Emily Brontë: Humiseva harju (1847)

Alkuteos: Wuthering Heights.

Suomentaja: Helka Varho (1947).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 385.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kirppikseltä ostetussa kirjassa ei ollut kansipapereita.

Ostin Brontën Humisevan harjun joitakin vuosia sitten käytettynä eurolla, sillä tiesin haluavani lukea tämän klassikon jossakin vaiheessa. Nyt oli vihdoin sen aika, sillä parin viikon takaisessa kirjallisuuskoulutuksessa lukuneuvoja vinkkasi tästä romaanista kovin kiinnostavasti. Kyseessä ei siis ehkä olisikaan mikään lälly rakkausromaani, vaan jotakin rajumpaa, jopa väkivaltaista. Olin näistä luonnehdinnoista äimänä ja aloin heti sopivan tilaisuuden tullen kahlata klassikkoa läpi.

Klassikkoa on kiva lukea sohvankulmassa koiran kanssa.

Tarina alkaa siitä, kun herra Lockwood menee käymään Humisevan harjun talossa ja kiinnostuu juron isännän historiasta. Hänen palvelijansa Nelly tuntee tarinan paremmin kuin hyvin, sillä nainen oli aiemmin palvelijana kyseisessä talossa. Kertojana toimiikin pääosin tarinaa Lockwoodille selostava palvelija. Kehyskertomus pitää romaanin hyvin kasassa, enkä sotkeutunut minä-, hän- ja tämä-pronomineihin, vaikka niitä on käytetty paikoin hieman sotkuisesti.

Kyseessä on Catherinen eli Cathyn ja Heathcliffin epäonnisen suhteen ympärille rakentuva romaani. Catherine on hyväosaisesta perheestä, kun taas Heathcliff on Cathyn isän Liverpoolin kaduilta pelastama orpopoika. Cathy ja Heathcliff kiintyvät toisiinsa, kun Heathcliff asuu Cathyn perheen luona. Luokkaerot kuitenkin tekevät rakkaudesta mahdottoman, ja tästä seuraa kosolti katkeruutta, vihaa ja kostonhimoa. Varsinkin Heathcliff osaa olla viheliäinen:

»En sääli vähääkään! En tunne mitään sääliä. Mitä enemmän madot kiemurtelevat, sitä enemmän minua haluttaa pusertaa ulos niiden sisälmykset! Se on henkistä hampaanpuhkeamista. Ja minä kiristelen hampaitani sitä mukaa kuin tuskat yltyvät.»

Tunnetta siis riittää, eikä sillä aina ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Ihmissuhteet ovat pelejä.

Tapahtumat sijoittuvat Englannin nummille, joilla sää vaikuttaa vahvasti ihmisten elämään. Nykynäkökulmasta tuntuu käsittämättömältä, että sateessa kastuminen, märät kengät tai avonainen ikkuna voivat olla kohtalokkaita. Kuolemantaudin uhka on jatkuvasti läsnä. Kun luin Brontën sisarusten kohtaloista, aloin ymmärtää tätä paremmin. Emily Brontë kuoli tuberkuloosiin vain 30-vuotiaana vilustuttuaan veljensä hautajaisissa.

Sumuinen sää sopi hyvin kirjan paikoin kalseaan tunnelmaan.

Humiseva harju on suomennettu Fennican mukaan viidesti. Luin Helka Varhon version vuodelta 1947. Suomennos on niin usean vuosikymmenen takaa, että jokin tuoreempi suomennos olisi voinut tuntua luontevammalta. Toisaalta 1840-luvulla kirjoitetussa klassikossa ikä saa näkyä, ja sen pitääkin, miksei siis myös sen käännöksessä. Noin muuten tarina on ajaton, ja Humisevaa harjua uskaltaa kuvailla mukaansatempaavaksi klassikoksi.

Luin kirjaa mökillä yhteensä kolmena päivänä, ja koko ajan korvamatona kiemurteli Kate Bushin kappale Wuthering Heights. Hyvä kappale, tykkään Bushista muutenkin, mutta kolme päivää on hieman liikaa. Heathcliff, it's me, Cathy, I've come home, I'm so cold...

Musta neula Ison-Britannian kohdalla. Se voisi olla
pohjoisempana kirjan tapahtumapaikan mukaisesti.

César Aira: Aaveet (1990) & Kirjailijakokous (1999)

Alkuteokset: Los fantasmas & El congreso de literatura.

Suomentaja: Anu Partanen (2013).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 245.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: M-L Muukka.

Osuipa taas hämärä kirja kohdalleni! Tässä yhteisniteessä on argentiinalaisen César Airan kaksi pienoisromaania: Aaveet ja Kirjailijakokous. Molemmissa tarinoissa on outoja elementtejä, jotakin kummallista. Pienoisromaanit voisikin luokitella maagiseksi realismiksi. Murakamin myötä olen oppinut pitämään tästä tyylisuunnasta, joka todella haastaa ja leikittelee lukijalla.

Aaveet kertoo hiostavan kuumasta uudenvuodenaatosta Buenos Airesissa. Chileläisistä siirtolaisista koostuva joukko rakennusmiehiä rakentaa kerrostaloa, ja heidän perheensä asuvat samaisessa keskeneräisessä talossa. Asuntoihin niiden valmistuessa muuttavat hyvätuloiset käyvät työmaalla tarkastuskäynnillä juuri uudenvuodenaattona. Samalla chileläiset valmistelevat tarjoomuksia illan juhlaa varten.

Seiniä puuttuu, kaiteita ei ole, ja muutenkin ympäristö on karun betoninen. Erikoisen asuinympäristön kruunaavat kerrostalossa pörräävät aaveet. Ne näyttävät kalkkipölyn kuorruttamilta alastomilta miehiltä. Epäluonnollisuus yhdistyy kuin huomaamatta arkirealismiin:

– – avoimesta ovesta saattoi sen sijaan nähdä, että kattoterassilla heidän asuntonsa ja portaikon välissä oli tusinan verran aaveita jotka tuijottivat häntä. Mitä nuo jauhopellet tuossa tekevät? hän ajatteli ärtyneenä. – –Nyt ei sitä paitsi enää ollut niiden aikakaan. Meinasivatko ne tästedes pyöriä ympärillä vuorokaudet läpeensä?

Siinä missä lukija ihmettelee aaveiden olemassaoloa, talon asukit kummastelevat niiden toimia. Aaveet nyt vain kuuluvat taloon, mutta miten ne nyt noin toimivat? Tunnelma on odottavan painostava, ilmassa on jopa vaaran tuntua. Aaveet sotkeutuvat epäilemättä tapahtumien kulkuun, mutta miten... Vuodenvaihde on vain tuntien päässä, ja se on epäilemättä tuova jotakin mullistavaa mukanaan.

Kirjailijakokoukseen Aira on ladannut vielä enemmän kuin Aaveisiin. Kirjailijakokous kertoo intohimoisesti työhönsä suhtautuvasta kääntäjästä, joka on viime vuosien talouskurimuksen vuoksi elänyt lähinnä säästöillään. Hänen onnistuu ratkaista vuosisatoja vanhan aarteen mysteeri, ja hän rikastuu yhtäkkiä. Se ei kuitenkaan saa häntä luopumaan hurjasta suunnitelmastaan valloittaa maailma. 

Maailmanvalloitukseen miehellä on  selkeä suunnitelma: hän päättää kloonata kuuluisan kirjailijan, Carlos Fuentesin. Geenimanipuloidun ampiaisen tarvitsee vain käydä pistämässä kirjailijaa, jotta kääntäjä saisi palan tämän dna:ta. Tietenkään kaikki ei suju suunnitelmien mukaan...

Takakannen kuvitusta.
Kuva: M-L Muukka.

Ajatus Fuentesin kloonaamisesta sai hörähtelemään, sillä kirjailija on minulle ajankohtainen. Olen viime aikoina yrittänyt saada otetta tästä arvostetusta meksikolaiskirjailijasta toistaiseksi heikoin tuloksin. Aloin lukea romaania Lohikäärmeen pää, mutta kesken jäi. Ajattelin, ettei se vain ole minun kirjani ja tartuin Ineziin. Se ei päästä minua yhtään helpommalla: olen taistellut sen kanssa pari viikkoa. Sinnillä luen sen loppuun, vie se sitten kuinka kauan tahansa.

Kirjailijakokous leikittelee kirjailijuudella. Päähenkilö luo halutunkaltaista todellisuutta kloonaamalla, aivan kuten kirjailija luo todellisuuksia kirjoittaessaan. Lopputulosta ei aina voi edeltä ennustaa, se voi olla mitä vain, niin myös Kirjailijakokouksessa. 

Kirjan lieveteksti kertoo, että Aira on toiminut aktiivisena kirjailijana 1970-luvulta lähtien ja on julkaissut jopa yli seitsemänkymentä teosta. Huh! Näitä kahta pienoisromaania aiemmin on Airalta suomennettu Varamo ja Maisema. Käännösten takaa löytyy sama suomentaja, ja nekin ovat ilmestyneet Siltalan kustantamana yhteisniteenä.

Airan pienoisromaanit muistuttavat siitä, että sivumäärä ei kerro mitään kirjan lukemiseen kuluvasta ajasta tai helppoudesta. Lyhyen pienoisromaanin sulattelu voi viedä kauan. Nämä molemmat pienoisromaanit ovat luettavia ja kiinnostavia, mutta samalla outoudessaan haasteellisia. 

Airaan ovat  tutustuneet ainakin Marikaoksa ja Mikko Kaminassa.

Aira on kotoisin Argentiinasta.

Imre Kertész: Kieli maanpaossa: kaksi juhlapuhetta (2002 & 2003)

Alkuteokset: A Száműzött nyelv & Heureka!.

Suomentaja: Outi Hassi (2003).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 46.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Kirjotin unkarilaisesta Imre Kertészistä kirjailijaesittelyn töissä ja halusin tuoda osan tuosta tekstistä myös tänne blogiini, koska minulle aiemmin tuntematon Kertész osoittautui todella kiehtovaksi kirjailijaksi. Osa tästä tekstistä on siis aiemmin julkaistu kirjaston kotisivuilla.

Kertész on yksi toisen maailmansodan holokaustista selvinneistä. Juutalainen Kertész oli vain 14-vuotias joutuessaan keskitysleireille: hän oli Auschwitzin, Buchenwaldin ja Zeitzin keskitysleireillä vuoteen 1945 asti. Holokaustikuvaukset ja keskitysleirikokemusten vaikutukset ihmisen myöhempään elämään leimaavatkin Kertészin tuotantoa kautta linjan.

Kieli maanpaossa sisältää kaksi puhetta, joista ensimmäinen on samanniminen kuin kirja. Tässä puheessaan kirjailija käsittelee esimerkiksi omaa kirjoittamistaan:

– – ja kun aloin kirjoittaa, oli kuin olisin kirjoittanut Auschwitzin jatkoajalla. Holokausti ja se olemisen tila, jossa holokaustista kirjoitin, kietoutuivat toisiinsa erottamattomasti. Miten paradoksaaliselta se saattaakin kuulostaa, kommunistisessa diktatuurissa minulla oli ääretön kirjallinen vapaus – jotenkin samaan tapaan kuin Auschwitzissa ei rajoitettu niitä, jotka pitivät salaista päiväkirjaa. Sellaisessa tilanteessa ei kannata valehdella, ei liioin punnita taiteellista vaikutusta, saatika sitten manipuloida, sillä julkaisemisen mahdollisuus on aivan yhtä epävarma kuin eloonjäämisen.

Kertészin esikoisteos Kohtalottomuus julkaistiin vuonna 1975, ja sen kirjoittaminen vei häneltä peräti 13 vuotta. Romaanin päähenkilö joutuu kirjailijan tavoin kolmelle keskitysleirille, mutta kyseessä on silti fiktiivinen teos. Kohtalottomuus muodostaa kolmen muun romaanin (Kaddish syntymättömälle lapselle, Tappio ja Lopetus) kanssa romaanisarjan, jota pidetään Kertészin pääteoksena. Kaikki romaanit käsittelevät Auschwitziä ja sen jälkeistä elämää.

Kertész tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi saatuaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2002. Puhekokoelman toinen puhe onkin hänen Nobel-puheensa nimeltään Heureka!, ja siinä kirjailija muun muassa yrittää päästä sinuiksi saamansa palkinnon kanssa:

Toistaiseksi en itsekään täysin ymmärrä, miten ongelmalliseksi koen tämän korkean kunnianosoituksen suhteessa teoksiini, tai toisaalta elämääni. Ehkä olen elänyt liian kauan diktatuureissa, vihamielisessä ja toivottoman vieraassa henkisessä ympäristössä, jotta olisin voinut kehittää jonkinlaisen kirjallisen itsetietoisuuden: minun ei yksinkertaisesti kannattanut pohtia sellaisia. Lisäksi minun annettiin joka taholta ymmärtää, että ajatteluni kohde, "teema", jonka parissa työskentelin, oli epäajanmukainen ja vailla vetovoimaa. Siksipä siis, ja koska se sopi myös omaan vakaumukseeni, pidin kirjoittamista aina mitä ehdottomimmin yksityisasianani.

Mielenkiintoiset puheet valottavat Kertészin ajattelutapaa ja hänen rooliaan kirjailijana. Tutustuessani Kertésziin en voinut olla ihmettelemättä, miten jotkut ovat luokitelleet hänet hieman vähätellen ”yhden asian kirjailijaksi”. Kertész on toki ammentanut teostensa aiheet sota-ajan kokemuksistaan ja muistoistaan, mutta voiko tuollaisten kokemusten jälkeen muuta tehdä? Toisaalta Kertésziä on hänen yhteiskuntakritiikkinsä ansiosta kutsuttu myös ”vuosisadan omaksitunnoksi”. Kertész itse pitää holokaustista puhumista tärkeänä koko eurooppalaisen kulttuurin kannalta, sillä menneisyyttä pitää ymmärtää, jotta tulevat sukupolvet voisivat vapautua ja tuntea vastuunsa. Hänen mielestään me kaikki olemme holokaustin jälkeläisiä.

Kertész on sanonut, että ihminen ei pysty kuvittelemaan keskitysleirillä vallitsevaa todellisuutta. Onkin totta, että kuuden miljoonan ihmisen kärsimys ja tuho on niin suuren mittaluokan asia, että siihen ei tahdo käsityskyky riittää. Jos kuitenkin haluaa yrittää ymmärtää, voi tutustua vaikka Kertészin teosten kautta yhden ihmisen kohtaloon, sillä yksilön kokemukset pystyy kuvittelemaan.

On kenties kyseenalaista kuitata Unkari luetuksi tämän 46-sivuisen kirjan myötä, mutta teen niin kuitenkin. Se on joka tapauksessa kirja, ja vielä merkittävä sellainen, vähäisistä sivuistaan huolimatta. Ainakin Kohtalottomuuden tiedän lukevani myöhemmin.

Günter Grass: Ravunkäyntiä (2002)

Alkuteos: Im Krebsgang.

Suomentanut: Oili Suominen (2002).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 257.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Markko Taina.

Ravunkäyntiä on oikeisiin historiallisiin tapahtumiin nojaava fiktiivinen tarina. Keskiössä on suuronnettomuus, jonka syihin ja seurauksiin tarinan henkilöt kietoutuvat. Saksalainen risteilyalus Wilhelm Gustloff upposi toisen maailmansodan loppuvaiheessa tammikuussa 1945 neuvostosukellusveneen torpedoitua sitä. Uhrien määrästä voidaan esittää vain arvioita; lähes pelkästään siviilejä kuljettanut alus vei meren pohjaan jopa lähemmäs kymmenentuhatta ihmistä.

Kertojana on keskinkertainen lehtimies Paul Pokriefke, joka tutkii tätä tuhoisaa laivaturmaa. Paulin suhde onnettomuuteen on todella ainutlaatuinen: hänen äitinsä oli risteilijän kyydissä, ja Paul itse syntyi tuona talvisena yönä evakuointialuksessa. Kertoja liikkuu ajassa edestakaisin kerien johtolankoja samalla yhteen. 

Tarina nostaa esiin muistamisen problematiikan. Tarinat kerrotaan aina jostakin näkökulmasta, ja ne tahtovat värittyä matkalla. Paulin äitikin kertoo erilaisia versioita pojan syntymästä. Sukupolvien välillä taitaa aina olla jonkinlainen kuilu, mutta sodan kokeneiden ja heidän jälkeläistensä välillä se näyttää olevan erityisen suuri. 

Romaanin kieli on notkeaa ja vivahteikasta. Paulin äidin paksu danzigilainen murre on käännetty värikkääksi puhekieleksi:

"Mää tiesin ton sällin syntymästä saakka että siittä viä tulee maankuulu..."

- -  

"Oli siä ainaski mukavan lämmin. Semmonen vanhanaikanen pulpetti sai olla sulle lulluna. Ja mää meinasin, että Paul pikkanen se alottaakin aikasin tän koulunpenkin painamisen..." 

Grassilla on mielenkiintoinen vaade ulkomaisille kustantajilleen: heidän pitää lähettää Grassin teoksen kääntäjä käännösseminaariin, jossa kääntäjät kirjailijan johdolla pohtivat teoksen ongelmakohtia ja mahdollisia ratkaisuja.

Vaikka käännös on muuten loistava, niin pysähdyin kyllä ihmettelemään, miksi esimerkiksi chatroomia tai homepagea ei ole käännetty, kun niille olisi suomenkielinen vastine. Hämmästelin myös käsitettä nuornatsi: eikö uusnatsi ole luontevampi?

Ravunkäyntiä oli kuukauden kirja lukupiirissämme. Lukupiiriläiset luonnehtivat kirjaa muun muassa hyvin eteneväksi, nopealukuiseksi ja miehiseksi. Niinpä valtaosalle kirja jäi melko etäiseksi, lukupiirissämme kun on vain naisia. Monille meistä kirja tarjosi uutta tietoa ja näkökulmaa toiseen maailmansotaan.

Lueskelin taustatietoja Grassista lukupiiriämme varten ja sainkin selville mielenkiintoisia faktoja. Grass oli nuorena Hitlerjugendissa, taisteli ensin vapaaehtoisena ja sittemmin panssaridivisioonassa toisessa maailmansodassa ja jäi yksikkönsä kanssa sotavangiksi. Sodan jälkeen hän opiskeli kuvanveistoa ja työskenteli kuvanveistäjänä samalla kun aloitteli uraansa kirjailijana. Jo esikoisteos Peltirumpu nosti Grassin tunnetuksi. Mielenkiintoisin seikka Grassin biografiassa on minusta se, että hänen onnistui salata taustansa SS-joukoissa aina vuoteen 2006. Paljastuksesta seurasi ymmärrettävästi melkoinen julkisuuspyöritys.

Oman mukavuusalueen ulkopuolelta lukeminen antaa (useimmiten) paljon. Ravunkäyntiä vei mennessään Günter Grassia koskevat ennakkoluuloni, opetti lisää sotahistoriasta ja auttoi sijoittamaan Grassin kotikaupungin Danzigin kartalle. Olin luullut, että Danzig on kaupunki Saksassa, mutta eipä olekaan. Danzigin vapaakaupunki oli vuodesta 1920 alkaen itsenäinen kaupunkivaltio, joka vuonna 1939 liitettiin natsi-Saksaan. Vuodesta 1946 lähtien alue on kuulunut Puolaan ja tunnetaan nykyään nimellä Gdansk. Tietoni Danzigista olivat kehnot siihen nähden, että muistan vaikka unissani Grassin Danzig-trilogian kirjat (Die Blechtrommel, Katz und Maus, Hundejahre), kiitos germaanisen filologian pääsykokeiden lähes kymmenen vuotta sitten.

En ota Grassin kirjaa mukaan maailmanmatkalleni, sillä kirjailijan kotikaupunki oli hänen syntyessään autonominen alue, ei itsenäinen valtio. Sittemmin alue liitettiin Puolaan, mutta ei tunnu luontevalta laskea Grassia Puolankaan edustajaksi.

Maaliskuussa ja huhtikuussa luetut

Maalis-huhtikuussa saapui ihana, aikainen kevät! Ensimmäinen mökkireissu tuli tehtyä jo maaliskuun puolella: oli kyllä erikoista päästä saareen niin aikaisin. Kirjarintamalla maalis-huhtikuuhun mahtui niin yllättäjiä kuin pettymyksiäkin, niistä tarkemmin lisää tuonnempana. Kuuntelin tauon jälkeen pari äänikirjaa ja tässä alkuun lyhyesti toisesta, josta en tehnyt omaa juttua:

Bloggaamattomat

Päivi Kannisto: Elämäni nomadina (2012) (11 t 38 min)

BTJ:n äänikirja, lukija Krista Putkonen-Örn.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjan kansikuva.
Kuva: atenakustannus.fi

Päivi Kannisto avioitui miehensä Santerin kanssa pian tutustumisen jälkeen, ja pariskunnan hääjuhla oli samalla jäähyväisjuhla: pari on ollut matkalla vuodesta 2004 lähtien. Kannistot ovat elämäntapanomadeja, eli heillä ei ole vakituista kotia, työtä tai muuta paikkaan sitovaa tekijää. He elättävät itsensä kirjoittamalla kirjoja ja monesti he tekevät pieniä tilapäistöitä ylläpidon vastineeksi. Kirjassaan Kannisto käy läpi nomadien historiaa ja taustalla vaikuttavia ideologioita höystäen kerrontaa omilla kokemuksillaan.

Kirja antaa ajattelemisen aiheita. Oravanpyörässä juoksentelua on välillä ihan hyvä kyseenalaistaa, mutta en ole niinkään vakuuttunut siitä, että rajaton matkustelu olisi minusta se ainoa oikea tapa pysäyttää pyörä. Kannisto kertookin nykyään kysyvänsä kaikilta nomadiksi ryhtymistä spekuloivilta "Miksi lähtisit?" Se on tärkein kysymys, johon jokaisen nomadielämästä haaveilevan pitää rakentaa oma vastauksensa.

Onnistuin välillä ärsyyntymään Kanniston jutuista, mutta koska äänikirjan kuuntelemisesta alkaa olla jo kuukauden päivät, en enää sen tarkemmin muista, mikä ajoi hiiltymisen partaalle. Täytyisi tarkistaa painetusta kirjasta. Nyt muistelen, että jotkin Kanniston ajatukset jättivät vähän ylimielisen maun. Pääosin viihdyin nomaditarinan parissa, sillä Kanniston teksti on pääasiassa hyvin perusteltua ja pureksittua.

Tämä oli pisin äänikirjani tähän mennessä. Olisin voinut tehdä muistiinpanoja ajatuksistani kesken kuuntelun, jotta äänikirjasta olisi saanut kirjoitettua oman postauksen. Nyt ajatukseni kirjasta ovat niin levällään, että päätin jättää oman julkaisun tekemättä. Koska rajaan äänikirjat pois Lukemalla maailman ympäri -haasteestani, tämä äänikirja ei edistä kirjallista matkaani.

Maaliskuussa blogatut

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja (2012). 291 s.

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä (1872). 283 s.

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (2013). 285 s.

Herman Koch: Lääkäri (2011). 447 s.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014). 4 t 47 min.


Huhtikuussa blogatut

Jonas Gardell Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus (2013). 330 s.

Herta Müller: Hengityskeinu (2009). 301 s.

Markus Zusak: Kirjavaras (2005). 558 s.

Clarice Lispector: Tähden hetki (1977). 107 s.


Näistä kertyi yhteensä 2602 luettua sivua ja 16 t 25 min äänikirja-aikaa. Näihin sivuihin ja minuutteihin mahtuu niin erilaisia tunnelmia, että on pakko vielä mainita hudit ja huiput.

Maalis-huhtikuun suurin pettymys oli Delijanin Jakarandapuun lapset, joka ontui ja jäi etäiseksi. Toinen lukufloppi oli Lispectorin Tähden hetki. Se ei jäänyt vaisuksi lukukokemukseksi siksi, että se olisi huono, vaan ymmärtämättömyyteni vuoksi. Lukija ja kirja olivat aivan eri aaltopituuksilla.

Vaikuttavimmaksi kirjaksi nousi Muhinan Piirityspäiväkirja. Päiväkirjan sivut ovat täynnä nälkää ja kuolemaa, ja erityisen koskettavaksi sota-ajan kuvauksen teki se, että kyse on oikean, historiallisen henkilön kokemuksista. Suosittelin kirjaa kirjaston lukupiirissä, ja myöhemmin eräs lukupiiriläinen kertoi lähes oksentaneensa lukiessaan tätä. Ei siis herkkävatsaisille.

Ja lopuksi on mainittava vielä kuukauden yllättäjä, joka oli Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Pulkkisen uusin tarjosi pirskahtelevaa ja kepeää viihdettä, ja äänikirjakokemuksen kruunasi mainio lukija, Leena Pöysti.

Nyt on alkukevät paketoitu ja voi siirtyä vapun viettoon! Vappureissulle mökille on pakattu tietysti herkkuja, kuten tippaleipiä, simaa ja perunasalaattia, mutta myös inspiroiva pino kirjoja ympäri maailmaa. Hauskaa vappua kaikille lukijoilleni!