Runon päivän runokirja-arvonta – Anni Ahola Varpulainen: Kevään olennot

Kansi: Ulriikka Lipasti.

Riemukasta runon ja suven päivää! ☀️📖

Teemapäivän kunniaksi päivitän pitkästä aikaa myös blogin puolelle, vaikka viimeisen puolen vuoden ajan olen julkaissut vain Instagramissa @kirjakimara-tilillä. Tänään on nimittäin luvassa runokirja-arvonta! Arvostelu- ja arvontakappaleet sain kirjailijalta.

Anni Ahola Varpulaisen esikoisrunokokoelma Kevään olennot vie lukijan avaruudellisiin tunnelmiin pohtimaan rakkautta ja elämää laajemminkin.

Heti ensisivulla käy ilmi, että ollaan ”Neptunuksen tuolla puolen” ja takakansi antaa vihjeen, että kyse on avaruusolentojen rakkaustarinasta.

Ääretön,
läsnäolosi vääristää magneettikentän
mustekala muuttaa muotoa
minä kaipaan sinua enemmän kuin kieli kestää
tai mitta sallii

Vaikka ollaan kaukaisuudessa, luin runoista kommenttia meidän elämästämme maassa. Kun inhimillistä eloa ja puuhiamme katselee etäisyyden päästä, ne voivat näyttäytyä kummassa valossa.

Runot saavat kysymään: mikä meitä ohjailee, luonnonlait vai algoritmit?

Tykkäsin kokoelmassa erityisesti törmäytyksistä. Siitä, miten teknologia törmää inhimilliseen, vieras tuttuun, bittien kieli runokieleen. Konemaisuus aistivoimaisuuteen ja tunteisiin. Sen sijaan jotkin puhekielisyydet vähän häiritsivät.

Varpulaisen kokoelma muistuttaa, että runoja voi toki läpilukea, niin että sanat vilistävät silmien ohi, mutta enemmän runo antaa, kun viipyilee ja palaa. Runon ei tarvitse aueta yksioikoisesti kuin koodi, se voi saada erilaisia sävyjä eri lukukerroilla.

Jos haluaisit itsellesi tämän mielikuvituksellisen kokoelman, jossa kuljetaan tähdet olalla, osallistu arvontaan! Näin olet mukana: suosittele kommenttikentässä jotakin runoilijaa tai runoteosta muille. Kaikki tänään ja huomenna tiistaina 7.7. kommentoineet ovat mukana arvonnassa. Keskiviikkona suoritan arvonnan ja ilmoitan voittajalle. Ilmoitathan kommentissasi jonkin yhteystiedon, vaikka sometilin, niin saan yhteyden voittajaan kirjan postitusta varten. Arvonta on käynnissä myös Instagramissa. 

Nautitaan runoista, sanoista, suvesta!


Anni Ahola Varpulainen: Kevään olennot. Torni-kustannus 2026. 91 s. Arvostelukappale.

Yhteisön laitamilta ytimeen ja takaisin – Susanna Åke: Eläjä

Pimeät pullot sujahtavat hihoihin, viina virtaa ja puukot heiluvat Susanna Åken esikoisromaanissa Eläjä.

1950-luvulla suomalaisille maistuu, ja Hilja päättää tienata tehdaspaikkakuntalaisten janolla. Hilja on romani, ja bisnes mahdollistaa pysyvämmän asuinsijan, kun poikakin on sairaalloinen. Kauppa käy ja pian yksi jos toinen lemahtaa eiliselle, johtajista vuorotyöläisiin.

Ne tahtovat pehmeämmän maailman, maailman ilman kulmia. Näin toteaa Hiljan poika Aleksei, kun maistaa ensi kerran äitinsä kauppatavaraa.

Näkökulmahenkilöt valottavat tapahtumia eri puolilta omissa luvuissaan. Kukaan ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, vaan hahmot ovat monipuolisia. On himoja, kateutta, ahneutta. Kun kylässä alkaa ilmetä lieveilmiöitä, ei ole vaikea arvata, kenestä yhteisö leipoo syntipukin. Seuraa tapahtumaketju, jota puidaan käräjillä asti.

Takakannessa kerrotaan, että teos perustuu tositapahtumiin. Taustalla on romanien häätö kyläyhteisöstä Lieksan Pankakoskella 1956. Historia tarjoaa kehyksen, ja kirjan alussa kirjailija painottaa, että tarina on ”fiktiota, sepitettä, mielikuvituksen tuotetta”.

Kiinnostuin henkilöistä ja halusin tietää, miten selvästi kohti eskalaatiota etenevä tarina päättyy. Ostin ajankuvan, ainoastaan muutamat sanavalinnat hämmensivät, samoin paikoin selittelevä tyyli. Vahvakin kohtaus latistuu, kun se päättyy kaiken selittävään virkkeeseen. Juu juu, ymmärsin kyllä! Lukijaan voisi luottaa enemmän. Pieni tiivistäminen olisi puristanut tästä vielä hohtavamman helmen.


Susanna Åke: Eläjä. Otava 2025. 415 s. Kirjastolaina.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 24 – Rosanna Fellman: Pietarsaari, jota kukaan ei halua

Jouluaaton luukusta löytyy pinkkiin pakettiin käärittyä rosoa ja raskaita teemoja.

Rosanna Fellmanin kolmas runokokoelma Pietarsaari, jota kukaan ei halua vie pikkukaupungin ahtaisiin ympyröihin, keskelle kiusaamista ja väkivaltaa. Kiva koulu -ohjelma ei pelasta, puuttuminen ja välittäminen kyllä. Kokoelmassa on samaa painokkuutta kuin Ida Rauman Hävityksessä.

Runoista kuvastuu puhujan viha-rakkaussuhde kaupunkiin, Jeppikseen, josta on kotoisin ja jossa on kokenut monenlaista hyväksikäyttöä ja syrjintää. Murrettaan ei saisi käyttää, eikä rajoja kunnioiteta. Päihteet ovat pakoväylä, onneksi myös kirjoittaminen. Miten osata antaa anteeksi kiusaajilleen, entä itselleen?

Päivän runopoiminnassa käydään lävitse joulumuistoa:

Isä laskeutuu kellariin
ja ylös tulee joulupukki

Ulko-ovi on jäätynyt kiinni
ja hänen on pakko keplotella
samaa tietä yläkertaan

Äiti ja mummi sanovat että
minun pitää istua joulupukin
                                        sylissä

Parran takana pulisonkien kohdalla
häämöttää isän punainen, ruskea, musta ja harmaa sänki

Runossa käsillä on suuri paljastumisen hetki. Runo jatkuu vielä, ja puhuja alkaa itkeä, kun ymmärtää vanhempien valehtelevan. Vastaava kokemus löytyy monen joulumuistoista. Kuka tunnisti pukin, kenelle sisarus tai kaveri kertoi totuuden. 

Fellmanin kokoelmassa joulumuisto kytkeytyy moniin muihin muistoihin, joissa vielä soisi puhujan saavan pysyä lapsen maailmassa. Ja kun illuusiot särkyvät, olisi joku turvallinen, joka lohduttaa.

Toivotan kalenterini lukijoille rauhallista joulua ja onnekkaita pukkikeikkoja, jotka tuottavat enemmän iloa kuin surua. Kiitos kaikille runokalenterin luukkuihin kurkistaneille! ❤️

Rosanna Fellman: Pietarsaari, jota kukaan ei halua. Johnny Kniga 2025. 110 s. Alkuteos: Det Jakobstad ingen vill ha. Suom. Jaana Nikula. Kirjastolaina.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 23 – Satu Marttila: Jäätanssi

Aikamatkailu jatkuu: nyt luukusta liukuu esiin Satu Marttilan Jäätanssi vuodelta 1982.

Jäätanssi hurmasi minut. Se viehätti ja puhutteli. Kaikki runokuvien hirvet, harmaasiepot ja vuodenajat tulivat lähelle ja olivat samalla oivaltavia. Tämän kokoelman painan muistiini. Ja myös sen tiedon, että runoilija on nykyisin Satu Koskimies ja hänen tyttärensä on Riina Katajavuori, yksi lempirunoilijoistani. Ilmankos!

Päivän runossa mieleen palaa joulumuisto:

Syyskuun vetinen idus,
märkä katu.
Kulmassa punainen pylväs
tonttulakki päässä: älä.
Tottelen, lapsi. Jään lammikkoon.
Ennen joulua äiti lotisutti päiväkaupalla
kinkusta suolaa
kraanan alla.
Joulu sai tulla. Ja kuusi, vihreä.
Pääsen kadun yli.

Runossa aistikokemukset saavat muistot virtaamaan. Punainen ja vihreä väri sekä lammikko vievät lapsuuden jouluihin. Puhuja palaa lapseksi jälleen, totteleekin. Arkinen hetki liikennevaloissa on kuin madeleineleivos Proustille.

Runo opettaa lukijaansa, ainakin minua. Idus viittaa roomalaiseen kalenteriin ja tarkoittaa kuun keskivaihetta. Syyskuussa se on 13. päivä.

Juuri nyt tulevia joulumuistoja luodaan. Tonttulakit vilkkuvat, haetaan kuusia, ehkä joku vielä lotisuttaa kinkkua. Joulun taikaan ei tarvita ihmeitä tai mitään suureellista, vaan mieleen voi jäädä, miten isä asetteli jouluvalot kuuseen tai äiti opetti kihartamaan lahjanarua.


Satu Marttila: Jäätanssi. Kirjayhtymä 1982. 90 s. Kirjastolaina. Kansi: Kirmo Mikkola.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 22 – Ilpo Tiihonen: Boxtrot

Loppusointuja, rytmiä ja 90-lukua runokirjajoulukalenteriin tirvaisee Ilpo Tiihosen Boxtrot.

Tiihosen 11. runokokoelma on tyylien sekoitus: on haikua, vapaata mittaa, riimejä ja proosarunoon kurkottelevaa. Ollaan perhepiirissä, kulttuuririennoissa ja kapakoissa.

Päivän otteeksi poimin alun ja lopun runosta Onko tänään mitään:

Matalalta
   murahtaen kuin talven aurinko
jäähuurusta puhjennut
                        pohjanperän baritoni
   palava poikkilause suussaan
nousee päivä kuin aikamiespoika
   kohottaen hallavat aluspaidansiipensä
                        päälle yön pilvien ylikuorman

– –

ja suu täynnä lunta
                        katsoo maitolavaäiti
esikoisensa häipyviin perävaloihin

Runo on kuin pieni tarina, jossa aikamiespoika herää horroksenkaltaisesta tilasta ja lähtee. Taakse jäävät peräkammari, kaipaava äiti ja maaseutu.

Runotarinaan mahtuvat maaseudun tyhjeneminen ja oman tahdon löytyminen.


Ilpo Tiihonen: Boxtrot. WSOY 1998. 78 s. Kirjastolaina. Kansi: Sami Kortemäki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 21 – Virpi Alanen: Kaupunkilintu

Runokirjajoulukalenterissa on tilaa myös aforismeille! Virpi Alasen kolmas aforismikokoelma Kaupunkilintu sisältää lyyrisiä mietelauseita, joita voi lukea ja tulkita kuin runoja.

Kokoelma houkuttelee lukemaan aforismeja perätysten, koska niistä muodostuu teemallisia kokonaisuuksia. Miljöönä on kaupunki, jossa liikutaan meren rannassa, kahviloissa, kirjastoissa. Siellä ihminen pyrähtelee kuin lintu, ympäristöään ja aikakerrostumia havainnoiden.

Päivän poimintaan mahtuu kolme aforismia:

Mielen myrsky ei ole varsinaisesti liikkumaton, vaan niin nopealiikkeinen, etteivät muut huomaa.


Lumisadekin turhautuisi jos sen olisi pysyttävä liikkumatta.


Tyhjä yöpäivä: ei mitään, kunnes taas: sydämenlyönti, sydämenlyönti, sydämenlyönti.

Nämä mietelauseet toimivat yksittäisinä tai yhdessä luettuna. Niissä kuvataan liikettä, joka on jotenkin hallitsematonta, jotakin mitä ei voi pysäyttää. Liike on elämää, elämä on liikettä.

Onko aforismin tyhjä yöpäivä kaupungin hiljentymistä levolle? Kadut tyhjenvät, kaupunkikin käy nukkumaan. Sitten se alkaa jälleen pumpata: ihmisen syke, kaupungin syke.

Pääsisipä pian katselemaan lumisateen liikkeitä!



Virpi Alanen: Kaupunkilintu. Kulttuurivihkot 2025. 96 s. Kirjastolaina. Kansi: Markus Hirvelä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 20 – Katariina Leino: Mustaa lunta

Katariina Leinon kokoelma Mustaa lunta vie synkkiin tunnelmiin ja sieltä takaisin toivoon.

Leinon runot rakentuvat osin vähäsanaisina ja siksi painavina, toiset taas saavat proosarunon mitan. Runoissa kaikuu lapsuuden ja nuoruuden muistikuvien lohduttomuus. On joukko turvattomuuden hetkiä ja kolkkoja kokemuksia.

Tulee myös ilmi, että runominällä on taustalla psykoosi ja että hän on kirjoittanut itsensä ehjäksi.

Runon puhujalle uni on kauhu, mutta uni on myös turva. Ja syli. Niin myös päivän runossa:

Vedän mustan turkin ylleni,
makaan vuoteessani
ja katselen ikkunaan.
Venuksen valo tähtitaivaalla
puhaltaa ylleni punertavaa ilmaa,
ennen joulua
minä rakastan sinua.

Monissa runoissa toistuva musta turkki kuvaa synkkää mieltä, mutta ehkä se on myös jonkinlainen turva. Ja vuoteessa yksin saa olla se, mikä on, tuntea omat tunteensa, ei tarvitse esittää.

Vaikka yllä olisi tumma turkki, voi silti olla vastaanottavainen ja antavainen rakkaudessa. Pimeimmistäkin kokemuksista voi selvitä ja kurkottaa kohti toista ihmistä.

Kansitaiteilijalle esitän pahoitteluni: kirjan kansi on oikeasti melkein musta. Talvivalo teki taikojaan ja huomasin vasta liian myöhään, että kannesta tuli kuvassa näin sininen.


Katariina Leino: Mustaa lunta. Aviador 2025. 97 s. Kirjastolaina. Kansi: Nina Aitta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 19 – Helena Anhava: Lakastumisen aika

Aikakerrostumia runokirjajoulukalenteriin tuo Helena Anhavan Lakastumisen aika parinkymmenen vuoden takaa.

Anhavan teos keskustelee eilisestä luukusta löytyneiden Sanna Karlströmin runojen kanssa. Anhavankin runoissa surraan läheisen kuolemaa, tehdään tarkkoja havaintoja lähdön hetkistä ja saadaan voimaa luonnosta.

Päivän runo-ote vie joulun tunnelmiin:

Valo herää
        talven valo
pimeästä valo nousee.
Uni rauhasta ja rakkaudesta
            törmää päivään kiireiseen
            riitaisaan maailmaan.
Päivän saartaa kaksi pimeää.
                                Mielen ikkunoissa
                                            pakolaisten kasvot
                                                    lasten kasvot.

Vielä saamme odottaa talven valon heräämistä, kenelle se hetki koittaa talvipäivänseisauksena, kenelle jouluaattona.

Anhava on kirjoittanut tämän runon jouluna 1999, mutta runo sopii valitettavan hyvin tähänkin loppuvuoteen. Maailmassa on aina vain toraa, kauhuja ja kiirettä, joiden keskelle joulu jälleen saapuu. On sotia ja tuhoja, joissa kärsivät pienimmätkin.

Runo näyttää maailman molemmat puolet: valot ja pimeyden. Toivo elää kuin uni, vaikka ihminen ei osaa elää rauhassa ja rakkaudessa.


Helena Anhava: Lakastumisen aika. 93 s. Kirjastolaina. Otava 2003.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 18 – Sanna Karlström: Maanpäällinen osa

Sanna Karlströmin runot möyrivät mullissa ja maanpäällisissä osissa.

Runot vievät kuolemaan, suruun ja menetyksiin, ja usein symboliikkaa haetaan puutarhasta. Runot ovat herkkiä, tarkkoja ja niukkoja, Karlström kun on taloudellinen sanankäyttäjä.

Päivän runossa talvehditaan:

Talvehtiessa usko on koetuksella,
sen kuuluu olla niin.

Melko varmasti lähetetty kirje
saapuu vastaanottajalleen.

Siihen asti odotamme viestiä kaikkialta.

Talvehtiminen on raskasta, niin puutarhan kuin ihmisenkin. Tuleeko se kevät, vihertyykö vielä joskus, palaavatko voimat jälleen? Mutta jaksaisiko sitä ikuista kesääkään? Vuodenaikojen vaihtelussa on viehätyksensä, vaikka juuri nyt moni on eri mieltä.

Runossa kevään saapuminen tuntuu yhtä epävarmalta kuin postin toiminta nykyään. Odottaminen on joskus tuskallista, mutta se voi olla myös toiveikasta. Haaveilu on ainakin minun moottorini, kun vuoden pimein hetki on kolmen päivän päässä ja aina vain synkkenee. Sen kuuluu mennä näin.


Sanna Karlström: Maanpäällinen osa. Otava 2025. 52 s. Kirjastolaina. Kansi: Päivi Puustinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 17 – Annimaria Laukola-Lehtonen: Juurakko, jonkun katto

Runo-Kaarina-kilpailun tämänvuotinen voittaja kurkistaa luukusta 17.

Annimaria Laukola-Lehtosen runoissa on kekseliäitä ja samastuttavia havaintoja modernista ihmisestä. Runon puhuja tiiraa luontoa kerrostaloasuntonsa ikkunoista ja kääntyy myös tekemään tarkkoja huomioita itsestään.

Jotakin lintuihin viittaavaa voi nähdä kannen taideteoksessa, ja linnut toistuvat myös runoissa. Ilmastointilaitteen ratas on kuin siivet, roskapussit liihottavat lintujen lailla, postiluukku on kapustarinnan kaula.

Päivän runopoiminta vie eksistentiaalisten kysymysten äärelle:

Todellisuus on kansi ja valtava arkku,
avaamattomana tyhjä arvoitus,
jota tavoittelen kuin jäätynyttä syöksytorvea talven kohmeisimpana päivänä,
kun mitään ei jää kiinni eikä mistään saa kiinni sillä mikään ei muistuta mitään.

Maailma on kuin yllätyslaatikko, joka odottaa avaajaansa. Mitä kaikkea todellisuus onkaan?

Luen runosta ihmisen halua luokitella asioita, sanallistaa ympäröivää maailmaa. Todellisuuden merkitykset kuitenkin pakenevat, lipsuvat käsistä kuin jäinen muovi.

Takaliepeessä runoilija kertoo, että runot ovat hänelle osuvin tapa sanoa sellaista, mitä ei oikeastaan voi sanoa. Lukijana nyökyttelen ja totean, että runonautinto ei aina vaadi ymmärrystä, mutta silti voi saada kiinni tunteesta tai ajatuksentapaisesta.


Annimaria Laukola-Lehtonen: Juurakko, jonkun katto. Kaarinan kaupunki 2025. 65 s. Kirjastolaina. Kannen teos: Ari Laitinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 16 – Minna Sadeniemi: Saaristo

Täsmälääkettä saariston kaipuuseen annostelee Minna Sadeniemen runokokoelma Saaristo.

Runot vievät meren ja metsän tuoksuun, kallioille, rantaveteen. Runoissa vilahtelevat puhujan läheiset, myös koirat. On täydellisiä hetkiä ja on riitoja ja suruja, joissa luonto lohduttaa.

Saariston vuodenkiertoa kuvataan esimerkiksi näin:

Saari nukkuu 

kuin valas, toinen 

puoli soittaen 

kamarimusiikkia 

        lumen kristallinen sointi

       autojen sellojouset  

        kimahtava jää  

        variksen hengitys

Kun luin tämän kokoelman ensimmäisen kerran kesällä saaressa, valitsin aivan toisen päivän runon, mutta nyt uinuva saari veti puoleensa. Saarimökkeilijänä elän taas yhtä ikävöinnin talvea. On jotenkin lohdullinen kuva, että siellä saari ja mökki kallion kumpareella ovat talviunilla. Kerran häiritsimme tätä rauhaa ja vietimme joulun saaressa, mutta yleensä se ei kelien puolesta ole mahdollista. Keväällä taas.

Runossa saaren uniaikaan kuuluvat erilaiset äänet. Enimmäkseen ne ovat luonnon soittamia, mutta autokin sekoittuu tähän jousillaan. Luonnon äännähdykset ovat hienovaraisia – enpä koskaan aiemmin ole ajatellut variksen hengitystä.

Kokoelma on ilmestynyt Basam Booksin Puhuttava runo -sarjassa. Nistä runoista syntyisi varmasti hyviä keskusteluja lukupiirissä tai muuten: saaristosta, mökkeilystä, lähdöistä ja jäämisistä.

Olen nyt täällä, jotta voin vielä olla siellä.

Minna Sadeniemi: Saaristo. Basam books 2024. 80 s. Kirjastolaina. Kansi: Taivo Org.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 15 – Anna Tapola: Puut liikkuvat öisin

Viidestoista luukku narahtaa auki vasta ilta-aikaan, koska Anna Tapolan esikoiskokoelmassa Puut liikkuvat öisin.

Kokoelma on täynnä hiljalleen avautuvaa proosarunoa. Nämä eivät ole kiireisen lukijan runonpalasia: runot vaativat monia lukukertoja ja herättävät paljon kysymyksiä. Ehkä näitä voisi olla kiva makustella vaikkapa kaverin kanssa tai lukupiirissä? Arvelen, että monien tulkintamahdollisuuksien runot sopisivat yhdessä pureskeltaviksi.

Monissa runoissa on jotakin pahaenteistä, samoin suru ja menetykset kulkevat mukana.

Osiosta Ihon mykkä muisti löytyi päivän runo:

Lumen haavat, syvät, terävät reunat. Talvi ottaa miten haluaa, häpäisee jokaisen solun, vuoteen. Kiristyvä vyö ympärilläni: sinkkiä, rautaa ja verta. Katso ikkunasta, kylmä alistaa kaiken, painaa ruusunmarjojen riettaat suut valkoista hankea vasten kunnes on hiljaista. Talvi hengittää keuhkoni täyteen, jokainen henkäys tarkoin saksittu. Tunnen hidastuvat sydämenlyönnit kaulalla, kylkiluiden alla. Kevät saattaa saapua, mutta talvi on punainen, ahne.

Talven kuvastoon yhdistyy vallankäyttö, alistaminen, satuttaminenkin. Talvi käy päälle, niin ihmisen kuin luonnon. Runossa kuvataan elävästi, miten pakkasilma tunkeutuu keuhkoihin: jokainen pakkasessa henkeä haukkonut jo tuntee nipistelyt.

Runossa kevään tuleminen on vähän epävarmaa. Sitä ennen on joka tapauksessa selvittävä ahnaasta talvesta.


Anna Tapola: Puut liikkuvat öisin. Aviador 2025. 73 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Miika Nuutinen: Varjo on valo

Luukussa neljätoista liikutaan varjoista valoon ja taas takaisin.

Miika Nuutisen neljäs runokokoelma Varjo on valo tarkentaa länsimaisen ihmisen elämään, sotaan ja sen mielettömyyksiin. Yksi saa poikansa kotiin sinkkiarkussa, toinen vaihtaa television kanavaa, kun sota kyllästyttää.

Monissa runoissa kuolema langettaa varjon. Jos kuolema on varjo, on se teoksen nimen mukaisesti myös valo. Ehkä poispääsy julmuuksista, pahuuksista?

Päivän runopoiminta herättää kysymyksiä:

Suljen silmäni pimeydeltä
Ajatuksissa on valo
Varjoa ei synny
Inhimillisyys ja vapaa tahto ovat poissa
Mitä ihminen voi pelätä kuin toista samanmoista?

Onko silmien sulkeminen todellisuuden kieltämistä vai onko se toiveikkuutta? Varmasti moni joutuu tekemään jonkinlaista rajausta pimeyksien äärellä, jotta ei aivan vaipuisi synkkyyteen.

Toisaalta runosta voi lukea pimeän pelon voittamista. Tähänkin liittyy surullinen puolensa: pimeää ei tarvitse itsessään pelätä, toista ihmistä kyllä. Synkissä mennään.

Sodassa ei ole sijaa inhimillisyydelle tai millekään monen tärkeinä pitämille arvoille, kuten myös teoksen loppupuolen Eettisen ja ekologisen sodankäynnin neuvoston manifesti ironisoi.

Jos kokoelman nimen lukee eri tavalla painottaen, varjoon valo, saa luentaan mukaan toivoa.


Miika Nuutinen: Varjo on valo. Aviador 2025. 51 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Olli Sinivaara: Valoon, vihreään

Lucian päivän luukusta ryöpsähtää valoa ja vihreyttä kaamoksen keskelle.

Olli Sinivaaran Valoon, vihreään on ylistyslaulu vehreydelle ja elinvoimalle. Runoissa on terälehtien liikettä, viehättävää pionien maailmaa, tammien ikuisuus. Kokoelma on kirjallinen piristysruiske, runokuvat kuplivat ja virkistävät kuin vitamiiniporeet.

Lucian päivän runo-otteessa on ohjaava sävy:

Ihmisen täytyy, täytyy kurottaa valoon,
ei saa jäädä pimeään joka paikassa.

Sen kurotuksen näkee puissa,
puut ovat sen muoto ja hahmo,

ne näyttävät meille miten ojentua, ojentaa.

Toisille pimeä vuodenaika on pelastus, mutta kaltaiseni kesäihmiset tarvitsevat pientä paimennusta. Älä suotta vain käperry, ei pidä antaa pimeän viedä voittoa. Sinivaara kehottaa ottamaan mallia puista. Olen metsäkävelyillä napsinut kuvia puiden latvoista, kun oikein muuta kuvattavaa ei ole ollut. Kauneutta voi nähdä niissäkin.

Enää on reilu viikko käänteeseen, sitten ei enää tarvitse kurotella niska pitkänä, vaan valo alkaa lisääntyä ja tulla kohti kuin itsestään. Myös luonnossa, ei vain kirjan sivuilla.


Olli Sinivaara: Valoon, vihreään. Teos 2025. 48 s. Kirjastolaina. Kansi: Jussi Karjalainen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Olga Kolari: Juureton laulu

Runokirjajoulukalenterissa jatkuu laulujen teema, kun kahdennestatoista luukusta kajahtaa Olga Kolarin Juureton laulu. Se on Kolarin esikoiskokoelma ja Haka Kustannuksen ensimmäinen julkaisu. Ensimmäinen lainaaja tuskin olen, koska kirjaston kirjassa on eräässä sivussa reikä.

Luen Kolarin runoista kasvutarinaa, jonka palasia runon puhuja joutuu etsimään ja asettelemaan. Mistä olen tullut, miten tulen minuksi? Miten löytää oma ääni? Apuun huhutaan esiäitejä ja sisaria. Naistenlehdet ovat petollisia, turva löytyy musiikista ja muistikirjasta.

Löysin sivuilta talvenkin:

ei talvi lopulta
päättänytkään tulla
         ennen kuin ehtii jo kevät

eletään kummallista aika
        mikään ei ole kuin ennen
             lapsuuden talvissa
                  rutiineissa ja muistoissa

Aika on vuodenkiertoja, ihmiselämä, sukupolvia. Se tempoilee, kiihdyttää ja hidastaa. Käsitys ajasta muuttuu vanhenemisen myötä, mutta yksi pysyy: aika etenee. Runossa se näkyy myös typografiassa.

Juuri nyt tuntuu siltä, että talvi saattaa hyvinkin jäädä väliin. Muistoissa lapsuuden talvet ja joulut olivat tietynlaisia. Vähintäänkin muistoissa ne olivat lumisempia, vaikka tilastot kertoisivat mitä. 

Jotakin outoa tässä ajassamme on, onko niin aina? Mitä ovat tavalliset ajat?


Olga Kolari: Juureton laulu. Haka Kustannus 2025. 53 s. Kirjastolaina. Kansi: Jyrki Pitkä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta

Kurjet ja muut siivekkäät laulavat, kirkuvat ja viheltävät Jaana Lambergin esikoiskokoelmassa Kurjen huudossa olen aina totta.

Runon puhuja havainnoi luontoa, imee sitä kaikilla aisteillaan. Hän tekee tarkkoja havaintoja ja peilaa tuntojaan luonnon ilmiöihin. Kuuntelee luontoa, jotta kuulisi itsensä. Kirjoittamispohdinnot tuovat runoihin metatasoa, Ukrainan sota kiinnittää runot aikaamme.

Palaan aina vain runoon, jolta kokoelma on saanut nimensä. Siispä laajempi lainaus siitä: 

tänään
lumi kallion päällä on vielä kiinteää
upottamatonta

huomenna sade valuttaa sen
sammalen läpi
ja alas kiven pintaa
    kurjen huudossa olen aina totta

ylihuomenna silmut puhkeavat
ensi viikolla heinä kukkii ja
seuraavalla kaikki jo kuolee
           kurjen huudossa olen aina totta

Runo tiivistää ajan kulun harhat ihmisen mielessä. Miten joskus aika laukkaa, kokonainen vuodenaika hurahtaa ohi nopeasti.

Tämä ja monet muut Lambergin runot tulevat lähelle, koska luonnossa liikkuminen, sen havainnointi ja siitä kirjoittaminen ovat minullekin tärkeitä.


Ja ne kurjet! Niiden odottaminen luo yhden horisontin, jota tähystää näinä pimeinä viikkoina ja kuukausina.


Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta. Basam Books 2025. 90 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Kati Salonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Niillas Holmberg: Naarattu

Kymmenennessä luukussa kaikuu Niillas Holmbergin runojen myötä valaan laulu.

Naarattu vie jokilaaksoon. Toisaalla ovat järveläiset, joiden kotiin laulu ei yllä. Samoin törmäytyvät perinne ja moderni, uusi ja vanha.

Niillas Holmberg on saamelainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko. Hän keikkailee myös runojoikaajana. Kokoelman runoja voi kuunnella Holmbergin ja Pauli Lyytisen levyllä Naarattu laulu.

Osiosta Kolmas viidennes poimin päivän runon:

KOLME MERKINTÄÄ UUDISMÖKIN VIERASKIRJASTA

Tämä talvi
kysyy olemaan vaiti.

Olla hiljaa miten lumi
ei saa olla lämmin,
mutta se luodaan tamineeksi
seinustoille.

Kuten kokoelman perusvire, myös päivän runo rakentuu vastinpareille. On hiljaisuus ja ääni, joka kysyy. Tai ehkä käskee, mutta muotoilee sanansa kysymykseksi. On kylmä lumi, joka kuitenkin lämmittää. Vieraskirjan merkinnän on luultavasti kirjoittanut joku, jolle paikka ei ole niin tuttu. Ja uudisrakennus korostaa tuoreutta verrattuna perinteisiin ja perimätietoon.

Etelän talvessa ei vielä ole päästy nauttimaan lumen kuorruttamista rakennuksista tai lumen hiljaisuudesta. Päästäpä luomaan lumesta vaatteet jollekin rakennukselle!


Niillas Holmberg: Naarattu. Gummerus 2025. 70 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Lada Suomenrinne.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Immi Hellén: Oravan pesä ja muita runoja

Valopuun syliin istutin Immi Hellénin pienen runokirjasen Oravan pesä ja muita runoja.

Kun kirja osui silmiini kirjaston runouutuuksissa, en tunnistanut tekijää. Kirjan esipuhe kertoo, että Hellén (1861–1937) oli kansakoulunopettaja ja lastenrunoilija. Nimi ei ehkä soita kelloja, mutta runot laulujen sanoituksina kyllä. Maan korvessa kulkevi… Kas kuusen latvassa oksien alla… Joko kilahtaa?

Kalenteriluukkuun oli pakko valita runo Joulukirkkoon – ja pahoittelen loppupäivän korvamatoa:

Kello löi jo viisi,
lapset, herätkää,
Juhani ja Liisi –
muuten matka jää!

Tässä vesimalja,
silmät huuhtokaa!
Lämmin karhuntalja
reessä odottaa.

Joutuin turkit niskaan,
kintaat käsihin!
Sanna vielä viskaa
villahuivinkin.

Kokonaisuudessaan yhdeksänsäkeistöinen runo on vuodelta 1898. Sen sävelsi lauluksi R. Raala reilu kymmenen vuotta myöhemmin, ja edelleen yli sadan vuoden jälkeen sitä lauletaan ja se tunnetaan.

Runon kuvaamat tapahtumat ja sanasto saattavat herättää nykylukijassa ja -kuulijassa hämmennystä. Kyllä lähdettiin kirkkoon varhain! Ajankuvaa luovat myös reki, talja ja se, ketkä lähtevät kirkkomatkalle, ketkä jäävät. Kahdeksannen säkeistön ”Ruuna virsta vielä / tepsuttele pois!” kertoo, että matkaa piti tehdä reilun kilometrin verran.

Tulipa taas laajennettua tietämystä runouden historiasta, kiitos Nysalor-kustannuksen julkaisusarjan, joka esittelee varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksia.

Immi Hellén: Oravan pesä ja muita runoja. Nysalor 2025. 46 s. Kirjastolaina. Kansi: Matti Järvinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 8 – Jukka Itkonen: Laululinnun saarella

Hyvää Jean Sibeliuksen eli suomalaisen musiikin päivää! 🎶🎵 Tahtia teemapäivälle runokirjajoulukalenterissa antaa Jukka Itkosen kokoelma Laululinnun saarella.

Itkosen runot kutsuvat lukemaan ääneen, koska niissä on usein loppusointuja ja mukaansa tempaava rytmi. Ehkä näitä voisi esittää myös laulaen? Laajan runotuotannon lisäksi Itkonen teki myös laulujen sanoituksia ja kuvataidetta.

Laululinnun saarella on höystetty Hugo Simbergin grafiikoin, jotka ovat toimineet myös sanataiteilijan inspiraationa. Päivä runon poimin osiosta IV, jonka teemakuvana on Emäntä ja piruparka kaksosineen; osiosta löytyy samanniminen runo.

Päivän valintani on runo Halla:

Koverat korvat,
kelmeä pää,
hengitys höyryä,
tukkana jää.

Viilensi vedet,
jähmetti maan
kovaksi kohmekourillaan.

Nuokkuvat korret,
tuuleton yö,
pellolla istuu
ja tähkiä syö.

Halla.

Itkosen runoissa on jotakin tuttua ja turvaa, vaikka kyseisen runon lukisi ensimmäistä kertaa. Niin tässäkin. Sanasto on helppo ymmärtää ja niukan runon hahmo on helppo ottaa haltuun.

Voisin kuvitella, että tämä runo puhuttelee eri-ikäisiä lukijoita, kuten Itkosen runot yleensä. Lapsiin vetoavat sanaleikit, riimit ja rytmi, aikuinen voi tunnistaa viittauksia taiteeseen tai vaikkapa historiaan. Esimerkiksi päivän runosta tulee mieleen vanhan kansan arvoitukset.

Laululinnun saarella on kirjastossa aikuisten puolella, mutta siinä on paljon pienemmillekin lukijoille ja kuulijoille sopivaa.


Jukka Itkonen: Laululinnun saarella. Kirjapaja 2009. 87 s. Kirjastolaina. Kansi: Katja Kuittinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Katariina Vuorinen: Kesän oraakkeli

Pyydystin runokirjajoulukalenteriin auringon! ☀️ Katariina Vuorisen aistillinen ja värikylläinen Kesän oraakkeli on tervetullut piristys aina vain pimenevään aikaan.

Vuorisen runoissa matkataan Euroopassa ja Aasiassa. Puhuja avautuu toisille ihmisille, iloille, aistikokemuksille, maailmalle. Hän tutkii ja kokee, kokeilee, käy temppeleissä ja ashrameissa. Säkeet kuplivat rakastamisen riemua, himoa, elämisen janoa.

Runo nimeltä Spekulaatio III on osiosta Lazio:

Jos vaihdamme aurinkokellon illan lamppuihin ja kuljemme ilman kysymyksiä.
Ohra pudottaa säkeitä hiuksiisi, tunnistan talven otteet.

Sinä tunnet kallioiden kielen käsissä
kuin joka aamu syntyvän kohtalon, minä tunnen kalojen hopeiset vuodet
jotka hohtavat ihossa, taivas putoaa taivaan kuvaan
näin ovat vakavat asiat yhtä kuin silmänräpäykset ja kaamoksen riemu,
seuraava vuosi on kettujen ja kaiken punaisen.

Kokoelma on tarinallinen, joten edeltävien runojen pohjalta luen päivän runon kahden maailman kohtaamisena. On rakastaja vuorilta ja puhuja, jolle vesi on tutumpi elementti, samoin hän tuntee talven. Heillä on omat kielensä, mutta paljon yhteistä: taivas on molemmille sama.

Jos runon ajatusleikki toteutuisi, tulisi rakastaja talven maahan, jossa ei niin paljoa kysellä. Ja kukapa ei haluaisi kokea kaamoksen riemua!


Katariina Vuorinen: Kesän oraakkeli. Aviador 2025. 88 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.