Runokirjajoulukalenteri: luukku 22 – Ilpo Tiihonen: Boxtrot

Loppusointuja, rytmiä ja 90-lukua runokirjajoulukalenteriin tirvaisee Ilpo Tiihosen Boxtrot.

Tiihosen 11. runokokoelma on tyylien sekoitus: on haikua, vapaata mittaa, riimejä ja proosarunoon kurkottelevaa. Ollaan perhepiirissä, kulttuuririennoissa ja kapakoissa.

Päivän otteeksi poimin alun ja lopun runosta Onko tänään mitään:

Matalalta
   murahtaen kuin talven aurinko
jäähuurusta puhjennut
                        pohjanperän baritoni
   palava poikkilause suussaan
nousee päivä kuin aikamiespoika
   kohottaen hallavat aluspaidansiipensä
                        päälle yön pilvien ylikuorman

– –

ja suu täynnä lunta
                        katsoo maitolavaäiti
esikoisensa häipyviin perävaloihin

Runo on kuin pieni tarina, jossa aikamiespoika herää horroksenkaltaisesta tilasta ja lähtee. Taakse jäävät peräkammari, kaipaava äiti ja maaseutu.

Runotarinaan mahtuvat maaseudun tyhjeneminen ja oman tahdon löytyminen.


Ilpo Tiihonen: Boxtrot. WSOY 1998. 78 s. Kirjastolaina. Kansi: Sami Kortemäki.

Rakastetun kirjasarjan kolmas lukukierros – Pirkko Saisio: Helsinki-trilogia

Kannet: Tiina Makkonen.

Joulun välipäivinä toteutin koko vuoden hauduttelemani lukuhaaveen: luin uudelleen Pirkko Saision Helsinki-trilogian.

Vahingossa olin ajassa kiinni. Olin edennyt kolmanteen osaan eli Punaiseen erokirjaan yön pikkutunteina, kun seuraavana aamuna luin Hesarista, että se on valittu 2000-luvun parhaaksi kirjaksi.

Niin rakastan tällaisia sattumia, kun järjetön maailmamme vinkkaa silmää!

Vuosi vaihtui tiiviisti Saision seurassa, kun Hesari tarjoili kirjailijapuheenvuoron ja Yle tv-haastattelun (löytyy Areenasta!).

Muistaakseni tämä oli kolmas kerta, kun luin autofiktiivisen trilogian. Ensimmäisen kerran luin kirjat suurin piirtein ilmestymistensä aikoihin; Pienin yhteinen jaettava julkaistiin 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003. Toiselle kierrokselle kolmikko pääsi kokonaisuutena 2009. Sittemmin olen lukenut kirjoista palasia, mutta läpiluvussa oli taukoa 15 vuotta.

Elin jälleen päähenkilö Pirkon rinnalla lapsuudenkodin tunnelmat, ensirakkauden sekä kirjoittajaksi ja äidiksi kasvamisen. Vaelsin Helsingin kaduilla, lorvin Vanhan kuppilassa ja maanalaisissa bileissä.

Pienin yhteinen jaettava nosti mieleeni lukumuiston. Palasin mustaan säkkituoliin lapsuudenkotini huoneeseen, missä retkotin hiostavalla tuolilla, lattialla pino kirjastolainoja. Luin kirjan kannesta kanteen. Yläasteikäinen minä hämmästeli ja ihasteli. Ai näinkin voi kirjoittaa? Seuraavalla kirjastoreissulla lainasin lisää Saisiota.

Vastavalo oli jossakin vaiheessa vastaukseni, kun minulta tiedusteltiin lempikirjaani. Tällä hetkellä Punainen erokirja nousee trilogian suosikiksi.

Saisio oli pitkään kirjailijaidolini, myöhemmin hänestä on tullut myös kirjoittajaidolini. Uudistuva, rohkea, tuottelias. Lauseissa ei ole tyhjäkäyntiä, vaan Saisio osaa tiivistää sanottavansa aforistisen harkittuun muotoon.

Kappaleeksi voi riittää yksi virke.

Trilogian kirjat ovat minulle niitä läheisiä lukukokemuksia, joita en osaa enkä ehkä haluakaan perata sen tarkemmin. Niissä on niin paljon sävyjä, ulottuvuuksia, historiaa ja mitä vielä, että pintaraapaisu jääköön tekemättä. Jos kaipaat syväanalyysia, vinkkaan Päivi Koiviston väitöskirjaa Elämästä autofiktioksi.

Lisään alkaneen vuoden lukulistalle Passion ja Sulikon.


Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000), Punainen erokirja (2003). WSOY. Ostin käytettyinä.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Otava 2001. 366 s.
Alkuteos: Amy and Isabelle (1998).
Suom. Marja Haapio.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Viime kuussa luin Elizabeth Stroutin Tammen Keltaisessa kirjastossa tänä keväänä ilmestyneen Nimeni on Lucy Barton -romaanin, jonka tunnelma, arvoituksellisuus ja ytimekkyys tekivät minuun vaikutuksen. Koska minun oli heti pakko saada lukea lisää Stroutia, varasin Pikkukaupungin tytön kirjastosta ‒ se on toistaiseksi ainoa suomennettu teos Stroutilta uutuuskirjan lisäksi. Pikkukaupungin tyttö on Stroutin alkujaan vuonna 1998 ilmestynyt esikoisteos, joka on ilmestynyt Otavalta suomeksi 2001.

Pikkukaupungin tyttö kertoo eräästä helteisestä kesästä 1970-luvulla. Shirley Fallsin pikkukaupunkia halkoo haiseva joki, ja joen paremmalla puolella asuvat teinityttö Amy ja hänen äitinsä Isabelle. 16-vuotias Amy elää melko eristäytynyttä elämää äitinsä kanssa. Äiti on töissä tehtaan konttorissa, ja siellä myös Amyn on määrä työskennellä kesäapulaisena. Toimiston naiset muodostavat tiiviin yhteisön, johon yksinhuoltaja-Isabellen on vaikea tuntea kuuluvansa. Ulkopuolisuus johtuu hänen varautuneisuudestaan ja siitä, että hän on pomon yksityissihteeri. Myös äidin ja tyttären suhde vaikuttaa erityisen jännitteiseltä, ja syy tähän selviää lukijalle tarinan edetessä.

Äidin taustassa on jotakin hämärää ja ristiriitaista, ja hän valvoo Amyn menemisiä tarkkaan. Amy tykkää piiloutua koulussa valtavan hiuspehkonsa suojiin ja on otollista maaperää karismaattisen matematiikanopettajan huomiolle. Seuraa salaisia kohtaamisia luokkahuoneessa tuntien jälkeen ja autoretkiä sivuteille.

Suomennoksen nimi vie huomion Amyyn, kun taas alkuteoksen nimi Amy and Isabelle kuvaavasti äitiin ja tyttäreen, heidän suhteeseensa. Kyseessä on heidän tarinansa. Kertoja tarkentaa tosin heidän lisäkseen moniin pikkukaupungin henkilöihin ja tekee heistä deodoranttikokkareineen ja hengityksen hajuineen tarkkasilmäisiä huomioita. Tunnelma on painostava, ja sitä tukee historiallisen painostava helle. Kesän aikana muurit murtuvat niin äidin ja tyttären kuin Isabellen ja konttorin muiden naisten väliltä.

Nimeni on Lucy Barton on minulla vielä melko tuoreessa muistissa, joten näin paljon yhtäläisyyksiä näiden teosten välillä. Ainakin vihjaileva kirjoitustyyli sekä äidin ja tyttären monimutkainen suhde ovat keskeisiä molemmissa. Pikkukaupungin tyttö on Lucy Bartoniin verrattuna varsinainen runsaudensarvi. Kielletyn suhteen, naisten välisen ystävyyden kuvauksen ja lukuisien salaisuuksien lisäksi tarinaan mahtuvat kaverin teiniraskaus, lapsen kidnappaus ja kuohuttavat ufohavainnot. Viihdyin tämän Stroutin varhaisemmankin teoksen parissa mainiosti, mutta siitä huolimatta on pakko todeta, että Lucy Barton on monella tapaa hiotumpi versio tästä.

Elizabeth Strout on näiden kahden kirjan perusteella rynnistänyt seurattavien kirjailijoiden joukkoon. Miten mahtavaa olikaan saada Twitterissä vihiä siitä, että Stroutin suomentaminen jatkuu! Jään odottelemaan!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 1. Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja.

Kirjankansibingossa ruksitan kirjalla kohdan nostalgia, koska suomenkielisen painoksen kannessa on henkilöauton oven lukitustappi, joka vie ajatukset vanhempiin autoihin.

César Aira: Miten muutuin nunnaksi (1998) & Syntymäpäivä (2001)

Alkuteos: Cómo me hice monja & Cumpleaños.

Suomentanut: Pentti Saaritsa (2015).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 202.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: M-L Muukka.

Miten muutuin nunnaksi ja Syntymäpäivä ovat argentiinalaisen César Airan pienoisromaaneja, jotka kertovat kumpikin Airasta kirjailijana. Ensin mainittu valottaa tarinankertojan varhaisvaiheita traagisen lapsuusmuistelon kautta, jälkimmäinen taas kuvaa keski-ikäisen kirjailijan tuntoja.

Miten muutuin nunnaksi alkaa traumaattisesta retkestä jäätelökioskille isän kanssa. Isä ostaa kuusivuotiaalle Cesarille tämän elämän ensimmäisen jäätelön, eikä poika voi sietää sen makua. Isä ei voi käsittää pojan reaktiota, sillä jäätelöstähän pitävät kaikki. Lopulta selviää, että jäätelö on myrkytetty. Kioskireissu muuttaa molempien elämää lopullisesti; isä joutuu vankilaan, Cesar sairaalaan.

Poukkoileva ja absurdeja piirteitä saava tarina kuvaa lasten ja aikuisten maailmojen eroja. Aikuisen harmittomaksi tarkoitetulla kommentilla voi olla pienen ihmisen mielessä ja maailmassa kauaskantoiset seuraukset. Tarinan lapsi on välillä tyttö, välillä poika: lapsen häilyvään sukupuoli-identiteettiin kytkeytyvät myös vanhempien lapseensa kohdistamat odotukset.

Syntymäpäivä-teksti on oikeastaan enemmän essee kuin pienoisromaani, ja sen innoittajana on toiminut kirjailijan 50-vuotispäivä. Merkittävänä vuosipäivänä ei tapahdukaan mitään mullistavaa ja nostattavaa, vaan jopa päinvastoin: kirjailijan vaimo saa miehensä huomaamaan erään tämän ajatteluvirheen.

Syntymäpäivä pureutuu analyyttisesti kirjoittamiseen, lukemiseen, ajattelemiseen ja ymmärtämiseen. Aira kuvailee tyyliään kirjoittaa hutiloivaksi, säännöttömäksi, kouristuksenomaiseksi, pilailevaksi. Ihan kaikista adjektiiveista en aivan saa kiinni, mutta hyvin omintakeisesti Aira kyllä kirjoittaa. Välillä hän myös todella koettelee lukijan ymmärryksen rajoja. Lauseiden väliset suhteet hämärtyvät ja mennään jopa nonsensen puolelle.

Tällaisen ravistelevan tekstin lukeminen on virkistävää ja mukavaa vaihtelua. Miellyttävää lukemisesta tekee se, että molemmissa teksteissä on hulluuksien lisäksi myös tarttumapintaa. Nunna-tekstistä parhaiten jäivät mieleen jotkin välähdyksenomaiset lapsen huomiot maailmasta: miten eri tavoin arkiset asiat näyttäytyvät lapsen vinkkelistä. Muistan itsekin kehitelleeni pienenä ajatusleikkejä, joissa mittasuhteet vääristyvät ja joissa ”mitä jos” -ajatukset menevät vähän liian pitkälle.

Syntymäpäivässä paljon lukevaa kirjastoihmistä puhuttelee ajatus henkilökohtaisesta kirjastosta:

Luetut kirjat ovat tietenkin myös elettyjä kokemuksia, ja kaikkien ihmisten lukemien kirjojen summa myös tekee hänestä tästä näkökulmasta ainutlaatuisen. Tämä henkilökohtainen ”kirjasto” ei koskaan ole minkään toisen kanssa yhtäläinen; voisi jonkin uskomattoman sattuman kautta olla, jos joku on lukenut vain vähän kirjoja ja rajoittunut perinteeseen; mutta jokaisen uuden luetun kirjan myötä yhteensattuman mahdollisuudet vähenevät ilman muuta.

Tämänsuuntaisia ajatuksia pulpahtelee mieleen, kun yrittää löytää kirjastossa asiakkaalle tätä puhuttelevia kirjoja. Jokaisella on omanlaisensa lukuhistoria, eikä kenelläkään oikeastaan voi olla tismalleen samanlaisia mieltymyksiä kuin jollakulla toisella — tähän vaikuttaa suuresti juuri tuo henkilökohtainen kirjasto. Onneksi joitakin suuntaviivoja ja yleistyksiä hyödyntäen voi löytää toiselle juuri sen oikean ja tätä mielyttävän kirjan. Ja välillä suositukset menevät ihan metsään, vaikka olisi kuinka varma asiastaan. Lukeminen on niin henkilökohtaista!

Pari vuotta sitten kirjoitin Airan pienoisromaaneista Aaveet & Kirjailijakokous. Molempien yhteisniteiden lyhyehköt tekstit ovat loistavia välipaloja paksujen romaanien välissä. On vapauttavaa antautua tekstien vietäväksi ja luovuttaa jatkuvan ymmärryksen etsiminen.

Manuel Rivas: Timpurinkynä (1998)

Alkuteos: O lapis do carpinteiro.

Suomentaja: Anu Partanen (2001).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 207.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tuija Kuusela.

Galicialaisen Manuel Rivasin Timpurinkynä on Keltaisen kirjaston helmi, jonka löysin etsiessäni kirjallisuutta Espanjasta ja etenkin Espanjan sisällissodasta. Pieni lukupiirimme nosti Timpurinkynän syksyn aikana lukemistamme Espanja-kirjoista ykköseksi. (Muut olivat Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, María Dueñasin Ommelten välinen aika ja Antonio Muñoz Molinan Kuun tuuli.)

Sota, falangistit ja fragmentaarisuus– siinä teoksen tulkinnan kolme avainkäsitettä. Tapahtumat sijoittuvat Espanjan sisällissodan alkuvaiheisiin eli vuoteen 1936. Sodan osapuolten hahmottaminen ja politiikan tuntemus eivät ainakaan ole haitaksi lukijalle. Pähkinänkuoressa sisällissodassa vastakkain olivat tasavaltalaiset ja kansallismieliset, joihin falangistit kuuluivat. Sota päättyi jälkimmäisten voittoon, ja alkoi Francon diktatuuri eli ns. Francon aika. Sota-aika ja sodan tapahtumat luovat raamit tarinalle, jota lukija saa rakentaa palasista. Luvuissa on eri kertojia, mikä hämmentää aina välillä.

Lukiessani kirjaa sain aina ajoittain kiinni tarinan jujusta, mutta hetken päästä putosin taas. Huomasin pian, että taukoja ei ole varaa pitää, jotta voisin hahmottaa kokonaisuuden. Luinkin kirjan yhtä soittoa joitakin viikkoja ennen lukupiiriä ja vaikutuin. Lukupiiriä lähempänä valmistellessani huomasin, etten muistanut kirjasta juuri mitään. Ei auttanut kuin lukea se uudelleen ja tehdä muistiinpanoja. Vaikutuin uudelleen.

Sivumäärältään pienen kirjan aiheet ovat isoja. Sisällisota aiheuttaa paljon tuskaa: ihmisiä kuolee, joutuu erilleen toisistaan ja vangitaan. Sota tuo mukanaan myös nälkää ja sairauksia sekä vainoja. Raskaista aiheista huolimatta Rivas kirjoittaa tekstiä, joka hengittää. Dialogi lomittuu muuhun tekstiin, samoin runolliset elementit.

Timpurinkynä osoitti pienuuteni lukijana. Monet kertojanäänet sekoittuvat helposti, eikä vähäeleinen kerronta paljoa selittele. Kirja myös todisti sen, että pieni voi olla kaunista: hiottu ilmaisu voi muodotaa kaunista tekstiä, vaikka aiheet ovatkin rumia. Siksi suosittelen kirjaa lämpimästi! Lukekaa, eksykää, antautukaa.

Manuel Rivas on yksi espanjalaisen nykykirjallisuuden keskeisistä nimistä. Hän on kirjoittanut runoja, romaaneja ja esseitä. Timpurinkynä on alun perin kirjoitettu galiciaksi, ja suomentaja Anu Partanen on kääntänyt teoksen espanjannoksesta alkuteokseen verraten.

Olen työn puolesta  mukana kahdessa lukupiirissä. Masalan kirjaston lukupiirillä on aina jokin teema; nyt luimme yllä mainitut espanjalaisten kirjailijoiden teokset. Keskitymme ensi keväänä venäläiseen kirjallisuuteen, joka varmasti tulee näkymään myös täällä Kirjakimarassa.

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (1998)

Alkuteos:  Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö.

Suomentaja: Saara Villa (2005).

Sivumäärä: 262.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Mänttäri.

14-vuotiaan Erikin kesästä on tulossa hyvin erilainen kuin aiemmista. Äiti on syöpähoidoissa sairaalassa, isä töissä koko kesän ja Erikin on tarkoitus viettää loma mökillä parikymppisen Henry-veljen huomassa. Isän mukaan kesästä saattaa tulla rankka, mutta Erikistä tilanne ei ole niinkään synkkä, sillä mökille tulee kesäksi myös Erikin koulukaveri Edmund. Henry antaa poikien mennä omia menojaan, koska hänellä on suuri projekti meneillään: hän kirjoittaa romaania.

Teini-iän kynnyksellä olevat pojat viettävät loputtoman tuntuisia kesäpäiviä soudellen, elämää pohtien ja lukien. Tärkeää on hetki ja ystävyys. Huoletonta hetkessä elämistä varjostavat myös tummemmat sävyt. Molempien perheessä myllertää, ja tapahtumat heijastuvat poikien ajatuksiin ja keskuteluihin. Aikuisten maailmassa on vielä lukuisia asioita, jotka eivät oikein aukea. Erikiä arveluttaa erityisesti sanojen Syöpä-Treblinka-Rakkaus-Nussia-Kuolema todellinen merkitys. Ne palaavat Erikin mieleen aina, kun jokin hämmentää, sillä ne sisältävät jotakin pelottavaa, käsittämätöntä, mutta kiinnostavaa.

Valitsin kirjan Lukudiplomi-haasteessa luettavaksi sen kiehtovan nimen perusteella. Genesaret on Erikin perheen kesämökin nimi, ja sen järvessä pojat paitsi soutavat, myös uivat paljon. Etenkin silloin, kun tunteita täytyy hieman tasata. Kim Novak taas on kuuluisa amerikkalainen näyttelijä, jonka kuuluisuus oli kuumimmillaan juuri 1960-luvun tienoilla. Poikien mielestä Henryn tyttöystävä Ewa Kaludis on kuin ilmetty Kim Novak – ja siten heidän salattujen haaveittensa kohde.

Isän ennustus käy lopulta toteen, kun tapahtuu Se Kamala. Se on paitsi tuon helteisen kesän käännekohta, se jakaa myös kaikkien elämän aikaan ennen ja jälkeen. Loppua kohden Erikin elämässä harpotaan suurin askelin eteenpäin. Ja Se Kamala seuraa aina mukana.

Nesserin romaani oli lämmin ja sympaattinen lukukokemus. Varsinkin kirjan alkupuoli piti minut tiiviisti otteessaan, nuoruudenkuvaus oli kirjan parasta antia. Pitkään olin jopa sitä mieltä, että luen täyden viiden pisteen kirjaa. Loppua kohden aloin tylsistyä, tunnelma lässähti. Jopa ärsyynnyin siitä, miten Erikin elämä lopulta meni. ”Loppuratkaisu” kyllä tosin pelasti paljon.

Håkan Nesser on ruotsalainen kirjailija, joka on tunnettu erityisesti dekkareistaan. Hän on kirjoittanut tämän kirjan lisäksi joitakin muitakin ei-dekkareita, täytyypä tutustua! Jos sattuisi dekkari-kärpänen puraisemaan, niin Nesserin kirjat pääsisivät lukuun ensimmäisten joukossa.

Bloggaajista tästä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Kirjavan Kammarin Karoliina, Lumiomenan Katja, Sara, Jokke ja Luetut, lukemattomat -blogin Liisa.