Lyhyesti trendikkäästä kolmikosta

Silmieni eteen marssi kolmen kirjan verran perhe- ja äitisuhteiden ruodintaa. Sain kokea kirjallisen trendin napakassa, rönsyävässä ja kokeilevamman rakenteen paketissa.

Kannet: Tuomo Parikka (Rihmasto) & Pauliina Mäkelä (Hyvästi itä).

Laatikaisen, Nissisen ja Hastin romaaneissa äiti-lapsisuhteissa on repeämiä, puutteita, tuskaa, puhumattomuutta. Kaikissa lapsi jää yksin tavalla tai toisella, mikä painaa pitkälle aikuisuuteen. Lapsuuden ihmissuhteita peilataan nykyiseen kumppaniin, joka joko irrottautuu, sallii tai ymmärtää.

Kansi: Jussi Karjalainen.

 

Äitisuhteen lisäksi kolmikkoa yhdistävät paikat, köyhyys ja tehdyt matkat. Laatikaisella isä on lapsuudessa ollut poissa rakentamassa toisten elämää, Nissisellä ukki elää autioituvalla seudulla. Hastilla alun kartanomiljöö korostaa päähenkilön varattomuutta. Kaikissa kirjoissa tehdään matka, joka selventää omaa menneisyyttä, ainakin jossakin määrin.


Laatikaisen teos on kolmikon tiivein ja minulle kirkkain. Siitä poimin pikapostauksen ainoan lainauksen:

Yö on hahmoton, en nuku siinä hetkeäkään. Sakeudesta porautuu lopulta pintaan yksi kirkas ajatus. Ei voi löytää sellaista mitä ei ole.

Satu Laatikainen: Hyvästi itä. WSOY 2025. 196 s.

Camilla Nissinen: Rihmasto. Tammi 2025. 344 s.

Susanna Hast: Toivottomuus. S&S 2025. 222 s.

Kirjastolainoja kaikki.