Joel Haahtela: Traumbach (2012)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 112.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Päivi Puustinen.

Näin jälkikäteen sen huomaan: olin kasannut epärealistisen suuria odotuksia Joel Haahtelan kirjoille. Syksyn mittaan selailin ja katselin niitä sillä silmällä töissä hyllyttäessäni. Odotas vaan, kun ehdin tämänkin lukea... Sitten kun pääsen lukemaan Haahtelaa, niin... Vihdoin koitti tuo odotettu Haahtelan aika ja nappasin uutuushyllystä Traumbachin intoa pursuten. Jo muutaman sivun jälkeen hämmennyin. Mitä ihmettä: eihän teksti sykähdytä minua ollenkaan!

Traumbach on pienoisromaani, jonka päähenkilö Jochen saapuu nimeltä mainitsemattomaan saksalaiseen kaupunkiin tekemään haastattelua herra Traumbachista. Kaupunkia vaivaa asukkaiden joukkopako länteen, ja itse Traumbachin tavoittaminen tuntuu mahdottomalta. Miehestä tiedetään kovin vähän, ja lopulta selviää, että muustakaan tarinassa ei juuri mitään tiedetä, edes Jochenista. Loppuratkaisu on melkein yhtä kekseliäs kuin ala-asteen hittilopetus ”Sit mä heräsin.” (Ainekirjoitukset olivat tulleet myös Valkoisen Kirahvin mieleen.)

Traumbachin ydin on etsimisessä ja erityisesti hukassa olemisessa. Epävarmuus väikkyy taustalla jatkuvasti. Jochenilla on vain etunimi, kaupungin nimeä ei mainita, itse Traumbachia ei tunnuta saavutettavan lainkaan. Rasittavaa. Ärsyttävä, kommentoiva ja epäluotettava kertoja sen sijaan oli mielenkiintoisinta koko kirjassa.

Nyt huomaamme juuttuneemme jälleen tyhjänpäiväisiin pohdintoihin, jotka estävät tarinan etenemisen, sillä tarina todella etenee.

Haahtelaa olen kuullut kehuttavan erityisesti kuvallisesta kielestään, mutta monesti teksti maistuu yliyrittämiseltä:

Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee – –.

Useasti lukiessani huomasin ajattelevani, että omaperäisyyden ja kikkailun välinen raja on hienoinen.

Pistemääräni kohoaa kahteen, koska joistakin kielikuvista ja ilmaisuista pidin todella. Ne vain tuppasivat hukkumaan haahuiluun. Löyhyys kun ei ole minusta järin hyvä piirre pienoisromaanille. Toinen syy kahteen pisteeseen on juuri teoksen lyhyys. Pidempi olisi jäänyt kesken.

Taidan pistää tämän tökkimisen kaamoksen piikkiin ja palaan Haahtelan pariin vaikka joskus keväämmällä tai kesällä. Joskus sen haluan kuitenkin tehdä, sillä luulen edelleen voivani tykätä Haahtelasta. Kieroa.

Mainion ärhäkästi Haahtelan kimppuun on käynyt Helmi-Maaria, kun taas Aletheiaa, Karoliinaa ja Maria A:ta Haahtela on ihastuttanut unohtumattomasti.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 141.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Warsta.

Luin Ollikaisen esikoisen eilen enkä olisi voinut lukemistani osuvammin ajoittaa: tänään julkistettiin, että Nälkävuosi voitti vuoden 2012 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja on yksi kuudesta Finlandia-finalistista. Töistä ajellessani mietin, että vaikka ei Finlandia Ollikaisen esikoiselle napsahda, niin josko HS:n palkinto ainakin, koska niin onnistunut esikoinen on kyseessä. Niinhän sitten kävikin. Olen vilpittömästi iloinen, sillä Nälkävuosi on mielestäni palkintonsa ja finaalipaikkansa ansainnut!

Nälkävuosi kertoo karusta talvesta 1867–68, jolloin Suomessa kärsittiin huonojen satovuosien seurauksena nälänhädästä. Kun ruoka loppui, ainoa vaihtoehto oli lähteä kerjuulle. Monet joutuivat turvautumaan ahtaisiin tilapäismajoituksiin, mikä johti siihen, että nälän lisäksi myös kulkutaudit surmasivat kansaa.

Nälkävuodessa perheenäiti Marja joutuu lähtemään torpastaan lapsiensa Juhon ja Mataleenan kanssa viimaiselle taipaleelle: hyytävässä pakkasessa ja tuiskussa he taivaltavat kohti jotakin parempaa. Marjaa pitää liikkeessä toivo lasten hengissä selviämisestä ja haave keisarillisesta Pietarista, jossa kaikki olisi paremmin.

Toisen näkökulman lohduttomiin oloihin tuovat lääkäri Teo ja apulaiskamreeri Lars eli Renqvistin veljekset. Heidän ongelmansa ovat heille itselleen suuria, vaikka surmaavaan nälkään verrattuna piskuisia. Piristävää tarinassa on se, että parempiosaisista löytyy myös inhimillinen puoli. Ne jotka voivat, antavat puolet vaikka viimeisestä leivästään. Kirjassa pahuus löytyy usein viereltä eli toisten nälkäisten joukosta.

Loputtomalta tuntuva lumentulo koituu monen kohtaloksi. Pehmeä hanki vetää väsynyttä herkästi puoleensa, mutta kinos voikin jäädä viimeiseksi vuoteeksi. Ruumiit peittyvät nopeasti valkoiseen kuolemaan.

Lukukokemus oli riipaiseva ja aiheen vuoksi surumielinen, mutta Ollikaisen tapa kuvata ihmisen ja luonnon limittymistä on kiehtova ja kaunis:

Marja astuu sillalle. Hän nostaa Juhon syliinsä ja puristaa lasta rintaansa vasten sen minkä voimattomuudeltaan jaksaa. Silta on ahnas kieli, valmiina kuljettamaan kulkijan talven nieluun, tyydyttämään sen koskaan tyydyttymätöntä, loputonta nälkää.

                      Tuuli päättää suunnan, se puskee Marjaa sillan yli. Lumipyörteet lainehtivat hänen jaloissaan, virta ei kulje enää sillan alla vaan sitä pitkin, kohti vastarannan lumilakeutta, johon tie katoaa.

Nälkävuosi on hiottu ja kompakti kokonaisuus, jossa 1800-luvun miljöitä ja ihmisiä on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti. Pidin kovasti myös kirjan Helsinki-kuvauksista: sivuilla vilahtelevat esimerkiksi Kauppatori, Nikolain kirkko ja Siltavuori, samoin Katajanokan huorat ja hampparit.

Hanna kirjoitti Nälkävuodesta tänä samaisena päivänä. Myös esimerkiksi Ilselässä  ja Sinisessä Linnassa on kirjaa arvioitu.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp, Første bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2011).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 489.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: like.fi

Kirjamessuilla (25.10.2012) se kipinä iski: olin kuuntelemassa Karl Ove Knausgårdin haastattelua ja sen päätyttyä sinkosin oitis ostamaan kuusiosaisen sarjan ensimmäisen osan Taisteluni. Ensimmäinen kirja. Taisteluni-sarjasta on ruotsinnettu nyt viisi ja suomennettu kaksi osaa. Kyseessä on mainospuheiden mukaan jopa ”Pohjolan suurin kirjallisuustapaus” – tästä en tiedä, mutta yksinkertaisuudessaan kirjasarjan idea on seuraavanlainen: Knausgård kirjoittaa tarkkanäköisesti omasta elämästään. Kuusi kirjaa, yli 3000 sivua, yhden nelikymppisen miehen elämä. Siis mitä ihmettä?

Knausgård on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyään Ruotsissa, vaimonsa Lindan kotimaassa. Kirjamessuilla hän kertoi, kuinka hän turhautuneena nelikymppisenä oli pysähtynyt pohtimaan ulkoisesti idyllistä elämäänsä, johon kuuluivat rakkaat lapset ja vaimo. Hänestä tuntui, ettei elämä voinut jatkua entiseen tapaansa, jotakin oli tehtävä. Hän voisi jättää perheen ja lähteä kiertelemään maailmaa. Tai sitten hän voisi tappaa itsensä. Kolmas vaihtoehto olisi alkaa kirjoittaa elämästään. Kaikkien onneksi Knausgård valitsi jälkimmäisen.

Ensimmäinen kirja keskittyy kuvaamaan Karl Oven nuoruutta, teinipojan arkea, huojuvaa isäsuhdetta, isän alkoholismia ja lopulta isän kuolemaa. Kirjasarja ei kuulemma etene kronologisesti eli tulevissakin osissa palataan taaksepäin. Noin puolet tästä kirjasta ajoittuu Karl Oven nuoruuteen, loppu kertoo hetkistä isän kuoleman jälkeen.

Nuoruuden vaiheita kuvaavan jakson kerronta värittyy hauskasti kuplivalla, arkielämän kommelluksista syntyvällä huumorilla. Teinipojan mielenmaiseman kuvaus tuo etäisesti mieleen Bert-kirjat, joiden parissa viihdyin itse teini-ikäisenä. Lakonisuuden nuori Karl Ove itse määrittelee osuvasti näin:

Lakoninenko? sanoin. Sitä on vaikea kuvata. Jotakin kuivakkaa ja asiallista, ehkä liioitellun asiallista, sanoin. Eräänlaista vähättelyä.

Kerronnan viehätys on juuri arkisten asioiden ja rutiinien nostaminen huomion keskipisteiksi. Tupakan filtterin värillä on väliä, kuten myös sillä, osaako avata kaljapullon sytyttimellä. Koulu, kotibileet, keskiolut, tupakka, tytöt, musiikki, urheilu. Siinä varmasti melko yleinen resepti teinipojan elämään. Ainakin 1980-luvulla, jolloin Knausgård eli nuoruutensa; nykyään listaan voisi varmasti lisätä tietokoneet ja konsolipelit. Lakoninen kerronta muistuttaa aika ajoin toisesta norjalaisesta mieskirjailijasta, Erlend Loesta, jonka L on yksi lempikirjoistani.

Tunnelma muuttuu merkittävästi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla. Isän kuoltua Karl Ove ja hänen veljensä Yngve menevät isoäidin talolle, jossa isä ja isoäiti ovat eläneet viime vuodet saastaisen sotkun keskellä. Karu totuuden löyhkä lyö kasvoille jo ovella.

Me kahlaamme isäni kuolemassa. Hän kuoli tuoliinsa viereisessä huoneessa, se on täällä vieläkin. Sitten täällä on jäljellä kaikki se mitä on tapahtunut aiemmin, lapsuudessani, kaikki sekin on täällä, ja se palaa mieleeni. Ymmärrätkö? Olen tavallaan ihan lähellä sitä. Sitä mikä olin silloin kuin olin pieni. Sitä mikä isä oli silloin. Kaikki sen ajan tunteet palaavat taas mieleeni.

Veljekset raivaavat, puunaavat ja jynssäävät taloa puhtaammaksi, ja samalla he yrittävät ymmärtää isän kuolemaa. Menetyksen tuska välittyy koskettavasti.

Knausgård kertoi kirjamessuilla, että hänen isänsä ryhtyi juomaan hänen ikäisenään ja joi itsensä hengiltä alle kymmenessä vuodessa. Nyt kun hän kirjoissaan pyrkii kuvaamaan kaikkia ympäröiviä ihmisiä ja tilanteita mahdollisimman rehellisesti, ei liene yllätys, että lähisukulaiset ovat älähdelleet ja jopa uhkailleet oikeustoimilla. Niinpä päästään hankalan kysymyksen äärelle: mistä kirjailija saa kirjoittaa? Rajoja on tunnetusti vaikea vetää. Helppohan kaltaiseni tavallisen lukijan on sanoa, että tällaisia kirjoja pitäisi lukea kaunokirjallisuutena, siis fiktiona. Eihän kukaan pysty esimerkiksi repliikintarkasti muistamaan, mitä on kuusitoistavuotiaana sanonut. Mutta muuttuisiko mielipide, jos oma elämä päätyisi kirjan sivuille?

Luin Ensimmäistä kirjaa haltioituneena. Luin vauhdilla, mutta samalla toivoin, ettei kirja loppuisi koskaan. Onneksi osia on vielä viisi jäljellä.

Kustantajan kirjaesittely on täällä, Jarmo Papinniemen Parnassossa ilmestynyt arvio löytyy täältä.

E. L. James: Fifty shades: Sidottu (2011)

Alkuteos: Fifty Shades of Grey.

Suomentaja: Riie Heikkilä (2012).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä. 514.

Oma arvio: 1/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: otava.fi

Sidottu on ensimmäinen osa brittiläisen E. L. Jamesin Fifty Shades -trilogiaa, joka on noussut polttavaksi puheenaiheeksi ja myyntihitiksi.

Alkuasetelma ei voisi olla kuluneempi: kömpelö ja kokematon kirjallisuudenopiskelija kohtaa sattumalta itsevarman, saavuttamattoman oloisen ja hengästyttävän hyvännäköisen poikamiehen, joka kaiken lisäksi on rikas. Miljonääri kiinnostuu tytöstä, ja heidän välilleen kehkeytyy miehen seksuaalisten mielihalujen värittämä suhde. Anastasia Steele ja Christian Grey koettelevat toistensa rajoja monin tavoin. Keskeistä on, kuka saa tehdä mitäkin ja kenelle, ja mitkä ovat Christianin mieltymysten taustat.

Teksti on vaivaannuttavaa. Anastasia punastuu tai lehahtaa punaiseksi noin joka toisella sivulla. Anastasian edellisen punastumisen puna tuskin on ehtinyt laskea, kun taas jo lehahtaa. Yhden kulmakarvan nostamisen taito vaikuttaa myös erityisen käytetyltä. Jatkuva virnistely rasittaa, Anastasian sisäisen jumalattaren toistuvat ”kommentit” saavat raivon partaalle.

Luin kirjan tunnollisesti loppuun, vaikka olisin voinut lopettaa jo muutaman kymmenen sivun jälkeen. Itsepintaisesti olin päättänyt, että luen tämän, ja nyt voin sanoa, että niin tein. En voi suositella tätä oikeastaan kenellekään, sillä paremmin kirjoitettua viihdettä on kirjastoissa hyllymetreittäin. Mutta tällaista kirjallista ilmiötä harvasta kirjasta syntyy, joten uteliaiden ei varmaan auta kuin kokea tämä itse.

Mikä tässä kömpelösti toteutetussa pehmopornossa sitten hätkähdyttää – tai siis minkä pitäisi ilmiön mittasuhteiden mukaan niin tehdä? Se ei voi olla muu kuin seksi, jota kirjassa kyllä riittää. Niin mitä sitten? Nykyäänhän internet ja televisio suoltavat katseltavaksi ties mitä. Veikkaukseni on, että yksi vastaus löytyy siitä, millainen media kirja on: tarina tulee luettuna hyvin eri tavalla iholle. Jokaisen lukijan täytyy kuvitella ja kuvittaa tarina päässään itse.

On selvää, että en kuulu kirjan kohderyhmään. Ensinnäkään en juuri lue viihdekirjoja. Toisekseen en pysty ymmärtämään seksin käyttöä vallan välineenä. Herra ja palvelija -suhde ynnä muut kiemurat menevät yli ymmärrykseni. Olisi oikeastaan ollut suuri ihme, jos Jamesin hitti olisi minuun kolahtanut.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että kaikki lukeminen on hyvästä. Jos joku innostuu tämän kautta lukemaan muutakin, niin hyvä. Eikä minulla ole siihenkään mitään sanottavaa, jos joku lukee vain viihdekirjallisuutta ja tämän yhtenä muiden joukossa. Hyvä. Makunsa kullakin.

Kirjallisiin ilmiöihin perehtyminen oli siis tällä kertaa aikamoista tuskaa verrattuna Nälkäpelin lukemiseen. Toki olisin voinut uskoa HS:n Aholan kehotusta ja jättää ilmiön omaan arvoonsa, mutta minkä sitä uteliaisuudelleen mahtaa! Kaipa seuraavaksi kokeilen Twilightia, jolle Fifty Shades on esimerkiksi Maijan mukaan monella tasolla velkaa. Fifty shadesin parissa on viihtynyt muun muassa Helmi-Maaria, kun taas Jenni epäilee kyseessä olevan joukkoharha.