keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Keskiviikkoklassikko: Annika Idström: Veljeni Sebastian

Kansi: Ilkka Pesonen.

WSOY 1985. Äänikirjan kesto 5 t 7 min.
Lukija: Veikko Honkanen.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Veljeni Sebastian on Annika Idströmin tiivis, hämmentävä ja omalaatuisen häiritsevä romaani kiusatun pojan ja hänen äitinsä elämästä. Kirjan ilmestyi vuonna 1985, ja se oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokkaana ja voitti Valtion kirjallisuuspalkinnon.

Kuuntelin kirjan ensin Veikko Honkasen lukemana äänikirjana, mutta ostin sen kesken kuuntelun myös painettuna omaan hyllyyni, kun avaamattomalta vaikuttanut kappale osui silmiini Kierrätyskeskuksessa parin euron hintaan. Satuin ostamaan vuonna 2012 julkaistun uusintapainoksen, jonka lopussa on kirjailija Eila Kostamon jälkisanat. Kostamo avaa tekstissään muun muassa tämän romaanin asemaa Idströmin tuotannossa ja romaanin suhdetta muun muassa Thomas Bernhardin ja Elfriede Jelinekin teoksiin.

Kirjassa kertojana toimii 11-vuotias Antti, joka asuu kahdestaan äitinsä kanssa. Tai äidiksi minä pojan asuinkumppanin tulkitsin, vaikka poika ei koskaan kutsu naista äidiksi, vain Kaarinaksi. Pojan ja äidin suhde on vinoutunut, seksuaalisuuden ja manipulaation värittämä, mutta samalla etäinen. Kertoja kuvailee itseään isopäiseksi, ikäistään muuten pienikokoisemmaksi pojaksi, jonka silmälasien linssien väärentämät, suuret silmät ovat surulliset.

Antti on omalaatuinen, kielellisesti lahjakas, muutenkin erittäin fiksu ja analyyttinen. Hänellä ei juuri ole kavereita ja häntä kiusataan koulussa. Antti harrastaa pakkomielteenomaisesti muistiinpanokorttien kirjoittamista tapaamistaan ihmisistä ja Itäväylällä kulkevien autojen seuraamista. Suunnitelmallinen ja pohdiskeleva poika ei suhtaudu muutoksiin suopeasti, varsinkaan jos hän ei koe itseään tilanteen herraksi. Näin on esimerkiksi äidin miesystävien kohdalla: kotiin tulee miehiä, jotka eivät olekaan siellä vain häntä varten.

Kaikista merkittävintä romaanissa on mielestäni kertojan ääni, jonka tapa katsoa maailmaa mykistää:
Koulussa olen hyvä, ennen olin priimus, keskiarvo 9,8. Sain stipendin, luokkatoverit taputtivat ja opettaja ojensi kostean kätensä; onnea! Olin hyvin etevä. Hymyilin. Kumarsin. Minä tiesin paljon, paljon enemmän kuin opettaja. Itse asiassa säälin häntä kun hän painoi katseensa lattiaan tajutessaan kuinka paljon enemmän minä tiesin kuin hän. Enkä vain matematiikasta ja kieliopista vaan itse elämästä. Miten se oli mahdollista, sitä en tiennyt enkä paljon sitä pohtinut, minä nyt olen tällainen, loppujen lopuksi aika vaatimaton ihminen, ajattelin. Olin väärässä mutta siitä myöhemmin.
Romaanin kertoja on ikänsä ja kyynisen asenteensa vuoksi erittäin epäluotettava. Hän tulkitsee tilanteet ja ihmissuhteet kertojana omasta näkökulmastaan. Tuo näkökulma ei ole mitenkään mukava, eikä kertojaa kohtaan voi tuntea juuri sympatiaa. Kertoja on suorastaan röyhkeä ja ylimielinen. Hän tekee huonoja, oikeastaan pahoja, valintoja, kuten jättää kaverinsa pieksettäväksi. Toisaalta hänen taustansa vuoksi muunlainen suhtautuminen olisi sekin epäuskottavaa.

Lukija joutuu tyytymään Antin versioon tapahtumista, ja jatkuvasti mielessä hiertää epäilys. Mikä on totta? Mikä on kuvitelmaa? Mitä nyt oikeastaan tapahtuu? Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän lukijaa epäilyttää.

Äänikirjaa kuunnellessani mietin aiempia lukukokemuksiani, joissa lapsikertoja on ollut keskeisessä roolissa. Mieleeni nousivat Ian McEwanin PähkinänkuoriEmma Donoghuen HuoneMarkus Nummen Karkkipäivä ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Kaikissa näissä lapsen näkökulma on hätkähdyttänyt, avannut mielenkiintoisia näkökulmia ja jäänyt mieleeni, mutta Idströmin Antti on omaa luokkaansa. Mukana ei ole viattomuutta, vaan pahuutta ja manipulointia, vaikka kyseessä onkin lapsi. Toki kaltoin kohdeltu ja jotakin synkkää kokenut lapsi, mutta kuitenkin.

Kirja onnistui yllättämään ja vangitsemaan minut sellaisella tavalla, että vaikutuin Idströmin kertojanlahjoista oitis. Täydet viisi pistettä olivat lähellä, mutta lopulta minua jäi vaivaamaan se, että kirjan nimihenkilö Sebastian jäi minulle niin epäselväksi. Hän tuli tarinaan mukaan myöhään enkä muutenkaan saanut hänestä otetta.

Annika Idströmin nimi on jäänyt mieleeni opiskeluaikaisilta kirjallisuustieteen luennoilta; muistelen, että eräs luennoitsija viittasi tuon tuosta lähinnä hänen teokseensa Luonnollinen ravinto. Jonkinlainen kiinnostus Idströmiä kohtaan on siis kytenyt mieleni perukoilla viimeiset kymmenen vuotta, joten pysähdyin Idströmin teoksen kohdalle, kun selailin Bookbeatin klassikko-kategoriassa äänikirjoja seuraavaa keskiviikkoklassikkoa metsästäen. Helmet-lukuhaasteessa laitankin kirjan kohtaan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti.

Ilman tuota äänikirjapalvelun tekemää klassikkomääritelmää en ehkä olisi osannut lukea tai kuunnella Idströmiä keskiviikkoklassikko-sarjaan. Aika vaikea ajatella, että minun ikäiseni kirja olisi vielä klassikko. Huomaan jumittaneeni mielessäni liian tunkkaisessa klassikkomääritelmässä ‒ eihän tämä niin vakavaa ole. Miksi aina matkata kirjallisuushistoriassa turhan kauas, kun lähempääkin löytyy!

Minusta tuntuu, että Veljeni Sebastian avasi minulle oven johonkin vieraaseen, mutta kiehtovaan kirjalliseen maailmaan. Idströmiin tutustumista on ehdottomasti jatkettava.

Veljeni Sebastian muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Kirjakuiskaaja, Luettua, Tea with Anna Karenina ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...