tiistai 28. joulukuuta 2021

Japanilaista tunnelmaa: Kawabata, Golden & Natsukawa




Joulukuussa sukelsin japanilaisiin tunnelmiin. Ensin lukupiirimme luki Nobel-voittaja Yasunari Kawabatan Lumen maan, joka sai minut kiinnostumaan geishakulttuurista. Metsästin luettavakseni Arthur Goldenin elokuvaksikin taipuneen Geishan muistelmat, ja vielä jouluviikolla Helmet-haasteen kissa-kohta johdatti kuuntelemaan Natsukawan kirjan Kissa joka suojeli kirjoja. Tässä jutussa esittelen kirjat siinä järjestyksessä, jossa ne luin.


Yasunari Kawabata: Lumen maa



Kansi: Markko Taina.


Tammi 2012 (1. p. 1958).
Alkuteos: Yukiguni (1947). Suom. Yrjö Kivimies.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Odotukseni olivat lumihuippuisen vuoren korkuiset, kun aloin lukea Kawabata Lumen maata – niin runollinen kirjan nimi, kaunis kansi, nobelisti. Huonostihan tällaisten odotusten kanssa usein käy.

Päähenkilö Shimamura tuntee vetoa lumiseen seutuun, jonka kylpylään hän palaa vuosi vuoden jälkeen uudelleen. Tai oikeastaan se on Komako-niminen geisha, joka miestä vie, vaikka tällä on perhe Tokiossa.

Vuoriston ja lumisen maiseman kuvaukset ovat kauniita, niiden konkretiasta sain kiinni. Lunta sataa metritolkulla, kaduilla se läpi kaivetaan tunneleita liikkumisen helpottamiseksi. On taianomaista, miten jäätyvän lumen ääni tuntui kaikuvan maan sisuksista, samoin ihmisen ja luonnon yhteys tulee hienosti esiin:

Valo liikkui kasvojen poikki niitä valaisematta. Se oli kaukaista, kylmää valoa. Kun sen hieno säde tunkeutui tytön silmäterään, kun silmä ja valo risteytyivät, silmä hohti taianomaisen kauniina fosforipisteenä iltavuoriston meressä.


Kielikuvat ovat välillä jopa hupaisia: hänen kosteat huulensa suipistuivat hauskaksi iilimatorenkaaksi.

Lisäväriä kirjaan tuovat japaninkieliset sanat, tutummat ja vieraammat: kimonot, obit, samisenit, kotatsut. Lukupiirissä geishojen asema herätti vilkasta keskustelua. Nykylukijan silmissä kuvattu geishan rooli yöpalveluksineen tuo mieleen prostituution, vaikka geishat on perinteisesti erotettu jyrkästi ilotytöistä.

Kawabatan kerronta on utuista ja vertauksellista, ja tunsin usein olevani ulkokehällä. Monet lukupiiriläiset jakoivat tunteen: kompurointimme johtui varmaankin pääosin japanilaisen kulttuurin ja kirjallisen perinteen vieraudesta. Takkuamisesta syytän hieman myös käännöstä. Hän oli asemalla odottamassa häntä. Valtaosa Kawabatan teoksista on suomennettu välikielten kautta; tässäkin taustalla ovat englanninnos ja saksannos.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja. Selvitin lukupiiriä varten kirjailijan taustaa, ja kävi ilmi, että Kawabata toimi yliopisto-opettajana ja toimittajana kirjailijanuransa rinnalla. Nobelistin tausta oli surullista luettavaa: hän jäi orvoksi lapsena, isovanhemmatkin kuolivat tämän ollessa teini-ikäinen, ja vaimonsa kanssa he menettivät ainoan lapsensa vauvaikäisenä. Kawabatan kuolemaa on epäilty itsemurhaksi, mutta asiasta ei ole varmuutta.


* * *


Arthur Golden: Geishan muistelmat


Luin kansipaperittoman kappaleen.




SSKK 1998 (1. p. WSOY 1997)
Alkuteos: Memoirs of a Geisha (1997). Suom. Irmeli Ruuska.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Chiyon lapsuus kalastajakylässä loppuu tylysti, kun isä myy tytön ja hänen siskonsa Kiotoon äidin sairastuttua vakavasti. Kun tyttöjen koskemattomuus on varmistettu, Chiyo päätyy geishataloon eli okiyaan, sisar ilotaloon.

Chiyon etuina ovat kauniit silmät ja nokkeluus, vastuksena samassa okiyassa asuva kateellinen geisha Hatsumomo. Taloa pyörittävät Äiti ja Täti, jotka eivät ole niin sydämellisiä kuin kutsumanimet antaisivat olettaa, vaan bisnesnaisia, joille geishat ovat kauppatavaraa.

Chiyo joutuu ensin työskentelemään palvelijana, kunnes pääsee opiskelemaan tanssia, laulua, samisen-soittimen soittoa ja viihdyttämistä. Vihdoin teini-ikäisenä haave toteutuu, ja hänestä tulee geisha Sayuri. Ensiesiintymisen jälkeen virstanpylväitä ovat mizuage eli neitsyyden menetys eniten tarjoavalle asiakkaalle ja varakkaan dannan eli rahoittajan löytäminen.

Kirjan lukeminen oli kiinnostavaa, mutta kylmäävää. Lapset myydään kuin orjat, heistä tulee geishatalojen omaisuutta, ja he maksavat velkojaan työllään pitkään. Työnä on miesten viihdyttäminen, eikä se aina ole pelkkää saken juontia ja tanssia. Sayuria opastava geisha Mameha sanoo:

Ei kenestäkään tule geishaa siksi, että hänen elämänsä tuottaisi tyydytystä. Meistä tulee geishoja siksi, ettei meillä ole muuta vaihtoehtoa.


Kirjailja Arthur Goldenin kirjoittamisprosessia kohtaan on esitetty kritiikkiä: hän teki kirjaa varten taustahaastatteluja ja tuli kirjassa paljastaneeksi liikaa, niin että lähde paljastui. Tuo geishalähde oli Mineko Iwasaki, joka nosti Goldenia vastaan oikeusjutun ja joka on sittemmin julkaissut oman vastinekirjansa Geisha of Gion.

Myös Goldenin oikeus kirjoittaa valkoisena länsimaalaisena miehenä japanilaisesta perinteestä ja naisnäkökulmasta on kyseenalaistettu. Kirjan lähtökohdat on hyvä tiedostaa sitä lukiessaan, mutta kuitenkin ajattelen, että kirjailijalla on oikeus eläytyä ja ottaa fiktioonsa vaikutteita muista kulttuureista. Muuten kävisi kirjoittajan tie aika kapeaksi.

Luin kirjaa kuin tarinallista tietokirjaa, geishatietous edellä. Tällä erää tiedonjanoni geisha-aiheeseen on sammutettu, mutta jossakin vaiheessa ajattelin lukea Minna Eväsojan Melkein geishan.

Helmet 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan.



* * *


Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja


Kansi: Ilja Karsikas.



Tammi 2021. Äänikirjan kesto 5 t 24 min.
Alkuteos: Hon o mamarō to suru neko no hanashi (2017). Suom. Raisa Porrasmaa.
Lukija: Jalmari Savolainen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.



Lukiolaispoika Rintarō on elänyt isoisänsä huomissa, ja nyt isoisän kuolema ajaa pojan elämän kriisiin. Koulu ei maistu, mieluummin hän hoitaa isoisältä jäänyttä kirjakauppaa. Eräänä päivänä kauppaan ilmestyy juovikas ja juonikas kissa, joka vetää Rintarōn seikkailuun.

Kissa johdattaa pojan labyrintteihin, joissa vastuksena on eri tavoin kirjoja kaltoin kohtelevia ihmisiä. Yksi ahmii kirjoja vain ahmimisen vuoksi, yksi lyhentää paksut teokset yhdeksi lauseeksi. Rintarōn neuvokkuus ja syvä rakkaus kirjoja kohtaan auttavat ongelmien ratkaisemisessa.

Kirja käsittelee surua ja ystävyyttä, ja se jättää toiveikkaan olon. Murakami-fanille ja kirjanystävälle maagisen realismin sävyttämä seikkailu oli mieluisaa kuunneltavaa samalla kun neuloin joulupukin konttiin kissasukkia. Sukat tein Lumi Karmitsan Kissimirrit-ohjeella, joka löytyy kirjasta Villit vanttuut & vallattomat villasukat

Helmet 2021: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa.

3 kommenttia:

  1. Japanilaista kirjallisuutta voisi lukea enemmänkin. Meillähän on nykyään kustantamo Punainen silakka, joka kustantaa japanilaista kirjallisuutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Punainen silakka olikin minulle uusi tieto, täytyy käydä tutustumassa nettisivuihin! Lukulistallani ovat pitkään olleet S&S:n kustantamat Sensein salkku, Matkakissan muistelmat ja Kissavieras - näissä kannetkin ovat niin kauniita!

      Poista
  2. Japanilainen kirjallisuus kyllä kiehtoo, joten kiitos uusista kirjavinkeistä :) Pakko myös kehaista, että on todella ihanat sukat <3

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...