Runokirjajoulukalenteri: luukku 21 – Virpi Alanen: Kaupunkilintu

Runokirjajoulukalenterissa on tilaa myös aforismeille! Virpi Alasen kolmas aforismikokoelma Kaupunkilintu sisältää lyyrisiä mietelauseita, joita voi lukea ja tulkita kuin runoja.

Kokoelma houkuttelee lukemaan aforismeja perätysten, koska niistä muodostuu teemallisia kokonaisuuksia. Miljöönä on kaupunki, jossa liikutaan meren rannassa, kahviloissa, kirjastoissa. Siellä ihminen pyrähtelee kuin lintu, ympäristöään ja aikakerrostumia havainnoiden.

Päivän poimintaan mahtuu kolme aforismia:

Mielen myrsky ei ole varsinaisesti liikkumaton, vaan niin nopealiikkeinen, etteivät muut huomaa.


Lumisadekin turhautuisi jos sen olisi pysyttävä liikkumatta.


Tyhjä yöpäivä: ei mitään, kunnes taas: sydämenlyönti, sydämenlyönti, sydämenlyönti.

Nämä mietelauseet toimivat yksittäisinä tai yhdessä luettuna. Niissä kuvataan liikettä, joka on jotenkin hallitsematonta, jotakin mitä ei voi pysäyttää. Liike on elämää, elämä on liikettä.

Onko aforismin tyhjä yöpäivä kaupungin hiljentymistä levolle? Kadut tyhjenvät, kaupunkikin käy nukkumaan. Sitten se alkaa jälleen pumpata: ihmisen syke, kaupungin syke.

Pääsisipä pian katselemaan lumisateen liikkeitä!



Virpi Alanen: Kaupunkilintu. Kulttuurivihkot 2025. 96 s. Kirjastolaina. Kansi: Markus Hirvelä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 20 – Katariina Leino: Mustaa lunta

Katariina Leinon kokoelma Mustaa lunta vie synkkiin tunnelmiin ja sieltä takaisin toivoon.

Leinon runot rakentuvat osin vähäsanaisina ja siksi painavina, toiset taas saavat proosarunon mitan. Runoissa kaikuu lapsuuden ja nuoruuden muistikuvien lohduttomuus. On joukko turvattomuuden hetkiä ja kolkkoja kokemuksia.

Tulee myös ilmi, että runominällä on taustalla psykoosi ja että hän on kirjoittanut itsensä ehjäksi.

Runon puhujalle uni on kauhu, mutta uni on myös turva. Ja syli. Niin myös päivän runossa:

Vedän mustan turkin ylleni,
makaan vuoteessani
ja katselen ikkunaan.
Venuksen valo tähtitaivaalla
puhaltaa ylleni punertavaa ilmaa,
ennen joulua
minä rakastan sinua.

Monissa runoissa toistuva musta turkki kuvaa synkkää mieltä, mutta ehkä se on myös jonkinlainen turva. Ja vuoteessa yksin saa olla se, mikä on, tuntea omat tunteensa, ei tarvitse esittää.

Vaikka yllä olisi tumma turkki, voi silti olla vastaanottavainen ja antavainen rakkaudessa. Pimeimmistäkin kokemuksista voi selvitä ja kurkottaa kohti toista ihmistä.

Kansitaiteilijalle esitän pahoitteluni: kirjan kansi on oikeasti melkein musta. Talvivalo teki taikojaan ja huomasin vasta liian myöhään, että kannesta tuli kuvassa näin sininen.


Katariina Leino: Mustaa lunta. Aviador 2025. 97 s. Kirjastolaina. Kansi: Nina Aitta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 19 – Helena Anhava: Lakastumisen aika

Aikakerrostumia runokirjajoulukalenteriin tuo Helena Anhavan Lakastumisen aika parinkymmenen vuoden takaa.

Anhavan teos keskustelee eilisestä luukusta löytyneiden Sanna Karlströmin runojen kanssa. Anhavankin runoissa surraan läheisen kuolemaa, tehdään tarkkoja havaintoja lähdön hetkistä ja saadaan voimaa luonnosta.

Päivän runo-ote vie joulun tunnelmiin:

Valo herää
        talven valo
pimeästä valo nousee.
Uni rauhasta ja rakkaudesta
            törmää päivään kiireiseen
            riitaisaan maailmaan.
Päivän saartaa kaksi pimeää.
                                Mielen ikkunoissa
                                            pakolaisten kasvot
                                                    lasten kasvot.

Vielä saamme odottaa talven valon heräämistä, kenelle se hetki koittaa talvipäivänseisauksena, kenelle jouluaattona.

Anhava on kirjoittanut tämän runon jouluna 1999, mutta runo sopii valitettavan hyvin tähänkin loppuvuoteen. Maailmassa on aina vain toraa, kauhuja ja kiirettä, joiden keskelle joulu jälleen saapuu. On sotia ja tuhoja, joissa kärsivät pienimmätkin.

Runo näyttää maailman molemmat puolet: valot ja pimeyden. Toivo elää kuin uni, vaikka ihminen ei osaa elää rauhassa ja rakkaudessa.


Helena Anhava: Lakastumisen aika. 93 s. Kirjastolaina. Otava 2003.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 18 – Sanna Karlström: Maanpäällinen osa

Sanna Karlströmin runot möyrivät mullissa ja maanpäällisissä osissa.

Runot vievät kuolemaan, suruun ja menetyksiin, ja usein symboliikkaa haetaan puutarhasta. Runot ovat herkkiä, tarkkoja ja niukkoja, Karlström kun on taloudellinen sanankäyttäjä.

Päivän runossa talvehditaan:

Talvehtiessa usko on koetuksella,
sen kuuluu olla niin.

Melko varmasti lähetetty kirje
saapuu vastaanottajalleen.

Siihen asti odotamme viestiä kaikkialta.

Talvehtiminen on raskasta, niin puutarhan kuin ihmisenkin. Tuleeko se kevät, vihertyykö vielä joskus, palaavatko voimat jälleen? Mutta jaksaisiko sitä ikuista kesääkään? Vuodenaikojen vaihtelussa on viehätyksensä, vaikka juuri nyt moni on eri mieltä.

Runossa kevään saapuminen tuntuu yhtä epävarmalta kuin postin toiminta nykyään. Odottaminen on joskus tuskallista, mutta se voi olla myös toiveikasta. Haaveilu on ainakin minun moottorini, kun vuoden pimein hetki on kolmen päivän päässä ja aina vain synkkenee. Sen kuuluu mennä näin.


Sanna Karlström: Maanpäällinen osa. Otava 2025. 52 s. Kirjastolaina. Kansi: Päivi Puustinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 17 – Annimaria Laukola-Lehtonen: Juurakko, jonkun katto

Runo-Kaarina-kilpailun tämänvuotinen voittaja kurkistaa luukusta 17.

Annimaria Laukola-Lehtosen runoissa on kekseliäitä ja samastuttavia havaintoja modernista ihmisestä. Runon puhuja tiiraa luontoa kerrostaloasuntonsa ikkunoista ja kääntyy myös tekemään tarkkoja huomioita itsestään.

Jotakin lintuihin viittaavaa voi nähdä kannen taideteoksessa, ja linnut toistuvat myös runoissa. Ilmastointilaitteen ratas on kuin siivet, roskapussit liihottavat lintujen lailla, postiluukku on kapustarinnan kaula.

Päivän runopoiminta vie eksistentiaalisten kysymysten äärelle:

Todellisuus on kansi ja valtava arkku,
avaamattomana tyhjä arvoitus,
jota tavoittelen kuin jäätynyttä syöksytorvea talven kohmeisimpana päivänä,
kun mitään ei jää kiinni eikä mistään saa kiinni sillä mikään ei muistuta mitään.

Maailma on kuin yllätyslaatikko, joka odottaa avaajaansa. Mitä kaikkea todellisuus onkaan?

Luen runosta ihmisen halua luokitella asioita, sanallistaa ympäröivää maailmaa. Todellisuuden merkitykset kuitenkin pakenevat, lipsuvat käsistä kuin jäinen muovi.

Takaliepeessä runoilija kertoo, että runot ovat hänelle osuvin tapa sanoa sellaista, mitä ei oikeastaan voi sanoa. Lukijana nyökyttelen ja totean, että runonautinto ei aina vaadi ymmärrystä, mutta silti voi saada kiinni tunteesta tai ajatuksentapaisesta.


Annimaria Laukola-Lehtonen: Juurakko, jonkun katto. Kaarinan kaupunki 2025. 65 s. Kirjastolaina. Kannen teos: Ari Laitinen.