Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Kansi: ?

Otava 2019. 14 t 13 min.
Alkuteos: The death of Mrs Westaway (2018).
Suom. Antti Saarilahti.
Lukija: Karoliina Kudjoi.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Harriet Westaway eli Hal työskentelee Brightonin laiturialueella tarot-tulkitsijana. Hän on perinyt elinkeinonsa edesmenneeltä äidiltään. Raha on tiukassa, minkä vuoksi Hal on ajautunut lainaamaan rahaa koronkiskureilta. Kuin tilauksesta Hal saa kirjeen, jossa kerrotaan hänen saavan perinnön isoäidiltään. Nyt hänen tulisi vain saapua hautajaisiin ja perinnönjakoon sukukartanoon. Vaikka vain muutaman tuhannen punnan perintö helpottaisi Halin tilannetta, joten hän lähtee matkaan − tosin hän hyvin tietää, ettei ole se Harriet Westaway, jolle kirje on tarkoitettu.

Hal saapuu suvun kartanoon aikomuksenaan esittää roolinsa surevana lapsenlapsena ja poistua paikalta rahojen kanssa. Suunnitelma ei kuitenkaan toteudu, sillä rouva Westawayn testamentti pistää kaiken uusiksi. Perheen historiasta alkaa hahmottua sumeita alueita, ja koko kartano tuntuu jotenkin uhkaavalta. Miksi Halin asuttamassa ullakkohuoneessa on kalterit ikkunoissa ja lukko ulkopuolella? Keitä ovat epätarkoissa valokuvissa esiintyvät ihmiset? Mikä on taloudenhoitaja rouva Warrenin osuus tarinassa?

Ware on onnistunut punomaan yllätyksellisen juonen kirjaan, joka on dekkari minun makuuni. Vähän kuten alkuviikosta bloggaamassani Perssonin kirjassa, tässäkin dekkarissa jännitys syntyy muilla kuin väkivallan kuvaamisen keinoin. Waren romaanissa on sateinen kartanomiljöö, tihenevä tunnelma, joukko epäilyksiä herättäviä sukulaisia.

Kirja oli minulle lähes täydellinen työmatkan viihdyke. Lukukokemustani kaihersi ainoastaan kirjassa rasittavuuteen asti toistuvat värinä ja tärinä. Milloin Hal värisi kylmästä, millon värinän aiheutti pelko. Kädet tärisivät jännityksestä ja vilusta. Voi apua! Kirjassa oli värinää ja tärinää niin paljon, että aluksi ärsyynnyin ja lopulta toisteisuus jo nauratti. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Leif GW Persson: Pommimies ja hänen naisensa

Kansi: Marina Mattson

Otava 2016. 495 s.
Alkuteos: Bombmakaren och hans kvinna (2015).
Suom. Kari Koski.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Pommimies ja hänen naisensa on ruotsalaisen Leif GW Perssonin yhdestoista romaani. Persson tunnetaan kotimaassaan myös tv-persoonana ja urastaan kriminologina, ja lisäksi hän on toiminut oikeusministeriön neuvonantajana ja opettajana poliisiammattikorkeakoulussa.

Keskustelimme Pommimiehestä kirjaston lukupiirissä, ja tuota tapaamista varten tutustuin Perssonin taustaan ja tuotantoon hieman tarkemmin. Luin muun muassa siitä, että Perssonin esikoisteos Possujuhla perustuu tositapahtumiin eli siihen, miten Persson oli mukana paljastamassa oikeusministerin yhteyksiä prostituutiorinkiin. Opin myös, että pari vuotta sitten Helsinki Litissä kuuntelemani Malin Persson Giolito on hänen tyttärensä.

Pommimiehen tarina lähtee liikkeelle siitä, että Ruotsin poliisi on saanut vihjeen, että muslimiterroristit aikovat iskeä kansallispäivänä Skansenille, jossa vietetään juhlapäivää perinteisin menoin. Paikalle on tulossa kuningasperhe, valtionjohtoa ja suuri yleisö.

Turvallisuuspoliisissa Lisa Mattei johtaa tutkintaryhmää, jonka tarkoituksena on selvittää uhkan todenperäisyys, epäillyn taustat ja ennen kaikkea estää mahdollinen isku. Kirja kuvailee Ruotsin turvallisuuspoliisin työtä terrori-iskun uhan alla: miten poliisi hankkii tietoja epäiltyjen liikkeistä, toimintatavoista, räjähteistä ja muusta iskuun liittyvästä. Samalla tutkinnanjohtaja Lisa Mattei kipuilee uran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa.

Kirja on oivallista luettavaa sellaisille lukijoille, jotka eivät halua dekkarilta väkivaltaa ja raakuuksia, vaan ovat kiinnostuneet poliisityöstä. On kuvaavaa, että sivulla 322 on virke "Ja vasta silloin alkoi lopultakin tapahtua." Vaikka väkivallalla ei mässäillä, tarinassa on kuitenkin roimasti jännitystä ja juonessa käänteitä. Saavatko poliisit iskun estettyä? Onko poliisissa myyrä ja jos on, niin kuka se on?

Pidän Perssonin kirjoitustyylistä ja selvästi asiantuntevasta otteesta, mutta aivan nurisematta en Pommimiehestä päässyt nauttimaan. Paljon rikossarjoja ja -elokuvia nähneenä olen kyllästynyt siihen, että poliisien yksityiselämä sotketaan mukaan rikoksen ratkaisuun, samoin myyräepäily poliisissa on kulunut juonikuvio. Näistä jupinoista huolimatta aion lukea Perssonia lisää, kenties jo ensi kesänä, sillä jokin hänen tavassaan kirjoittaa ja yhdistellä faktaa ja fiktiota kiehtoo minua.

Muistelen lukeneeni Perssonia edellisen kerran opiskeluaikoina, kun olin töissä kirjakaupassa. Ostin tuolloin töistä kaksi ensimmäistä osaa Välfärdsstatens fall -trilogiasta eli dekkarit Kesän kaipuusta hyiseen viimaan ja Toinen aika, toinen elämä. Kolmatta osaa (Putoaa vapaasti kuin unessa) ei ollut tuolloin vielä suomennettu. En muista, mihin nuo kirjat ovat joutuneet, joten hankin nyt nettidivarista mökin dekkarihyllyyn koko trilogian ‒ vaikka olen sittemmin nähnyt kirjojen pohjalta tehdyn tv-sarjan Pyhiinvaeltajan kuolema, haluan palata Palme-tutkintaan kirjan muodossa.

Helmet 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2018 -ehdokkaani

Perinteisen Blogistania-palkintoäänestyksen aika on jälleen koittanut!

Kirjabloggaajat ja -vloggaajat äänestävät edellisen vuoden parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa. Nyt äänestetään vuoden 2018 parasta kaunokirjaa, käännösromaania, tietokirjaa ja lasten- ja nuortenkirjaa. Jokaista kategoriaa emännöi yksi kirjablogi, joka laskee muiden antamat äänet ja julistaa voittajan.

Äänestykseen osallistuvat kirjabloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan tänään sunnuntaina 24.2.2019 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa maanantaina 25.2.2019 klo 10.

Äänestän tänä vuonna parhaita kirjoja kaikissa neljässä kategoriassa. Luen melko vähän lasten- ja nuortenkirjallisuutta, joten siinä kategoriassa pisteytän vain yhden ehdokkaan.

Tässä alla omat ääneni kategorioittain. En tähän postaukseen enää kirjaa perusteluja pisteilleni, vaan ajatuksiani kirjoista voi käydä katsomassa kirjasta kirjoitetusta blogitekstistä.

Kirjailijan ja kirjan nimi ovat linkki alkuperäiseen arviooni.

Blogistanian Finlandia

Blogistanian Finlandia 2018 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kategoriaa emännöi tänä vuonna Tuntematon lukija -blogi. Mielestäni viime vuoden parhaat kotimaiset romaanit olivat:

1. sija eli 3 pistettä: Saara Turunen: Sivuhenkilö

2. sija eli 2 pistettä: Elin Willows: Sisämaa

3. sija eli 1 piste: Pirkko Soininen: Ellen: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja

* * *

Blogistanian Globalia

Blogistanian Globalia 2018 -palkinnon saa bloggaajien mielestä paras käännöskirja. Kategorian ääntenlaskusta vastaa tänä vuonna Kirjamies-blogi. Annan tässä kategoriassa pisteitä seuraavasti:

1. sija eli 3 pistettä: Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

2. sija eli 2 pistettä: Kim Leine: Kuilu

3. sija eli 1 piste: Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

* * *

Blogistanian Tieto

 

Blogistanian Tieto 2018 -palkinto jaetaan kirjabloggaajien parhaaksi äänestämälle tietokirjalle. Kategorian ääntenlaskun hoitaa tänä vuonna Hannan kirjokansi -blogi. Tässä kärkikolmikkoni:

1. sija eli 3 pistettä: Morten A. Strøksnes: Merikirja

2. sija eli 2 pistettä: Maggie Nelson: Argonautit

3. sija eli 1 piste: Michelle Obama: Minun tarinani

* * *

Blogistania Kuopus

Blogistanian Kuopus 2018 -palkinto myönnetään kirjabloggaajien parhaaksi äänestämälle lasten- ja nuortenkirjalle. Kuopusta emännöi tämän vuoden äänestyksessä Yöpöydän kirjat -blogi. Äänestän kategoriassa yhtä teosta:

1. sija eli 3 pistettä: Essi Ihonen: Ainoa taivas

* * *

Siinä minun viime kirjavuoden parhaimmistoni! Voittajat ovat selvillä huomenna kello 10, joten nyt on vuorokausi aikaa jännittää äänestyksen tulosta. Sillä aikaa voi vaikka kierrellä kirjablogeissa tutkailemassa, mitä muut ovat äänestäneet.

Katriina Huttunen: Surun istukka

Kansi: Jussi Karjalainen.

Kustantamo S&S 2019. 319 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Katriina Huttusesta tuli kirjailija traagisesta syystä: hänen tyttärensä teki itsemurhan ja suomentajana työskentelevä Huttunen alkoi käsitellä suruaan kirjottamalla. Teksteistä syntyi Surun istukka, pakahduttavan rehellinen esikoisteos. Knausgårdin suomentajana Huttunen on asiantuntija autofiktiossa, jota hänen kirjansakin edustaa.

Huttunen liittää tyttärensä kuolemaan vahvoja häpeän ja syyllisyyden tunteita; hän on mielestään epäonnistunut äitinä.

Minä petin hänet.
     Sitä syyllisyyttä kannan lopun ikäni. Se ei ole kaupan enkä voi lahjoittaa sitä kenellekään. Se on minun, vain minun.

Syyllisyys on ylitsepääsemätöntä, aivan kuten suru. Päähenkilö ei pyri eteenpäin, vaikka aikaa kuluu ja ympäristö tuntuu häntä siihen patistavan. Hän haluaa olla surunsa kanssa rauhassa, elää sen, tuntea kaiken.

Huttunen kirjoittaa itseään säästelemättä, mutta silti hän ei kerro aivan kaikkea, vaan jättää itselleen ja tyttärelleen salaisuuksia. Kirjan nimi kuvastaa äidin ja lapsen vaihtuneita rooleja. Istukalla äiti ruokkii syntymätöntä lastaan, mutta surun istukka toimii toiseen suuntaan, suru ruokkii nyt äitiä.

Elän surun sisällä, elän kuolemasta. Lapseni kuolema on riistänyt elämältäni muun merkityksen ja samalla antanut sille uuden merkityksen ja tehtävän, tyhjyyden täyttämän sisällön. Olen kuori ja sisältä tyhjää täynnä.

Suru tuo mukanaan myös turhautumisen byrokratiaan ja terveydenhuoltoon sekä kyllästymisen ihmisiin − kovin moni lohduttaja haluaakin vain kertoa omista murheistaan. Hautausmaasta ja sen kolumbaariosta tulee kirjan minälle tärkeä paikka.

Hakeudun vaistomaisesti sinne missä on hiljaista ja missä minun ei tarvitse kohdata ketään. Hietaniemen hautausmaa ottaa minut mykkään syliinsä eikä vaadi minulta mitään. Hautakivien ja puiden keskellä saan olla.

Tällaisen kirjan minkäänlainen arviointi tuntuu mahdottomalta. Huttunen on kirjoittanut kirjan aiheesta, josta ei voi kirjoittaa, ja minusta tuntuu, että bloggaan kirjasta, josta en voi sanoa mitään. Samankaltaisia mietteitä tuo esiin Omppu tekstissään.

Sen voin ainakin sanoa, että minulle Huttunen ei ole "vain suomentaja", kuten hän itseään vähättelevään sävyyn kutsuu, vaan juuri se ihminen, jonka ammattitaidon ansiosta olen päässyt tutustumaan esimerkiksi Naja Marie Aidtiin, Kim Leineen ja Ströksnesin Merikirjaan sekä rakastumaan Knausgårdiin. 

Olen kiitollinen, että Huttunen on kirjoittanut tämän kirjan, ja toivon pääseväni lukemaan hänen omia tekstejään myös jatkossa. Huttusen taidokas kieli, napakat lauseet ja kirkas, arastelematon ääni vangitsevat kirjan äärelle. 

Helmet 2019: 29. Kirjassa nähdään unia.

Suunnitelmia vuodelle 2019 ja kurkistuksia kevään uutuuksiin

Vuosi 2019 toi tullessaan uuden työpaikan, joten bloggaaminen on taas kaiken tohinan keskellä jäänyt vähemmälle. Uusi työ tekee kyllä varmasti hyvää kirjablogiharrastukselle, sillä palasin lähes parin vuoden tauon jälkeen entiseen työpaikkaani kirjastoon. Vuorotyössä on jälleen totuttelemista, mutta pääosin asiat ovat tuttuja: työtehtävät, työkaverit, osa asiakkaista – ja tietenkin kirjat!

Olen tavannut listata blogiin alkuvuodesta jonkinlaisia suunnitelmia, koska se on minulle luonteva tapa orientoitua tulevaan. Uuden vuoden starttini hieman myöhästyi, sillä onhan tammikuu jo loppupuolella, mutta tässä se viimein on: katsaus suunnitelmistani vuodelle 2019 haasteiden ja lukusuunnitelmien kannalta.

Haastehommia

Työpaikkani ei sijaitse Helmet-alueella, mutta tartun bloggaajana Helmet-lukuhaasteeseen nyt toistamiseen, koska viime vuoden haasteen parissa vain oli niin kivaa. Tavoite on tuttu viime vuodelta: aion lukea haastekohtiin sopivat kirjat ja blogata niistä. Haasteelle on oma välilehtensä.

Lukemalla maailman ympäri -haasteeni on ollut käynnissä jo viisi vuotta, ja tähän mennessä olen käynyt yhteensä 56 maassa. Sen tarkempia lupauksia tekemättä pyrin edistämään haastetta tänä vuonna. 

Hyllynlämmittäjät-haasteessa ideana on koota omasta hyllystä kaksitoista lukematonta kirjaa ja lukea ne vuoden aikana. Viime vuonna haasteen suorittaminen onnistui minulta heikosti, sillä luin pinostani vain yhden kirjan. Nyt tavoitteeni on maltillinen: parantaa suoritusta viime vuodesta. Yritin myös järkeistää tämän vuoden pinoani eli en ottanut siihen mukaan yhtä paljon tiiliskiviä kuin viime vuonna. Joukossa ovat esimerkiksi Tuurin Pohjanmaa-sarjan loppupään kirjat, jotka ajattelen lukevani joka tapauksessa.

Viime vuonna järjestin Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, jossa luettiin meriaiheista kirjallisuutta. Tänä vuonna luvassa on haasteen toisinto, mutta sen aika on sitten myöhemmin keväällä.

Kiinnostavia uutuuksia

Herkullinen kirjakevät on jo hyvää vauhtia käynnissä: kirjastoonkin saapuu uutuuksia harva se päivä. Käännöspainotteinen listani koostuu lähinnä "vanhoista tutuista" eli kirjailijoista, joilta olen lukenut aiemmin vähintään yhden teoksen. Uusia tuttavuuksia tällä listalla ovat vain Thuy ja Erpenbeck. Tein listalle monta karsintakierrosta, sillä halusin pitää sen maltillisen mittaisena. 

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut (helmikuu/Gummerus)

Nelisen vuotta sitten luin Hooperin aiemman teoksen Etta ja Otto ja Russell ja James, jota luonnehdin tuolloin kauniiksi ja elämänmakuiseksi kertomukseksi rakkaudesta, ystävyydestä ja parisuhteesta. Jotakin samansuuntaista odotan myös Hooperin uudelta suomennokselta Koti-ikävän laulut. Se kertoo Connorin perheestä, joka asuu autioituvassa kylässä Kanadan erämaassa ‒ kalastajakylässä, josta kalat ovat kadonneet. Vanhempien on vuorotellen työskenneltävä muualla, ja he alkavat etääntyä toisistaan. Perheen poika yrittää ratkaista niin kalojen kuin kodinkin ongelmat.

Pirkko Saisio: Epäröintejä (maaliskuu/Siltala)

Ikisuosikkini Saision proosakokoelma on minulle kevään odotetuimpien kirjojen joukossa. Autofiktion mestari yhdistelee tällä kertaa kuulemma autobiografista materiaalia ja fiktiota, ja kokoelman kertomuksia yhdistää omaehtoinen ja hulvaton kertoja.

Elizabet Strout: Kaikki on mahdollista (maaliskuu/Tammi)

Viime vuoden säkenöivimpiin käännöshelmiin lukeutui Stroutin Nimeni on Lucy Barton, ja onneksi saamme sille jatkoa suomeksi näinkin pian! Maaliskuussa julkaistavan tarinakokoelma kertoo ajasta, jolloin Lucy Barton palaa kotikaupunkiinsa seitsemäntoista vuoden jälkeen. Tarinoista muodostuu kaupungin elämästä kertova mosaiikki, jossa on mukana paljon tummia sävyjä.


Domenico Starnone: Kepponen (maaliskuu/WSOY)

Starnone pääsi yllättämään minut viime keväänä positiivisesti romaanillaan Solmut, joka oli väkevä, vetävä ja älykäs avioliiton kuvaus. Kiinnostus Kepposta kohtaan heräsi HelsinkiLitissä, missä kirjailija kertoi tästä romaanistaan hauskasti. Tilaisuudessa Starnonea tulkkasi Leena Taavitsainen-Petäjä, joka on nyt suomentanut tämän 70-vuotiaan isoisän ja nelivuotiaan lapsenlapsen voimainkoetuksesta kertovan kirjan.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (maaliskuu/Teos)

Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron oli unohtumaton lukukokemus, joten kohdistan tähän romaaniin suuria odotuksia. Ystäväni Natalia kertoo nimihenkilön seksuaalielämän ongelmista ja niiden ratkaisuyrityksistä, ja kertojana toimii hänen terapeuttinsa. Terapiatyöskentely on sukellus mielen kerrostumiin. Teos pohtii identiteetti- ja valtakysymyksiä sekä kerronnan keinoja.


Kim Thuy: Ru (huhtikuu/Gummerus)

Vietnamilaissyntyinen Thuy kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan lapsuutta sodan jaloissa, matkaa venepakolaisena, päätymistä pakolaisleiriin ja viimein uuden elämän alkua Kanadassa. 

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt (toukokuu/Tammi)

Erpenbeckin kirja on minulla alkukielisenä omassa hyllyssä, mutta en vain ole saanut luettua tätä saksaksi. Euroopan pakolaiskriisistä ja maahanmuutosta kertova tarina keskittyy juuri eläköityneeseen professoriin Richardiin, joka ajautuu tekemisiin afrikkalaisten turvapaikanhakijoiden kanssa. Richardia ja turvapaikanhakijoita tuntuu yhdistävän toimettomuus ‒ mitä muuta heillä on yhteistä?


Maggie Nelson: Sinelmiä (huhtikuu/S&S)

Argonauteista vaikuttuneena odotan Sinelmien ilmestymistä toiveikkaana. Tässä kirjassa Nelson kirjoittaa pakkomielteestään siniseen väriin.

Canthin juhlavuosi

Edellä mainittujen lisäksi aion paneutua Minna Canthiin juhlavuoden kunniaksi. Minna Canthin päivää ja tasa-arvon päivää vietetään tutusti maaliskuussa 19.3. kirjailijan syntymäpäivänä, ja tänä vuonna hänen syntymästään tulee kuluneeksi 175 vuotta. Keväällä ilmestyy (tai on jo ilmestynyt) erilaisia Canthiin liittyviä teoksia, ja tästä kolmikosta kiinnostuin:


Minna Maijala: Minna Canth ‒ ihmisen kuvia (tammikuu/Gummerus)

Kirjallisuudentutkija Maijalan kokoama ja toimittama novellikokoelma, joka koostuu Canthin vähemmän tunnetuista, mutta tutun kantaaottavista novelleista.


Minna Maijala: Punaiset kengät (tammikuu/Otava)

Canth-tutkija tarkastelee Canthin tuotannosta tuttuja teemoja nykypäivän ilmiöiden valossa. Luvassa on pohdintoja esimerkiksi luovuudesta, työstä, vallasta, mielenterveydestä, rakkaudesta ja ihmisyydestä.


Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? (helmikuu/WSOY)

Kirjallisuuskriitikkona tunnettu Ahola lukee ja tulkitsee Canthia Suomen ensimmäisenä feministinä. Canthin erilaisten kirjoitusten kautta Ahola hahmottelee, mitä kirjailija sanoi muun muassa naiseudesta, lapsuudesta, rakkaudesta, erotiikasta ja elämän tarkoituksesta. 

                            

* * *

Näiden uutuushoukutusten lisäksi aion tehdä löytöretkiä kirjaston hyllyjen väleihin ja antaa aikaa myös vanhemmalle kirjallisuudelle. Paluu kirjastoon muistutti siitä, miten valtava määrä kiehtovia kirjoja odottaa vielä lukemista kirjaston kokoelmissa. Mikä parasta: kirjat kyllä odottavat. Se, mitä en ehdi tänä vuonna lukea, on kenties lukulistallani ensi vuonna. Nautinnollista kirjakevättä kaikille!