkunsa varttuvat isoäidin ja tädin hoivissa isien ja äitien kärsiessä vankilatuomioitaan. Joidenkin vanhemmat ehtivät vapautua ennen joukkoteloituksia, toisten eivät. Nykyajassa aikuisiksi varttuneet lapset punovat kuulemistaan tarinoista omaa historiaansa.

Kirjan tarina on minusta kiinnostava ja kauheksineen kiehtova. Millään muulla tasolla kirja ei sitten minua viehättänytkään. Kirjassa on niin runsaasti henkilöitä, että aivan loppuluvuissakin menin sekaisin siinä, kuka kukin on. Aina kun jatkoin kirjan lukemista, minun piti kerrata taaempaa henkilöiden nimiä. Varsinkin kun nimet ovat kovin vieraita, niin niiden muistaminen on entistä hankalampaa.

Runsas kielikuvien käyttö väsytti. Seuraavat kolme virkettä on kerätty samalta sivulta:

Donya oli kuunnellut ja seissyt häkeltyneenä paikoillaan kuin vanhassa valokuvassa poseeraava nainen joka ei tiennyt miten kamera toimi.
– –
Sara halusi että asiat sujuivat suunnitelmien mukaan, kuin virta joka ei koskaan vaihtanut uomaa, harhautunut tuntemattomaan maastoon etsimään seikkailuja.
– –
Tuntui kuin hänen sydämensä olisi upotettu jäätävään valolampeen.

Yksittäisten, irrallisten virkkeiden esittäminen on toki hieman epäreilua. Esimerkistä kuitenkin näkee, kuinka tiheään Delijani käyttää samantyyppistä kuvallista ilmaisua. Vertaukset kiinnittävät huomiota, koska niitä on niin paljon lähekkäin toisiaan ja ne ontuvat. Tai ainakaan minulle jäätävä valolampi ei kerro yhtään mitään.

Esitystavan myötä lopahti intoni sinänsä kiinnostavaa tarinaa kohtaan. Kuvallinen kieli yhdistettynä romaanin romanttiseen, maalailevaan kerrontaan vain ei ole minun heiniäni.

"Mitä on tapahtunut?" Valerio sytyttää valon ja menee nopeasti Šeidan luo. Hänestä tuntuu kuin hän kävelisi johonkin joka imaisee elävältä sisäänsä. Juoksuhiekkaan, varoittamatta.

Šeida nostaa turvonneet silmänsä ja siristelee niitä kirkkaassa valossa. Hän ojentaa kätensä kohti Valeriota. Valerio polvistuu lattialle ja tarttuu hänen kylmiin käsiinsä. Šeida painaa päänsä hänen pehmeää olkapäätään vasten ja jää siihen.

Nyt jälkeenpäin jo huvittaa, että kirjan romanttisuus tuli minulle yllätyksenä. Lukeehan takakannessa isolla: "Mikä vallankumous voisi estää sydäntä rakastamasta?" Ei sillä, että vierastaisin tunteita herättäviä kirjoja, päinvastoin. Hyvä kirja liikuttaa, herättää ajatuksia, ravisuttaa. Tässä kirjassa tunteet vain jäivät kovin etäisiksi, päälleliimatuiksi, ne eivät välittyneet minulle asti. Lukuisat painovirheet pistivät silmään ja ärsyttivät ehkä senkin takia normaalia enemmän, että kirja ei muutenkaan lunastanut odotuksiani.

Kirja sopii useampaan käynnissä olevaan haasteeseen: Lukemalla maailman ympäri, Ihminen sodassa ja Kirjoja jalkapallomaista.

Kuvan keskellä Iranin pääkaupunki Teheran.