Runokirjajoulukalenteri: luukku 24 – Rosanna Fellman: Pietarsaari, jota kukaan ei halua

Jouluaaton luukusta löytyy pinkkiin pakettiin käärittyä rosoa ja raskaita teemoja.

Rosanna Fellmanin kolmas runokokoelma Pietarsaari, jota kukaan ei halua vie pikkukaupungin ahtaisiin ympyröihin, keskelle kiusaamista ja väkivaltaa. Kiva koulu -ohjelma ei pelasta, puuttuminen ja välittäminen kyllä. Kokoelmassa on samaa painokkuutta kuin Ida Rauman Hävityksessä.

Runoista kuvastuu puhujan viha-rakkaussuhde kaupunkiin, Jeppikseen, josta on kotoisin ja jossa on kokenut monenlaista hyväksikäyttöä ja syrjintää. Murrettaan ei saisi käyttää, eikä rajoja kunnioiteta. Päihteet ovat pakoväylä, onneksi myös kirjoittaminen. Miten osata antaa anteeksi kiusaajilleen, entä itselleen?

Päivän runopoiminnassa käydään lävitse joulumuistoa:

Isä laskeutuu kellariin
ja ylös tulee joulupukki

Ulko-ovi on jäätynyt kiinni
ja hänen on pakko keplotella
samaa tietä yläkertaan

Äiti ja mummi sanovat että
minun pitää istua joulupukin
                                        sylissä

Parran takana pulisonkien kohdalla
häämöttää isän punainen, ruskea, musta ja harmaa sänki

Runossa käsillä on suuri paljastumisen hetki. Runo jatkuu vielä, ja puhuja alkaa itkeä, kun ymmärtää vanhempien valehtelevan. Vastaava kokemus löytyy monen joulumuistoista. Kuka tunnisti pukin, kenelle sisarus tai kaveri kertoi totuuden. 

Fellmanin kokoelmassa joulumuisto kytkeytyy moniin muihin muistoihin, joissa vielä soisi puhujan saavan pysyä lapsen maailmassa. Ja kun illuusiot särkyvät, olisi joku turvallinen, joka lohduttaa.

Toivotan kalenterini lukijoille rauhallista joulua ja onnekkaita pukkikeikkoja, jotka tuottavat enemmän iloa kuin surua. Kiitos kaikille runokalenterin luukkuihin kurkistaneille! ❤️

Rosanna Fellman: Pietarsaari, jota kukaan ei halua. Johnny Kniga 2025. 110 s. Alkuteos: Det Jakobstad ingen vill ha. Suom. Jaana Nikula. Kirjastolaina.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 23 – Satu Marttila: Jäätanssi

Aikamatkailu jatkuu: nyt luukusta liukuu esiin Satu Marttilan Jäätanssi vuodelta 1982.

Jäätanssi hurmasi minut. Se viehätti ja puhutteli. Kaikki runokuvien hirvet, harmaasiepot ja vuodenajat tulivat lähelle ja olivat samalla oivaltavia. Tämän kokoelman painan muistiini. Ja myös sen tiedon, että runoilija on nykyisin Satu Koskimies ja hänen tyttärensä on Riina Katajavuori, yksi lempirunoilijoistani. Ilmankos!

Päivän runossa mieleen palaa joulumuisto:

Syyskuun vetinen idus,
märkä katu.
Kulmassa punainen pylväs
tonttulakki päässä: älä.
Tottelen, lapsi. Jään lammikkoon.
Ennen joulua äiti lotisutti päiväkaupalla
kinkusta suolaa
kraanan alla.
Joulu sai tulla. Ja kuusi, vihreä.
Pääsen kadun yli.

Runossa aistikokemukset saavat muistot virtaamaan. Punainen ja vihreä väri sekä lammikko vievät lapsuuden jouluihin. Puhuja palaa lapseksi jälleen, totteleekin. Arkinen hetki liikennevaloissa on kuin madeleineleivos Proustille.

Runo opettaa lukijaansa, ainakin minua. Idus viittaa roomalaiseen kalenteriin ja tarkoittaa kuun keskivaihetta. Syyskuussa se on 13. päivä.

Juuri nyt tulevia joulumuistoja luodaan. Tonttulakit vilkkuvat, haetaan kuusia, ehkä joku vielä lotisuttaa kinkkua. Joulun taikaan ei tarvita ihmeitä tai mitään suureellista, vaan mieleen voi jäädä, miten isä asetteli jouluvalot kuuseen tai äiti opetti kihartamaan lahjanarua.


Satu Marttila: Jäätanssi. Kirjayhtymä 1982. 90 s. Kirjastolaina. Kansi: Kirmo Mikkola.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 22 – Ilpo Tiihonen: Boxtrot

Loppusointuja, rytmiä ja 90-lukua runokirjajoulukalenteriin tirvaisee Ilpo Tiihosen Boxtrot.

Tiihosen 11. runokokoelma on tyylien sekoitus: on haikua, vapaata mittaa, riimejä ja proosarunoon kurkottelevaa. Ollaan perhepiirissä, kulttuuririennoissa ja kapakoissa.

Päivän otteeksi poimin alun ja lopun runosta Onko tänään mitään:

Matalalta
   murahtaen kuin talven aurinko
jäähuurusta puhjennut
                        pohjanperän baritoni
   palava poikkilause suussaan
nousee päivä kuin aikamiespoika
   kohottaen hallavat aluspaidansiipensä
                        päälle yön pilvien ylikuorman

– –

ja suu täynnä lunta
                        katsoo maitolavaäiti
esikoisensa häipyviin perävaloihin

Runo on kuin pieni tarina, jossa aikamiespoika herää horroksenkaltaisesta tilasta ja lähtee. Taakse jäävät peräkammari, kaipaava äiti ja maaseutu.

Runotarinaan mahtuvat maaseudun tyhjeneminen ja oman tahdon löytyminen.


Ilpo Tiihonen: Boxtrot. WSOY 1998. 78 s. Kirjastolaina. Kansi: Sami Kortemäki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 21 – Virpi Alanen: Kaupunkilintu

Runokirjajoulukalenterissa on tilaa myös aforismeille! Virpi Alasen kolmas aforismikokoelma Kaupunkilintu sisältää lyyrisiä mietelauseita, joita voi lukea ja tulkita kuin runoja.

Kokoelma houkuttelee lukemaan aforismeja perätysten, koska niistä muodostuu teemallisia kokonaisuuksia. Miljöönä on kaupunki, jossa liikutaan meren rannassa, kahviloissa, kirjastoissa. Siellä ihminen pyrähtelee kuin lintu, ympäristöään ja aikakerrostumia havainnoiden.

Päivän poimintaan mahtuu kolme aforismia:

Mielen myrsky ei ole varsinaisesti liikkumaton, vaan niin nopealiikkeinen, etteivät muut huomaa.


Lumisadekin turhautuisi jos sen olisi pysyttävä liikkumatta.


Tyhjä yöpäivä: ei mitään, kunnes taas: sydämenlyönti, sydämenlyönti, sydämenlyönti.

Nämä mietelauseet toimivat yksittäisinä tai yhdessä luettuna. Niissä kuvataan liikettä, joka on jotenkin hallitsematonta, jotakin mitä ei voi pysäyttää. Liike on elämää, elämä on liikettä.

Onko aforismin tyhjä yöpäivä kaupungin hiljentymistä levolle? Kadut tyhjenvät, kaupunkikin käy nukkumaan. Sitten se alkaa jälleen pumpata: ihmisen syke, kaupungin syke.

Pääsisipä pian katselemaan lumisateen liikkeitä!



Virpi Alanen: Kaupunkilintu. Kulttuurivihkot 2025. 96 s. Kirjastolaina. Kansi: Markus Hirvelä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 20 – Katariina Leino: Mustaa lunta

Katariina Leinon kokoelma Mustaa lunta vie synkkiin tunnelmiin ja sieltä takaisin toivoon.

Leinon runot rakentuvat osin vähäsanaisina ja siksi painavina, toiset taas saavat proosarunon mitan. Runoissa kaikuu lapsuuden ja nuoruuden muistikuvien lohduttomuus. On joukko turvattomuuden hetkiä ja kolkkoja kokemuksia.

Tulee myös ilmi, että runominällä on taustalla psykoosi ja että hän on kirjoittanut itsensä ehjäksi.

Runon puhujalle uni on kauhu, mutta uni on myös turva. Ja syli. Niin myös päivän runossa:

Vedän mustan turkin ylleni,
makaan vuoteessani
ja katselen ikkunaan.
Venuksen valo tähtitaivaalla
puhaltaa ylleni punertavaa ilmaa,
ennen joulua
minä rakastan sinua.

Monissa runoissa toistuva musta turkki kuvaa synkkää mieltä, mutta ehkä se on myös jonkinlainen turva. Ja vuoteessa yksin saa olla se, mikä on, tuntea omat tunteensa, ei tarvitse esittää.

Vaikka yllä olisi tumma turkki, voi silti olla vastaanottavainen ja antavainen rakkaudessa. Pimeimmistäkin kokemuksista voi selvitä ja kurkottaa kohti toista ihmistä.

Kansitaiteilijalle esitän pahoitteluni: kirjan kansi on oikeasti melkein musta. Talvivalo teki taikojaan ja huomasin vasta liian myöhään, että kannesta tuli kuvassa näin sininen.


Katariina Leino: Mustaa lunta. Aviador 2025. 97 s. Kirjastolaina. Kansi: Nina Aitta.