maanantai 31. joulukuuta 2012

Vuosikatsaus ja kurkistus tulevaan

Näin loppuvuodesta on paikallaan summata hieman mennyttä vuotta ja suunnitella tulevaa. Mennyt vuosi on ollut elämässäni täynnä muutoksia ja kaikenlaista uutta. Aloitin blogin kirjoittamisen, väänsin gradun loppuun, valmistuin yliopistosta, sain töitä ja jatkoin opiskeluja avoimen puolella. Muutoksia on siis piisannut, ja toivonkin ensi vuoden olevan enemmän tasaantumisen vuosi.

Tuleva kevät pitäisi vielä jaksaa opiskella pätevöitymisopintoja, niin sitten voisin hakea kirjastonhoitajan töitä. Harmittelin syksyllä usein sitä, kuinka vähän lukemiselle ja bloggaamiselle jää aikaa. Eräs työkaverini sanoi lohdutellen, että onhan tässä loppuelämä aikaa lukea!

Ensimmäinen bloggausvuosi on ollut inspiroiva ja opettavainen. Minulle on myös pikkuhiljaa hahmottunut, mihin suuntaan haluan tekelettäni viedä. Tarkoitukseni on edelleen lukea monipuolisesti sekä uutuuksia että vanhempia kirjoja, kotimaista ja ulkomaista. Innostua, löytää ja kokeilla.

Kirjakimaran lukijoiden määrän ja käyntien määrän kehitystä on ollut ilo seurata. En olisi vuosi sitten millään uskonut, että ensimmäinen vuosi toisi yli 50 vakituista lukijaa. Vau!

Hauskin yksittäinen juttu blogin ensimmäisenä vuonna oli lukumaraton. Maratoonasin mökillä seuranani koira ja alkukesän hellivä auringonpaiste. Toivottavasti ensi kesänä ehdin maratoonata uudestaan.

On ollut antoisaa liittyä kirjabloggaajien yhteisöön, joka on näin elävä, monimuotoinen ja silti samanhenkinen. Samanhenkinen nimenomaan lukemisen ja kirjojen puolestapuhujana. Mitä enemmän on puhetta kirjoista, sen parempi!


Ilman kirjablogia ja tätä eläväistä yhteisöä en luultavasti olisi tullut lukeneeksi monia loistokkaita kirjoja kuten Siri Hustvedtin teosta Kesä ilman miehiä tai Johanna Venhon Syntysanoja. Saati tullut kertoneeksi näistä kirjoista kenellekään. Saati tullut kokeilleeksi lukumaratonia ja niin edespäin.


Keväälle on tiedossa vino pino tenttikirjoja luettavaksi ja töitäkin täytyy paiskia, joten kovin suuria en lupaile blogin suhteen. Haasteet ovat mainioita, mutta tuskaisen huonosti jaksoin haastekirjoja ensimmäisenä blogivuotenani lukea. Poikkeuksena Morren haaste, jossa pääsin lohdutuspalkinnoille asti!

Vuonna 2013 yritän väsätä Lukudiplomin, samoin kiivetä kirjavuorelle oman hyllyn kirjojen avulla. Kirjakimara täyttää vuoden 4.1.2013, jolloin julkaisen ensimmäisen ideoimani haasteen. Yritän muokata siitä maltillisen, jotta osallistuminen ei vaatisi järin suuria ponnisteluja.

Näiden pohdintojen myötä toivottelen kaikille

hyvää ja onnellista uutta vuotta! 

torstai 27. joulukuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Vieras (2012)

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 299.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.
Kuva: otava.fi
Vieras on ollut pian loppuvan vuoden vahvimpia lukukokemuksiani. Heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien janosin Pulkkisen lauseita, keinahtelin tekstin tahdissa. Välillä oli lukuinnosta huolimatta pakko laskea kirja käsistä ja makustella lukemaansa. Luin kirjan jo syyskuussa, mutta tämä teksti jäi raakileena makaamaan luonnoskansioon. Nyt sitten tulikin kiire julkaista, jotta ehtisin vielä tämän vuoden puolella.

Vieraan päähenkilö Maria on kolmikymppinen pastori, joka lähtee hetken mielijohteesta matkalle ja päätyy New Yorkiin. Matka on paitsi konkreettinen matka kaukomaille, myös mielen matka elämän käännekohtiin. Vaikka Maria pakenee fyysisesti kauas arkista elämäänsä ja vastuitaan, kokemukset suurkaupungissa saavat tutut kipupisteet taas sykkimään. Teini-ikäisenä alkanut kehon tarkkailu nousee jälleen pintaan, Marian suhde omaan kehoonsa on yhä häilyvä. Samoin uskon horjuessa myös nuoruuden kapinallinen usko muistuu mieleen.

New Yorkin tuoksut, maut ja tunnelma ovat Vieraassa lumoavia, vastustamattomia. Toffee, kastanjat, kahvi, tiramisut ja muut herkut tuoksuvat huumaavasti ja nostattavat veden kielelle. Kunnes nurkan takaa lehahtaa virtsan katku. Äänimaisema muodostuu jatkuvasti soivista hälytyajoneuvojen sireeneistä ja junien klonksuttavasta kolinasta.

Takaumissa sukelletaan Marian nuoruusvuosiin, lapsuuden ja aikuisuuden välitilaan:

Käänsin iltaisin ennen nukkumaanmenoa katseeni taivaaseen, Ressu-pyjamassa, rintojeni nuput syyllisinä pyjaman kätköissä, ja kertasin syömiseni, mutta en ollut varma miksi tein niin. En tarkkaan tiennyt millaisia uskonkappaleita, salaisia sakramentteja mielessäni luonnostelin. Keksin niitä sitä mukaa kuin nälkä yltyi ja vaati tuekseen perusteluja.

Nuoren Marian maailmassa nälkä, sovittaminen, kärsimys ja pelastaminen sekoittuivat. Minusta Pulkkinen kuvaa aikuisuuden kynnyksellä olevaa Mariaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti.

Jossakin vaiheessa jo pohdiskelin, onko Pulkkinen ympännyt tähän yhteen romaaniin jopa liikaa aineksia. Teemoja löytyy tukuittain. Syömishäiriö, uskonkriisi, ruumiillisuus, tanssi, vanhemmuus, avioliitto… Kaiken tämän saa kyllä solahtamaan vierauden ja muukalaisuuden alle, ja Pulkkinen tekee sen taiten. Runsaudestaan huolimatta sanoisin, että Vieras on yhtenäinen, eheä. Selkeä kirjoitustapa antaa tilaa aiheiden rikkaudelle. Joskin näin ei-uskonnolliselle lukijalle jotkin teologiset pohdinnot olivat hieman raskaita.

Kirjan lukemisen aikoihin katsoin Avalta ohjelman Kirjapiiri (29.9.2012), jossa Pulkkinen kertoi uudesta romaanistaan Pauli Aalto-Setälän haastattelemana. Vieraassa käsitellään monia raskaita aiheita, ja Pulkkinen kertoikin irrottautuvansa romaanin teemoista kirjasyksyn hektisessä pyörityksessä tanssimalla – ja välillä myös kuohuviinin voimin. Pulkkinen kuvaili raskaiden teemojen käsittelemisen olleen kirjailijalle katarttista, vapauttavaa. Pidän Pulkkisen esiintymisessä erityisesti harkituista vastauksista, jonkinasteisesta varauksellisuudesta ja vaatimattomuudesta. Silti hän kertoo innokkaasti teoksestaan. Aalto-Setäläkin antoi Vieraalle täydet viisi tähteä viidestä.

Tämä teksti Vieraasta on siis hautunut koneellani koko syksyn. Joistakin kirjoista on vaikea kirjoittaa, ja usein juuri jollakin tapaa läheisistä ja koskettaneista erityisen hankalaa. Haluaisin sanoa niin paljon, mutta en kuitenkaan liikaa. Teksti tuntuu menevän helposti tasapainotteluksi, joka ei tee oikeutta loistavalle kirjalle.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Joulutervehdys

Jouluna on aika muistaa vuoden mittaan tärkeiksi tulleita ihmisiä. Niinpä tässä tulee pieni joulutervehdys kaikille teille, blogini lukijat! Olet sitten satunnainen surffari, rekisteröitynyt vakilukija, anonyymi, kommentoiva tai hiljaa pysyvä. Jokainen on tärkeä.

Kirjakimarani on melkoisen pieni blogi moneen muuhun verrattuna, mutta enpä olisi uskonut kohta vuosi sitten blogia aloittaessani edes tällaisiin lukija- ja kävijämääriin. Aloitin omaksi ilokseni ja päädyin osaksi eläväistä yhteisöä.

Blogisynttäreitä vietän tammikuun alussa, jolloin luultavasti uskaltaudun heittämään ilmoille ensimmäisen kehittelemäni haasteen. Jännittävää! Täytyy vielä tutkailla ja varmistella, ettei liian samankaltaista Blogistaniasta jo löydy. Loppuvuodesta on luvassa vielä jokunen postaus jo luetuista kirjoista ja hieman tulevan vuoden hahmottelua.

Seuraavan kuvan ja parin lempijoululauluni säkeistön myötä toivotan hyvää joulua ja rentoa joulumieltä!



Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta
Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta
Eikä sinne matka silloin kovin kauan kestä
Joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä

Joulumaasta kuvitellaan paljon kaikenlaista
Kuinka toiveet toteutuu ja on niin satumaista
Voi, jos jostain saada voisin suuren puurokauhan
Sillä antaa tahtoisin mä maailmalle rauhan
(Juha Vainio)

tiistai 18. joulukuuta 2012

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin (2008)

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 381.
 Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


14 solmua Greenwichiin kertoo kilpailusta, joka toteutetaan tiedemies Edmond Halleyn (1656–1742) muistoksi. Tavoitteena on kiertää maapallo vuoden aikana Halleyn hengessä eli 1700-luvun oloja mukaillen. Tämä tarkoittaa käytännössä lähinnä jalkapatikkaa ja purjevenettä. Kirjassa raskasta taivalta seurataan joukkueen numero 6 näkökulmasta. Joukkueen muodostavat Irlannissa asuva aviopari Graham ja Isla, heidän vanhan opiskelukaverinsa Petr ja tämän veli Kari, joka liittyy seurueeseen myöhemmin. 

Matkaan lähdetään Greenwichin nollameridiaanilta, ja tarkoitus on palata tismalleen samaan paikkaan vuoden kuluttua. Matkan reitti kulkee alusta loppuun samaa pituuspiiriä pitkin; kilpailijat saavat poiketa meridiaanilta maalla vain mailin verran ja merellä kymmenen meripeninkulmaa. Kilpailijat kulkevat siis kuin kapeassa tunnelissa noin 40 000 kilometrin matkan. Matkantekoa valvoo jatkuvasti Lontoosta käsin järjestäjä, ja kilpailu etenee tiukkojen sääntöjen puitteissa.

Kirjassa kaikki matkalla olijat pääsevät ääneen. Kertojana on pääasiassa Kari, jonka kertoma täydentyy Petrin muistikirjasta poimituilla otteilla. Lisäksi mukana on Islan ja Grahamin kirjoittamia lokikirjan tekstejä. Alkuun minulla kesti ymmärtää tätä kertojaratkaisua, varsinkin kun Kari ei edes ole alkumatkalla mukana, mutta melko pian moniäänisyyteen tottui. Ja lopulta selittyi erikoinen pääkertojaratkaisukin.

Tartuin kirjaan skeptisenä. Epäilin, etten jaksaisi innostua maailmanympärysmatkasta. Olipa mukava jälleen murtaa ennakkoluulonsa, sillä pikaluin kirjan parissa illassa. Kirja kuvaa minusta tuntuvasti matkalla olemista, sitä tilaa, johon joskus matkoilla ollessaan pääsee. Lukuelämys vei maailman ympäri pikavauhtia, kunnes lopulta kotiinpaluuta alkoi jo odottaa. 

Parhaimmillaan Jalonen on vaihtuvien tunnelmien kuvaajana sekä ympäristön havainnoijana. Kieli on minun makuuni sopivan omaperäistä olematta liian keksimällä keksittyä:

Viljelty palmukaistale loppui jyrkän töyrään alle. Metsä sankkeni ja kostui ja muutaman sadan metrin matkalla rinne muuttui vaikeakulkuiseksi rydöksi jossa kasvoi vieri vieressä metrien korkuisia saniaisia ja raunioisia. Maa oli livettävän märkää ja varjokohdissa mustana suona.

Loppua kohden aloin kyseenalaistaa tarinan uskottavuutta. En tarkoita verrattuna todelliseen maailmaan, vaan tarinan maailman uskottavuutta. Olisivatko kilpailijat muka pystyneet viemään urakkansa loppuun sen jälkeen, mitä matkalla kävi? (Tämä jää hieman kryptiseksi, mutta liikoja ei parane paljastaa.) Vaikka kilpailu on sekä fyysisesti että henkisesti kuluttava, on myös alussa niin periaatteisiinsa uskovan Grahamin vätysmäisyys lopussa minusta epäuskottavaa. Myöskään Karin päätöstä en niele, se ei ole perusteltu.

Osallistuin tällä kirjalla Morren maailman jo päättyneeseen Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Haaste loppui itsenäisyyspäivänä, mutta tämän tekstin syntyminen vei aikansa. Haasteessa riitti, että oli määräpäivään mennessä lukenut kirjat, bloggauspakkoa ei ollut. Arpaonni oli puolellani, sillä voitin haasteen loppuarvonnassa lohdutuspalkinnon, mikä oli hauska yllätys! Palkinnoksi saatu Mörkö-magneetti pääsi jo muiden muumilaaksolaisten joukkoon jääkaapin oveen.

Ilsen, Lumiomenan Katjan ja Jokken arviot voit kurkata linkeistä.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (2012)

Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 210.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Ensin karsastin tätä kohukirjaa. Onpa inhaa poimia läheisten murheet ja surut kirjan materiaaliksi! Miten törkeää! Hetken höyrysin, kunnes oivalsin, etten ollutkaan muodostanut asiasta omaa mielipidettäni, vaan apinoinut sen jostakin. Minusta nimittäin taiteilijalla on oikeus imeä vaikutteita mistä vain, eikä taiteellisia vapauksia voi alkaa rajata. (Niin ikävää kuin se voikin olla sille, jonka elämä päätyy kirjan sivuille. Tässäkin varsin tunnistamattomassa muodossa tosin.)

No, sitten lukukokemukseen. Odotin tarinan olevan raastava, sillä onhan aiheina lapsen sairaus ja avioliiton kaatuminen. Mutta niin vain huomasin skannaavani tekstiä kuin jotakin raporttia, minkään liikahtamatta. Nenäliinat säästyivät.

Päähenkilö Julie työskentelee oppaana Normandian rannikolla. Hän selostaa turistiryhmille maihinnousun vaiheita aina vain uudelleen ja uudelleen. Eräänä päivänä Julie huomaa tyttärellään Emmalla outoja mustelmia ympäri kehoa, ja leukemia-diagnoosi tulee nopeasti, odottamatta. Sillä hetkellä Julien elämän täyttävät pelko ja epätoivo. Samalla elämää myllertää aviomiehen suhde toiseen naiseen.

HS:n Majanderin arvio (19.8.2012) kuvaili tarinaa ahdistavaksi ja puristavaksi – näihin en yhdy, mutta monista Ala-Harjan oivalluksista kyllä Majanderin tapaan ilahduin. Elämä ja kuolema, terveys ja sairaus, lapsuus ja vanhuus – erilaisista vastinpareista syntyy kiinnostavia pohdintoja. Parasta Maihinnousussa oli minusta eritoten se, miten sotaselostukset rinnastuivat muuhun tarinaan. Ehkä kliseistä rinnastaa sota ja rakkaus, mutta tässä se toimii.

Sodassa on helppo toimia, sillä sodan päämäärä on aina selvä, sillä tavalla sota on turvallinen. Sotaan ryhtyessä myös tietää, että joskus se loppuu; kaikki sodat loppuvat joskus.

Julien elämä on sairauden ja avioliiton rakoilemisen myötä täynnä epävarmuutta. Sodan olemusta pohditaan paljon, ja huomaan lukeneeni sodasta yllättävän paljon kuluneen vuoden aikana. Esimerkiksi Dora, Dorassa ja Kätilössä oli myös oivaltavia tiivistyksiä.

Maihinnousun kerronta on pelkistettyä:

Emma oksentaa, sen suuhun sattuu, suu on rakkuloita täynnä. Emma makaa sairaalasängyssä silmät suljettuina. Emma haluaisi sairaalasta pois, mutta en voi luvata mitään. Emma kärsii, minun vatsaani kouraisee.

Toisto ja lyhyet virkkeet ovat tehokeinoja, joista sain yliannostuksen tätä lukiessani. Ihmisiin viittaaminen se-pronominilla ei ollut kovin hyvin perusteltua ja johdonmukaista, varsinkaan kun teksti ei muuten ollut puhekielistä.

Tunsin lukiessani syyllisyyttä siitä, että Maihinnousu jätti minut kylmäksi. En kuitenkaan ole tuntemuksineni aivan yksin, sillä tarinan koskettavuutta on pohtinut ainakin Hanna. Helmi-Maaria taas lipui Ala-Harjan kielen mukana. Myös esimerkiksi  Mari A, Jaana, Maria ja Valkoinen Kirahvi ovat kirjasta kirjoittaneet.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Heidi Köngäs: Dora, Dora (2012)

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 333.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen.
Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speerin matkasta Suomen Lappiin. Ministeri haluaa tarkastaa nikkelituotannon tilanteen, ja matkan aikana hänelle paljastuu myös monen muun asian tola. Matkaa tehdään joulunalusaikaan, kun kaamos on pimeimmillään ja pakkanen paukkuu.

Kirja antaa äänen Speerin lisäksi matkalla mukana oleville sihteerille, tulkille ja taikurille. Luvut on nimetty henkilöiden mukaan, ja jokainen toimii vuorollaan minäkertojana. Hierarkia on kaikkien tiedossa, jokaisella on oma tarkka paikkansa. Varsinkin jos tietää kuuluvansa heihin, joiden tuhoamiseen kaikki tähtää.

Minun vereni ei ole täysin puhdasta ja ne joiden veri on vääränväristä, eivät ole mitään muuta kuin saastaa, vihan jatkuvaa kohdetta. Heidän päälleen sopii virtsata.

Sota-aikana jokainen elää varpaillaan. Mitähän tuo kommentti mahtoi tarkoittaa? Olenko joutunut epäsuosioon? Saksan tilanne sodassa on käymässä tukalaksi, ja samalla Speer on alkanut pelätä oman asemansa puolesta, sillä hän aistii suosionsa laskeneen Führerin silmissä.

Kaikki henkilöt elävät samassa tilanteessa, sodan keskellä hyytävässä talvikelissä. Jokainen kuitenkin kaipaa omia asioitaan, omia läheisiään ja rakkaitaan. Samalla rakkautta haetaan sieltä, mistä sitä vain on saatavilla. Henkilöitä taustoitetaan takaumilla, ja he saavat tarinan edetessä yhä enemmän sävyjä. Samalla kasvavat jännitteet henkilöiden välillä. Henkilökuvat ovatkin minusta Dora, Doran parasta antia. 

Tuskin olisin tullut lukeneeksi tätä, jos kirjaa ei olisi valittu vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Albert Speer ja Hitler ei kuulosta järin houkuttelevalta aihealueelta, mutta olinpas väärässä! Ainoastaan Köngäksen paikoin liian selittelevä kerronta ja toisto saivat turhautumaan. Kyllä minä muistan! Kyllä minä ymmärrän!

Dora, Dora on lukuromaani, jonka seurassa viihdyin. Välillä se imaisi pidemmäksi aikaa maailmaansa, ja varsinkin loppua kohden tarinan ota tiukentui, kun jännitteet kasvoivat. Henkilökuvaus on niin voimakasta ja vivahteikasta, että lukeminen oli nautinto. Köngäs on luonut jokaiselle kertojalle taidokkaasti omanlaisensa äänen.

Arvaan, että lukemista voi joillakin häiritä se, että tarinan henkilöillä on ilmeiset esikuvansa todellisessa maailmassa. Onko Hitler todella sanonut noin? Menikö ministerivalinta oikeasti tällä tavalla? Minusta totuudenmukaisuutta ei ole mielekästä jäädä pohtimaan sen syvemmin. Se ei kannata. Voi vain heittäytyä oikoisenaan sohvalle ja nauttia hyvin kirjoitetusta fiktiosta ja sen tunnelmista.

”Koulukirjoissa ne sodat aina alkoivat ja päättyivät yhtä täsmällisesti.”
”Nyt me tiedämme mitä siinä viivan välissä oli.”

 Dora, Dora antaa yhden mahdollisen version viivojen välin täytteeksi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...