Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja (2010)

Alkuteos: Min kamp. Fjerde bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2014).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 534.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: ?

Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni. Neljäs kirja on roikkunut tuossa koneen vieressä odottamassa bloggaamista jo hyvän tovin. Sain kirjan luettua jokunen kuukausi sitten, mutta tekstiä siitä ei ole tahtonut syntyä. Knausgård-rakkauteni nimittäin on ollut kovilla tämän neljännen osan kanssa.

Taisteluni-sarjan Ensimmäinen, Toinen ja Kolmas kirja saivat minulta täydet pisteet ja luin niitä hurmiossa. Mikään floppi nelonenkaan ei minusta ole, sillä edelleen pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa ja huomioida ympäristöään ja ihmisiä. Tällä kertaa en kuitenkaan tuntenut samanlaista imua kuin aiempien osien kanssa ja pidin kirjaa tauollakin puolisen vuotta.

Kirjan alussa Karl Ove on vastikään valmistunut lukiosta ja lähtee sijaisopettajaksi Pohjois-Norjaan. Vuoden mittaisen pestin aikana hän paitsi opettaa itseään vähän nuorempia oppilaita, myös kirjoittaa, ryypiskelee ja vikittelee tyttöjä. Juominen on ainoa huvi syrjäkylällä, ja sitä tehdäänkin paljon. Koulussa Karl Oven on oltava vastuullinen aikuinen, mikä ei ole aina helppoa. Vuoden aikana Karl Ovelle sattuu ylilyöntejä niin töissä kuin vapaallakin. Seksuaalinen kokemattomuus painaa nuorta miestä, ja hänen keskeisin tavoitteensa on vihdoin kokea suuri onnistuminen.

Kirjan päähenkilö Karl Ove on aiemmissakin osissa toilaillut ja ollut ärsyttävä. Pääasiassa olen kuitenkin tuntenut häntä kohtaan sympatiaa ja pitänyt hänestä. Neljännessä kirjassa Karl Ove on ajoittain jopa vastenmielinen. Vastuuttomasti ja itseriittoisesti käyttäytyvää miestä tekisi mieli ravistella. Karl Ove on tullut aiempien kirjojen myötä niin tutuksi, että lukiessa tuntuu kuin lukisi jonkun tuntemansa henkilön elämästä. Ehkä juuri sen vuoksi Karl Oven käytös välillä kiehuttaa.

Knausgårdin Taisteluni-sarjan Viides kirja on juuri julkaistu suomeksi. Kävin jo ostamassa teoksen ja suunnittelen sen lukemista alkavan viikon lomapäivinä. Kohdistan vitososaan suuria odotuksia, sillä notkahduksen jälkeen on tultava uusi nousu!

Neljännestä kirjasta ovat bloganneet aiemmin Katja, Marile ja Anita Konkka.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (1975)

Alkuteos: Män kan inte våldtas.

Suomentaja: Kyllikki Villa (1976).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 183.

Oma arvio: 4/5

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Tova Randers on kirjastovirkailija ja kahden lapsen yksinhuoltaja. 40-vuotispäivänsä kunniaksi hän lähtee ravintolaan tanssimaan ja päätyy sieltä jatkoille Martti Westerin luokse. Mies raiskaa Tovan. Tova ei tee rikoksesta ilmoitusta. Onhan hän kunnanvirkailija ja olihan hän juonut. Hän pelkää julkisuutta ja tietenkin lastensa puolesta.

Naisten naisellisuutta voidaan halventaa tuhansilla tavoilla. Niin että naiset kieltävät sen ja torjuvat sen, väheksyvät sitä ja yrittävät olla miehiä, puhua miesten kieltä, pitkiä vaikeita sanoja ja tärkeyksiä joiden tarkoituksena on vain tyhjyyden salaaminen.

Tova päättää kostaa ja tekee miehelle saman, mitä tämä teki hänelle. Tekonsa jälkeen Tova ilmoittautuu poliisille, joka tulee kyllä paikalle, mutta hymähtelee tilanteelle. Perheasia, jokin pikku rouvan leikki.

Miehiä voidaan rangaista mutta ei raiskata.

Tikkanen osoittaakin melkoisen epäkohdan silloisessa yhteiskunnassa: 1970-luvulla miestä ei todella voinut raiskata, sellaista ei ollut olemassa. Kirjan kirjoittamisen jälkeen raiskauslainsäädäntö on muuttunut, ja nykyisin lain silmissä myös mies voi olla seksuaalisen väkivallan uhri.

Kun aloin lukea kirjaa, hämmennyin. Se on kirjoitettu neljäkymmentä vuotta sitten, mutta tuntuu kovin ajankohtaiselta. Edelleen on tarpeen keskustella naisen asemasta ja seksuaalisesta väkivallasta ja vallankäytöstä. Mieleen nousevat raiskauskeskustelut, jotka takertuvat lyhyisiin hameisiin ja juotuihin siidereihin. Miten edelleen rikoksen syytä etsitään sen uhrista. 

Tikkanen kirjoittaa ajattomasti. Tarina voisi tapahtua nyt, koska tahansa. Toki kirjassa eletään 1970-lukua, jolloin ei ollut kännyköitä tai nettiä ja maailma oli monin tavoin erilainen. Itse ongelma ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään, ehkä vain muuttanut muotoaan.

Sain kipinän teoksen lukemiseen toukokuisilla Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Siellä Märta Tikkanen keskusteli Juha Itkosen kanssa, ja havahduin siihen, että Tikkasen tuotanto on minulle täysin vieras. Nyt lukujonossa odottelevat muistelmaromaani Kaksi ja Henrik Tikkasen osoitetrilogia. 

Kirjasta ovat bloganneet esimerkiksi Hanna, Mari A ja Suketus. 

Zinaida Lindén: Monta maata sitten (2013)

Alkuteos: För många länder sedan.

Suomentaja: Jaana Nikula (2013).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 280.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: S-R Meilahti.

Zinaida Lindén syntyi Leningradissa 1963 ja asuu nykyisellään Turussa. Hän muutti Suomeen 1991 ja on naimisissa suomenruotsalaisen kanssa. Hän kirjoittaa sekä ruotsiksi että venäjäksi. Lindéniltä on tähän mennessä ilmestynyt kuusi teosta, jotka kaikki hän on kirjoittanut ruotsiksi. On jotenkin hämmentävää ja kai melko poikkeuksellistakin, että kirjailija kirjoittaa jollakin muulla kielellä kuin äidinkielellään! Lindén opiskeli Leningradin yliopistossa ruotsin kieltä ja kirjallisuutta, mutta silti tämä on mielestäni mielenkiintoinen valinta. Lindénin voikin lukea osaksi venäläistä kirjallisuutta ja suomenruotsalaista kirjallisuutta.

Monta maata sitten -romaanissa on paljon omakohtaista, mutta se on fiktiivinen teos. Päähenkilö on leningradilaissyntyinen Galina eli Galja. Hänen isänsä oli patologi ja äitinsä kustannustoimittaja. Galjan vanhemmat elivät työlleen ja toisilleen — lapsi jäi kuviossa ulkopuoliseksi. Tyttärestä toivotaan lääkäriä, mutta hän valitsee taidehistorian. 1990-luvulla Galja avioituu Igorin kanssa, joka on diplomaatti. Diplomaatin rouvana Galja päätyy Afrikkaan, Japaniin ja lopulta Suomeen. Aina uuden ja tuntemattoman keskelle. Diplomaatin rouvan asema arvostetaan yleisesti korkealle, mutta arki on kaikkea muuta kuin luksusta.

Vierauden kokemukset ja tunteet seuraavat Galjaa läpi elämän: jatkuva muuttaminen ja vaihtuvat ympäristöt tekevät asettumisen mahdottomaksi. Ainoa pysyvä yksikkö on perhe, joka ei sekään ole ikuinen:

Lapsemme jättävät meidät. Meidät hylätään. Monien vuosien ajan Igor ja minä olemme hylänneet muut. Olemme hylänneet maita, katuja, taloja, ihmisiä. Olemme pakanneet tavaramme, tullanneet matkalaukkumme. Olemme kulkeneet maapallon pinnalla.

Samalla muuttuu myös yksi elämän kiintopiste eli kotimaa, kun Neuvostoliiton hajottua alkaa hahmottua uusi Venäjä, joka on hassu peilikuva Neuvostoliitosta.

Kirja on jaettu neljään osaan (Kotona, Poissa, Maestro ja Muuttolinnut), ja se etenee pikemminkin teemoittain kuin kronologisesti. Lapsuus- ja nuoruusmuistoihin ja muihin elämän käännekohtiin palataan aina sopivan tilaisuuden tullen. Läpi kirjan tarkentuvat kuvat menneestä Neuvostoliitosta ja Galjan elämästä ja historiasta. Lopulta myös perheen syvimmät salaisuudet tulevat ilmi ja onnistuvat yllättämään.

Monta maata sitten oli toisen vetämäni lukupiirin kevään viimeinen kirja. Lindén kirjoittaa ilmavasti ja selkeästi, joten kirja sai kiitosta helppolukuisuudestaan. Olisimme kuitenkin kaivanneet kirjaan lisää syvyyttä; nyt moni asia jää vähälle käsittelylle. Esimerkiksi aviomies Igorin henkilökuva olisi voinut olla tarkempi, samoin miljöökuvaukset. Lukupiiriläiset pitivät Lindénin tavasta maalailla kiinnostavia tuokiokuvia. Kirjailija kuljettaa lukijaa tapahtumasta toiseen, ajassa ja paikassa liikutaan luontevasti edestakaisin. Mielenkiintoista, miten monen mielestä oli vaikea pitää kirjailija ja päähenkilö erillään, kun heissä on niin paljon samaa. Moni olikin lukenut kirjaa kuin omaelämäkertaa, ja lukupiirissä virisi keskustelua omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta.

Kirjasta ovat bloganneet esimerkiksi Lukuneuvoja, Mari A, Sirri ja Jaana.

Toukokuussa luetut

Toukokuun kohokohta oli ehdottomasti HelsinkiLit, joka tarjosi mielenkiintoisia kirjallisuuskeskusteluja ja lämminhenkistä kirjatunnelmaa Savoy-teatterissa. Luettavien kirjojen lista paisui festareilla: tekisi mieli lukea enemmän Høegiä, Fagerholmia, Itkosta, Tikkasia ja ehkä Lena Anderssoniakin.

Lukemisen jano on näin kesän kynnyksellä kova. Kohta on loma ja enemmän aikaa lukea, kenties pitää lukumaratonkin. Kesäkirjapinoni on jo melkoisen korkea! Toukokuussa käytin vapaa-aikaani paljon mökillä sormet mullassa, mutta jotakin ehdin blogatakin:

Ruben Gallego: Valkoista mustalla (2003) 201 s.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (2012) 447 s.

Jean-Christophe Rufin: Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat (2013) 264 s.

Peter Høeg: Susanin vaikutus (2014) 426 s.

Erlend Loe: L (1999) 365 s.

Jo Nesbø: Verta lumella (2015) 4 t 10 min

Toukokuun kirjojen sivut tekevät yhteensä 1703, ja äänikirjaa kuuntelin 4 tuntia 10 minuuttia.

Nesbøn kirjan kuunteleminen äänikirjana toukokuisilla mökkimatkoilla yhdessä miehen kanssa oli hauskaa, ja nyt etsin seuraavaa sopivaa yhdessä kuunneltavaa jännäriä. Lainasin jo Reijo Mäen Sahanpururevolverin, mutta se jäi kesken heti alkuminuuteilla, koska ronski tyyli ja äijämeininki olivat liikaa meille molemmille. Etsintä jatkuu...

Gillian Flynnin seuraavat suomennokset pääsevät ehdottomasti lukuun, ehkä jo tässä kesän aikana. Valoisa kesä sopii hyvin dekkarien lukemiseen, varsinkin kun olen hieman säikky lukija. Jännitystä ja väkivaltaa on helposti minulle liikaa.

Pohjoismaiset mieskirjailijat olivat hyvin edustettuina toukokuun lukemisissani. Høeg, Loe ja Nesbø lukeutuvat kaikki lempikirjailijoihini, ja luultavasti he tulevat näkymään Kirjakimarassa kesällä. Tähän kun lisää vielä Knausgårdin, niin kasassa on melkoinen kvartetti! Knasun Taisteluni: Neljäs kirja odottaa edelleen bloggaamista tuossa koneen vieressä. Yritän saada tekstini neljännestä kirjasta vihdoin valmiiksi, koska tarkoitus olisi tehdä lähiaikoina retki Uudenmaankadulle uusimman kirjan perässä.

Aurinkoista, rentouttavaa ja kirjojen täyteistä kesää kaikille lukijoilleni! 

Jo Nesbø: Verta lumella (2015)

Alkuteos: Blod på snø.

Suomentaja: Outi Menna (2015).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Lukija: Paavo Kerosuo.

Kesto 4 t 10 min. 

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Päähenkilö Olav työskentelee alamaailman asiainhoitajana eli palkkamurhaajana. 1970-luvun Oslossa huumebisnes on kahden kauppa, ja Olav taiteilee näiden organisaatioiden välillä. Joulun alla Olav saa poikkeuksellisen toimeksiannon, joka ei hoidukaan aivan rutiinilla. Olav improvisoi, eikä lopputulos ole toivottu. Olav sotkee tilanteeseen vielä omat tunteensa, joten hänellä on selvitettävänään melkoinen sotku.

Kuuntelin kirjan äänikirjana miehen kanssa muutamalla mökkimatkalla. Mies ei ollut kuunnellut äänikirjoja aiemmin ja epäili, voiko keskittyä tarinaan samalla kun ajaa autoa. Tarinan kuunteleminen ei kuitenkaan häirinnyt ajamista, ja aloimme jo miettiä, mitä seuraavaksi kuuntelisimme. Matka sujuu joutuisammin, ja kirjasta on kiva keskustella, kun se on yhdessä kuunneltu.

Verta lumella on melko lyhyt eikä sen juoni ole järin monimutkainen, minkä vuoksi se oli miehelle ikään kuin pehmeä lasku äänikirjojen maailmaan. Lisäksi lukija on tässä sieltä paremmasta päästä. Paavo Kerosuota on miellyttävä kuunnella: hän lukee selkeästi vahvalla äänellään.

Verta lumella ei tarjoa yhtä syviä henkilöhahmoja tai yhtä monimutkaisia juonikuvioita kuin Nesbøn Harry Hole -kirjat, mutta viihdyimme sen parissa. Kepeämpi teos toimii äänikirjana, koska esimerkiksi autoillessa huomio tarinasta herpaantuu välillä. Verta lumella loppuu sen verran kutkuttavasti, että kakkososa oli heti laitettava varaukseen kirjastosta. Verta lumella 2: lisää verta ilmestyy syksyllä, jolloin jatkamme Nesbøn kuuntelua.