Toukokuussa luetut

Toukokuun kohokohta oli ehdottomasti HelsinkiLit, joka tarjosi mielenkiintoisia kirjallisuuskeskusteluja ja lämminhenkistä kirjatunnelmaa Savoy-teatterissa. Luettavien kirjojen lista paisui festareilla: tekisi mieli lukea enemmän Høegiä, Fagerholmia, Itkosta, Tikkasia ja ehkä Lena Anderssoniakin.

Lukemisen jano on näin kesän kynnyksellä kova. Kohta on loma ja enemmän aikaa lukea, kenties pitää lukumaratonkin. Kesäkirjapinoni on jo melkoisen korkea! Toukokuussa käytin vapaa-aikaani paljon mökillä sormet mullassa, mutta jotakin ehdin blogatakin:

Ruben Gallego: Valkoista mustalla (2003) 201 s.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (2012) 447 s.

Jean-Christophe Rufin: Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat (2013) 264 s.

Peter Høeg: Susanin vaikutus (2014) 426 s.

Erlend Loe: L (1999) 365 s.

Jo Nesbø: Verta lumella (2015) 4 t 10 min

Toukokuun kirjojen sivut tekevät yhteensä 1703, ja äänikirjaa kuuntelin 4 tuntia 10 minuuttia.

Nesbøn kirjan kuunteleminen äänikirjana toukokuisilla mökkimatkoilla yhdessä miehen kanssa oli hauskaa, ja nyt etsin seuraavaa sopivaa yhdessä kuunneltavaa jännäriä. Lainasin jo Reijo Mäen Sahanpururevolverin, mutta se jäi kesken heti alkuminuuteilla, koska ronski tyyli ja äijämeininki olivat liikaa meille molemmille. Etsintä jatkuu...

Gillian Flynnin seuraavat suomennokset pääsevät ehdottomasti lukuun, ehkä jo tässä kesän aikana. Valoisa kesä sopii hyvin dekkarien lukemiseen, varsinkin kun olen hieman säikky lukija. Jännitystä ja väkivaltaa on helposti minulle liikaa.

Pohjoismaiset mieskirjailijat olivat hyvin edustettuina toukokuun lukemisissani. Høeg, Loe ja Nesbø lukeutuvat kaikki lempikirjailijoihini, ja luultavasti he tulevat näkymään Kirjakimarassa kesällä. Tähän kun lisää vielä Knausgårdin, niin kasassa on melkoinen kvartetti! Knasun Taisteluni: Neljäs kirja odottaa edelleen bloggaamista tuossa koneen vieressä. Yritän saada tekstini neljännestä kirjasta vihdoin valmiiksi, koska tarkoitus olisi tehdä lähiaikoina retki Uudenmaankadulle uusimman kirjan perässä.

Aurinkoista, rentouttavaa ja kirjojen täyteistä kesää kaikille lukijoilleni! 

Jo Nesbø: Verta lumella (2015)

Alkuteos: Blod på snø.

Suomentaja: Outi Menna (2015).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Lukija: Paavo Kerosuo.

Kesto 4 t 10 min. 

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Päähenkilö Olav työskentelee alamaailman asiainhoitajana eli palkkamurhaajana. 1970-luvun Oslossa huumebisnes on kahden kauppa, ja Olav taiteilee näiden organisaatioiden välillä. Joulun alla Olav saa poikkeuksellisen toimeksiannon, joka ei hoidukaan aivan rutiinilla. Olav improvisoi, eikä lopputulos ole toivottu. Olav sotkee tilanteeseen vielä omat tunteensa, joten hänellä on selvitettävänään melkoinen sotku.

Kuuntelin kirjan äänikirjana miehen kanssa muutamalla mökkimatkalla. Mies ei ollut kuunnellut äänikirjoja aiemmin ja epäili, voiko keskittyä tarinaan samalla kun ajaa autoa. Tarinan kuunteleminen ei kuitenkaan häirinnyt ajamista, ja aloimme jo miettiä, mitä seuraavaksi kuuntelisimme. Matka sujuu joutuisammin, ja kirjasta on kiva keskustella, kun se on yhdessä kuunneltu.

Verta lumella on melko lyhyt eikä sen juoni ole järin monimutkainen, minkä vuoksi se oli miehelle ikään kuin pehmeä lasku äänikirjojen maailmaan. Lisäksi lukija on tässä sieltä paremmasta päästä. Paavo Kerosuota on miellyttävä kuunnella: hän lukee selkeästi vahvalla äänellään.

Verta lumella ei tarjoa yhtä syviä henkilöhahmoja tai yhtä monimutkaisia juonikuvioita kuin Nesbøn Harry Hole -kirjat, mutta viihdyimme sen parissa. Kepeämpi teos toimii äänikirjana, koska esimerkiksi autoillessa huomio tarinasta herpaantuu välillä. Verta lumella loppuu sen verran kutkuttavasti, että kakkososa oli heti laitettava varaukseen kirjastosta. Verta lumella 2: lisää verta ilmestyy syksyllä, jolloin jatkamme Nesbøn kuuntelua.

Erlend Loe: L (1999)

Alkuteos: L.

Suomentaja: Outi Menna (2000).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 365.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi:

Tutustuin Loeen ensi kerran noin kymmenen vuotta sitten kaverini suosittelemana. Luin L:n ihanana kesänä, kun olimme kahden kaverini kanssa mökkikiertueella. Kiersimme kaikkien vanhempien mökit Kustavista Iniöön ja Kangasniemelle. Luin L:ää pitkänmatkan bussissa, auringonpaahteessa laiturilla ja ennen nukahtamista vierasmökissä. Kiertueen aikana kaikki ehtivät lukea tämän maagisen kirjan, joka jätti ainakin minuun syviä muistijälkiä.

Vuosien varrella olen palannut L:n pariin yhä uudelleen. Ostin kirjan jokunen kesä sitten omaksi kirjaston poistomyynnistä, ja kappaleeni on nuhjuisen luettu. Hiirenkorvia on ylä- ja alareunoissa merkkaamassa tärkeitä kohtia. Olen lukenut kirjan myös Kirjakimaran aikana, mutta aiemmin siitä ei ole syntynyt tekstiä. Jotenkin olen halunnut pitää kirjan itselläni, lukukokemusta ei ole tehnyt mieli jakaa.

L on eräänlainen ajatusleikki, aikuisten satu. Erlend on 29-vuotias norjalainen nuori mies, jota painaa kovasti se, ettei hän ole rakentanut elämässään mitään, paitsi yhden väliseinän asuntoonsa. Korjatakseen tilanteen hän keksii teorian maailman asuttamisesta ja ryhtyy puuhaamaan tutkimusmatkaa pienelle Tyynenmeren saarelle Thor Heyerdahlin hengessä todistaakseen teoriansa. Erlend saa kuin saakin projektilleen rahoitusta ja kokoon joukon matkasta kiinnostuneita norjalaismiehiä.

Matkan suunnittelu ja oleskelu saarella ovat täynnä huvittavia ja absurdeja tapahtumia ja ajatuksia. Ventovieraiden rekrytointi miehistöön, nukkumisennätyksen yrittäminen, tyttöjen jaksollinen järjestelmä ja monet muut jutut ovat niin loemaisen pähkähulluja, ettei niille voi kuin hymistellä.

Tällä kertaa luin L:n lukupiiriä varten. On pienoinen riski valita lukupiirin luettavaksi itselle tärkeä kirja, koska kirjaan kohdistuva kritiikki tuntuu silloin henkilökohtaiselta. Jos muut eivät ymmärrä kirjaa, niin he eivät ymmärrä minua. Ja niinhän siinä kävi: lukupiirimme ei kirjalle juuri lämmennyt. Moni koki kirjan tylsäksi, eivätkä henkilöhahmot erottuneet lukupiiriläisten mielestä tarpeeksi toisistaan. Kirja kuitenkin herätti ajatuksia ja huvitti — sillä lukupiirissämme ei ole koskaan naurettu niin paljon kuin L:stä keskusteltaessa.

Edellisestä lukukerrasta oli kulunut riittävästi aikaa, ja luin L:ää taas innostuen, oivaltaen ja nauraen. Loen naiivi ja yksityiskohtainen kerronta jaksaa viihdyttää edelleen. Kirjassa parasta on sen omaperäisyys, faktan ja fiktion sekoittuminen ja arkimaailmasta pois vievä hulluttelu.

Peter Høeg: Susanin vaikutus (2014)

Alkuteos: Effekten af Susan.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 426.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Peter Høeg on päivänpolttava kirjailija, sillä häneltä ilmestyi juuri tämä uusin suomennos Susanin vaikutus ja hän oli esiintymässä viime viikonloppuna järjestetyillä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Olin Savoy-teatterissa nauttimassa kirjallisista keskusteluista, joten näin ja koin myös Peter Høegin mieleenpainuvan show'n. Høegin käymä keskustelu Monica Fagerholmin kanssa nimittäin kasvoi show'ksi; Høeg todella otti yleisönsä ja osoitti olevansa tarinankertoja muutenkin kuin paperilla. Tuo keskustelu kasvatti kiinnostustani molempien kirjailijoiden tuotantoon.

Høegin tavassa kertoa tarinaa ja ottaa lukijansa on paljon samaa kuin siinä, miten hän esiintyy. Hän on selkeäsanainen ja rohkea, ja koko ajan lukija / kuuntelija joutuu pohtimaan, mistä tässä oikein on kyse. Pientä epävarmuutta kuitenkin pystyy sietämään, sillä kertoja toimii varmoin ottein. Høegin käsiin uskaltaa jättäytyä.

Luin Høegin Rajatapaukset jokunen vuosi sitten ja aavistin jo yhden kirjan perusteella, että tässä on kirjailija minun makuuni. Lumen taju, Norsunhoitajien lapset ja Kertomuksia yöstä löytyvät omasta hyllystä, mutta jostakin kumman syystä ne ja monet muut Høegit ovat vielä lukematta. Sain Susanin vaikutuksen kirjastosta sopivasti kirjallisuusfestivaalien alla, joten pakkohan se oli heti lukea. Siis ahmia.

Susan Svendsen on nelikymppinen arvostettu fyysikko, jolla on teini-ikäiset kaksoset ja taiteilijamies Laban. Perhe on juuri palannut Tanskaan Intiasta, jossa he asuivat jonkin aikaa. Intiassa kaikille perheenjäsenille tapahtui jotakin merkittävää, jopa niin peruuttamatonta, että Susan saattaa joutua vankilaan. Hän voi välttyä vankilalta, mikäli suostuu auttamaan salaperäisen tulevaisuuskomission toimien selvittelyssä.

Susanin apua kaivataan, sillä hänellä on ainutlaatuinen kyky saada ihmiset puhumaan: hänen vaikutuspiiriinsä joutuvat puhuvat helposti sivu suunsa vailla harkintaa. Tutkinnan kohteeksi joutuva tulevaisuuskomissio on perustettu 1970-luvulla, ja nyt sen jäseniä alkaa kuolla peräjälkeen. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja pelissä on paitsi Susanin tulevaisuus, myös koko maan tulevaisuus. Mitä komissio oikein sai selville, mitä on tapahtumassa?

Susanin maailmankuva perustuu vahvasti fysiikkaan, ja hän näkee kaiken tieteen silmälasien läpi. Fysiikka-sanasto maustaa tekstiä:

Käyrä joka kuvaa ihmissuhteitamme ajan funktiona lähestyy suoraa viivaa. Se merkitsee että päivät ovat samankaltaisia. Joskus käyrä laskee. Vain hyvin harvoin kohtaamme yhdessä pisteessä ja havaitsemme että tangentilla on myönteinen vaikutus, jonka ansiosta lähestymme toisiamme.
      Ja vieläkin harvemmin funktio keskeytyy.

Tarina on rönsyilevä ja juoni jännittävä, mutta parasta kirjassa on Susanin hahmo. Hän on yhtäältä lapsiaan vartioiva äitihahmo, toisaalta piinkova tiedenainen. Hän suhtautuu analyyttisesti omaan elämäänsä ja vastaan tuleviin tilanteisiin. Analyysi ulottuu luonnollisesti myös perheenjäseniin ja solmussa olevaan avioliittoon Labanin kanssa.

Susanin vaikutus on ainakin seikkailuromaani, tiedeaiheinen dystopia ja perhedraama — melkoinen kattaus, jonka Høeg onnistuu pitämään kasassa niin, ettei lopputulos ole sekamelska. Susanin vaikutus todisti sen, minkä jo Rajatapauksia lukiessani aavistin: tämä kirjailija toimii  minulle. Ehkä ujutan kesäkirjapinooni Norsunhoitajien lapset tai Lumen tajun. Tai molemmat!

Høeg vie kirjallisen maailmanmatkani Tanskaan, joka on reissullani 45. maa. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Katja, Leena Lumi, Kaisa Reetta ja Ulla.

Jean-Christophe Rufin: Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat (2013)

Alkuteos: Immortelle randonnée - Compostelle malgré moi.

Suomentaja: Marja Luoma (2015).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 264.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Santiago de Compostelaan kohdistuvaa pyhiinvaellusta koskevaa kirjallisuutta kysellään kirjastosta ahkerasti. Asiakkaiden innostus ja suunnitelmat lähteä matkaan kertovat siitä, että pölyiseltä kuulostava pyhiinvaellus todella kiinnostaa myös nykyihmistä. Mutta miksi ihmeessä? Mitä satojen kilometrien kävelyltä oikein haetaan? Onko pyhiinvaellus vain uskonnollisten puuhaa? Nämä kysymykset mielessäni aloin lukea ranskalaisen Jean-Christophe Rufinin kirjoittamaa, vastikään suomennettua matkakertomusta.

Santiago de Compostelan katedraali on caminon päätepiste, jonne voi kulkea eri reittejä. Lähtijä voi valita perinteisemmän pohjoisreitin (Camino del Norte) tai Pyreneitten vuoristossa kulkevan vuoristoreitin (Camino Frances) — tai sitten jonkin näiden variaatioista. Matkan lähtöpisteenkin voi jokainen valita itse. Reissuun voi lähteä Rufinin tapaan Espanjan ja Ranskan rajakaupungista Hendayesta, kauempaa Ranskan puolelta tai kuten hurjimmat tekevät: jopa omalta kotiovelta.

Pituutta Rufinin valitsemalla pohjoisreitillä on noin 800 kilometriä, ja aikaa siihen on hyvä varata noin 40 päivää. Matkaan lähtee päivittäin satoja ihmisiä, joten reittien varrella on lukuisia yösijoja ja muita palveluita pyhiinvaeltajille. Tyypillistä onkin kävellä päivä ja viettää yö joko luostarin tai majatalon makuusalissa. Edulliset yösijat maksavat vain joitakin euroja per yö, mutta tunnelma näissä paikoissa on tiivis. Rufin kantoi mukanaan telttaa, koska hän on huono nukkuja.

Pyhiinvaellus on nimensä mukaisesti uskonnollinen matka jonkin oman uskonnon pyhän monumentin luo. Pyhän Jaakobin tie on keskeisimpiä kristinuskon pyhiinvaellusreittejä, ja sitä on kuljettu ahkerasti aina keskiajalta lähtien. Fyysisen koettelemuksen päätepiste on katedraali, jossa uskotaan apostoli Jaakobin jäänteiden sijaitsevan.

Kaikille nykyvaeltajille uskonnollisuus ei kuitenkaan ole kävelyurakassa tärkeintä. Toki monet ottavat pyhiinvaelluksen edelleenkin hengelliseltä kannalta, mutta monille matka tarjoaa mahdollisuuden itsetutkiskeluun, aktiivilomaan ja oman fysiikan koetteluun. Patikointi voi tuntua hyvältä ja puhdistavalta vaikkapa elämän käännekohdassa tai ikäkriisin koittaessa.

Rufin kuljettaa lukijaa mukanaan läpi pyhiinvaellusreitin etapilta toiselle. Rufin kuvailee maisemia ja matkan varrella kohtaamiaan ihmisiä paikoin mielenkiintoisesti, mutta välillä teksti on jaarittelua. Tekstin lukeminen oli ajoittain puuduttavaa kuin kymmenien kilometrien päiväetappi yksitoikkoisessa maisemassa. Teksti on liiankin asiallista, ja olisin kaivannut henkilökohtaisempaa otetta. Oikeastaan Suvi Aholan esipuhe oli värikkäämpää ja persoonallisempaa luettavaa kuin Rufinin kokemukset.

Jokin pitkässä vaelluksessa kiehtoo minuakin. Uskonnottomana en ehkä valitsisi näin uskonnollisesti latautunutta reittiä, mutta voisin hyvin kuvitella lähteväni joskus pitkälle vaellukselle.