Han Kang: Vegetaristi (2007)

Kansi: Christopher Brand.

Suom. Sari Karhulahti (2017).
Alkuteos: The Vegetarian.
Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 230.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvioni: 3/5.

Viime vuoden Booker-voittaja Vegetaristi herätti huomioni aiheensa ja saamiensa arvioiden vuoksi. Aloin lukea teosta viime syksynä englanniksi, mutta jätin urakan kesken, kun huomasin, että kirja ilmestyy suomeksi tänä keväänä. Sari Karhulahti on suomentanut eteläkorealaisen Han Kangin romaanin englanninnoksesta.

Vegetaristi kertoo korealaisesta naisesta nimeltä Yeong-hye, joka päättää ahdistavien painajaisten vuoksi luopua lihan syömisestä. Liha on niin keskeinen osa korealaista keittiötä, että läheiset eivät voi käsittää Yeong-hyen päätöstä. Eihän ilman lihaa voi elää?

Kirja ei ole kertomus kasvissyönnistä, vaikka päähenkilö luopuu kaikesta eläinperäisestä ruokavaliossaan. Vegetarismia keskeisemmäksi nousee naisen oikeus omaan ruumiiseensa ja mielenterveyden horjuminen. Yeong-hye alkaa muistuttaa kasvia ja luulee lopulta selviävänsä pelkällä vedellä kasvien tavoin.

Vaikka Yeong-hye pitää päänsä ympäristön painostuksesta ja hurjista seuraamuksista huolimatta, hän ei itse pääse kertomaan vaiheistaan. Kirja koostuu kolmesta osasta, joissa jokaisessa eri kertoja valottaa suhdettaan Yeong-hyeen. Äänessä ovat vuorollaan aviomies, lanko ja sisar. Perheenjäsenten silmissä radikaali päätös vaikuttaa heidänkin elämään, jokaisen tavallaan.

Tunnelmaltaan romaani on tummanpuhuva. Jotkin kohtaukset ovat inhorealistisia: Han Kang kuvaa esimerkiksi pakkosyöttämistä, raiskauksen ja itsemurhayrityksen. Jouduin pitämään lukutaukoa jo ensimmäisen osan luettuani, koska lukeminen ahdisti. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän hämmennyin, sillä Han Kang vie tarinaa koko ajan oudommaksi. Hämmennyksen lisäksi Vegetaristi kiehtoo omalaatuisuudellaan ja hurmaa kielellään. Se on hyvin ruumiillinen ja paikoin maalauksellinen.

Vegetaristista lisää esimerkiksi näissä blogeissa: Lumiomena, Tuijata, Yöpöydän kirjat, Kirsin Book Club, Luettua elämää.

Juha Itkonen: Minun Amerikkani (2017)

Kansi: Piia Aho.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 350.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Minun Amerikkani sisältää matkakertomukset kirjailija Juha Itkosen neljältä Amerikan-matkalta. Matkat ajoittuvat vuosiin 2016 ja 2017 eli aikaan, jolloin Donald Trump nousi ensin puolueensa presidenttiehdokkaaksi ja lopulta Yhdysvaltojen presidentiksi. Välillä Itkonen matkustaa yksin, välillä valokuvaaja-työparinsa kanssa. Hän myös tapaa tuttaviaan reissuillaan ja yöpyy esimerkiksi kirjeenvaihtajapariskunta Laura ja Saska Saarikosken luona. Yhden matkan tarkoitus on viettää aikaa kirjailijaresidenssissä, kun taas viimeisen matkan Itkonen tekee nähdäkseen Trumpin virkaanastujaiset paikan päällä. Trump ottaa kirjassa suuremman roolin kuin alun perin oli tarkoitus.

Juha Itkonen on aina ollut Amerikka-fani. Hän vietti maassa vaihto-oppilasvuoden ja oli lähellä aloittaa jenkkifutiksen pelaamisen. Amerikkalainen populaarikulttuuri väritti nuoren miehen kasvuvuosia, mikä on toki tyypillistä hänen aikalaisilleen Länsi-Euroopassa. Hän on myös matkustellut maassa useasti. Kirjassa kuvattuna ajanjaksona Itkosen ihannoima maa muuttaa kurssiaan: terveydenhuoltouudistuksestaan tunnetun ja merkittävää rauhantyötä tehneen Obaman hallinnosta siirrytään rajojen rakentamisella uhoavan populistisen Trumpin aikakauteen. Kirjailija on hämmentynyt, ja hän yrittää löytää suunnanmuutokselle syitä.

Itkosen ensimmäinen matka ajoittuu tammi-helmikuuhun 2016. Tuolla matkallaan hän muun muassa vierailee Trumpin kampanjatilaisuudessa. Tuolloin punanaamaiseen showmiljöönääriin saattaa suhtautua vielä kepeästi hämmästellen, sillä eihän Trump voi nousta presidentiksi asti, eihän? Nyt reilun vuoden kuluttua tiedämme, että kampanja ei kaatunut omaan mahtipontisuuteensa ja valheellisiin argumentteihin, vaan otti koko ajan käyttöönsä entistä aggressiivisempia ja röyhkeämpiä keinoja. Make America Great Again toimi.

Varsinkin ollessaan yksin matkassa kirjailija raportoi usein omista häpeän tunteistaan. Amerikassa kaikki on suurta, ja yksin matkustava ulkomaalainen tuntee itsensä helposti pieneksi kaiken mahtavan keskellä. Amerikassa kirjailija ei välty myöskään turtumukselta: pikaruoka, limut ja autolla liikkuminen pöhöttävät niin mieltä kuin ruumistakin. Yhdellä matkallaan Itkonen kokee solahtaneensa amerikkalaiseen elämäntyyliin niin, että siitä alkaa jo tehdä mieli pyristellä eroon. Pikapuuropussi motelliaamiaisella alkaa tuntua tärkeältä.

Itkonen tekee arkisia ja oivaltavia havaintoja amerikkalaisista ja amerikkalaisuudesta. Esimerkiksi työ kannattelee, jos työtä on. Amerikkalainen työelämä ei tunne samanlaisia työaikoja ja lomia kuin Suomessa. Usein työpäivät ovat ympäripyöreitä, työviikot siis jopa 60-80-tuntisia. Ja vuosiloma kuulemma tyypillisesti kaksi viikkoa. Ahkerointia motivoi monesti mielikuva amerikkalaisesta unelmasta: idea siitä, että työteliäisyydestä palkitaan, kaikilla on samat mahdollisuudet ja vapaus toteuttaa itseään. Tämän kolikon toinen puoli on kuitenkin tiukka sääntöjen ja kieltojen kulttuuri. Vapaus onkin illuusio. Ja jos et pärjää tai vaikka sairastut ilman vakuutusta, putoat. Amerikassa pudotaan todella alas, sillä yhteiskunnan tukiverkosto on harvempi kuin esimerkiksi Suomessa.

Trumpin valintaa voi olla vaikea käsittää, mutta fakta on se, että amerikkalaiset äänestivät hänet presidentiksi. Obaman politiikkaan ja aikaansaannoksiin ei oltu tyytyväisiä, ihmiset kaipasivat muutosta. Amerikka on mantereen kokoinen maa, joten joukkoon mahtuu kaikenlaisia mielipiteitä ja todellisuuksia. Suurkaupungeissa elämä on aivan toisenlaista kuin maaseudulla tai asuntovaunussa syrjäseudulla. Trumpin uho ja lupaukset purivat eritoten eteläisissä osavaltioissa. Ehkä neljän vuoden kuluttua ratkaisua haetaan jälleen toisesta suunnasta?

Luin Minun Amerikkaani suurella mielenkiinnolla, sillä minuakin kiinnostaa, miten ja miksi Trumpin nousu presidentiksi toteutui. Lisäksi Itkosen kirjoitustyyli vetoaa minuun, vaikka suhteeni häneen kirjailijana on edelleen kaksijakoinen. Hänen kolumninsa, julkisuuskuvansa ja esiintymisensä miellyttävät, mutta en oikein ole päässyt sisälle hänen romaaneihinsa. Vain ennen blogiaikaa lukemani Myöhempien aikojen pyhiä on jättänyt varauksetta positiivisen muistijäljen. Kirjakimarassa olen kirjoittanut kahdesta romaanista (Anna minun rakastaa enemmän ja Kohti), jotka olivat ihan kivoja, mutta vielä useampi Itkosen kirja on jäänyt minulta kesken. Toivon siis jatkossakin Itkosen kirjoittavan lisää tällaista asiaproosaa!

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2016)

Kansi: Jonathan Gray.

Alkuteos: Nutshell.
Suomentaja: Juhani Lindholm (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 206.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ian McEwanin Pähkinänkuori alkaa hätkähdyttävästi. Jo ensimmäisestä kappaleesta käy ilmi, että kertojana toimii vielä äitinsä kohdussa oleva lapsi.

Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä. Odotan käsivarret kärsivällisesti ristissä, odotan ja ihmettelen kenen sisällä olen ja mitä on edessä. Silmäni sulkeutuvat kaihoisasti, kun muistan miten kerran ajelehdin läpikuultavassa pussissani, kelluin ja kiepuin uneliaasti ajatusteni kuplassa yksityisessä valtameressäni ja törmäilin läpinäkyvään kalvoon joka väreili ja välitti katalien salaliittolaisten vaimennetut äänet. Se tapahtui huolettomassa nuoruudessani. Nyt, kun olen kokonaan ylösalaisin eikä minulla ole senttiäkään vapaata tilaa ja polvet ovat painuneet kippuraan mahaa vasten, sekä pääni että ajatusten liikkuma-ala on mennyttä. Minulla ei ole valinnanvaraa, korvani on yötä päivää tiukasti painautuneena näitä hiivatin seiniä vasten. Minä kuuntelen, painan mieleeni ja olen huolissani. Kuulen supateltuja murha-aikeita ja kauhistelen sitä, mikä minua odottaa ja mihin minut ehkä vedetään mukaan.

Pähkinänkuori on saanut ideansa Shakespearen Hamletista: petollinen äiti Trudy on suhteessa miehensä veljen Clauden kanssa ja pariskunta käyttää katalia keinoja päästäkseen eroon miehestä, runoilija John Cairncrossista. McEwanin on luonut tarinan nykyversioon varsin omalaatuisen kertojan. Syntymätön poikavauva ei luonnollisesti ole koskaan nähnyt mitään kohdunulkoisesta maailmasta, joten hänen näkökulmansa on periaatteessa kovin rajoittunut. Kertoja kuitenkin tuntee esimerkiksi filosofiaa ja runoutta. Tietoja selitetään esimerkiksi äidin raskausaikana kuuntelemilla podcasteilla ja isän runonlausuntataipumuksilla.

Kertoja-vauva on siis kohdussa, jumissa omassa pähkinänkuoressaan. Hän voi vain kuunnella äitinsä ja setänsä hurjia suunnitelmia isänsä pään menoksi. Ainoa keino vaikuttaa tapahtumien kulkuun on potkia kohdun seinämiin. Koska kertoja on kiinteässä yhteydessä äitiinsä, tämän syömiset, juomiset ja muut tekemiset vaikuttavat välittömästi vauvan oloon. Kertoja kuvaa tuntemuksiaan mehukkaasti. Viini kihahtaa päähän, suolainen ruoka tuntuu tujauksena verenkierrossa, seksi tekee kohdusta Painekattilan ja äidin pissahätä painaa päätä.

Tarina ankkuroituu nyky-Lontooseen ja tavallisten ihmisten elämään, mutta kertojaratkaisu tuo siihen tujauksen maagista realismia. Tarinassa on myös monia inhorealistisia piirteitä. Trudy on ajanut miehensä heidän yhteisestä kodistaan ja päästänyt huushollin saastaiseen kuntoon. On kärpäsiä, ruoanjämiä lattialla, likaisia astioita ja lemmenhetkistä kertovia likaisia vuodevaatteita. Myös seksi on kertojanäkökulmasta tarkasteltuna pelottavaa ja vastenmielistä.

Trudyn ja Clauden aina vain holtittomammaksi yltyvä touhu saa kertojan kuolemanpelon heräämään. Jos äiti ei esimerkiksi pitäisi kunnolla kiinni kaiteesta ja kaatuisi portaissa, se olisi menoa. Kertoja alkaa myös hautoa kostoa sedälleen, mikä kulminoituu itsemurhayritykseen.

McEwan on päivittänyt klassisen tarinan oivallisesti tähän päivään. Kertojaratkaisu on niin omintakeinen ja hätkähdyttävä, että luin kirjaa lumottuna. Kirjaa ei kannata lukea liian ryppyotsaisesti, sillä onhan näkökulma mahdoton. Se on kuitenkin niin taidokkaasti toteutettu, että se toimii.

McEwan on kovaa vauhtia kipuamassa lempikirjailijoitteni joukkoon. Erityisesti Lapsen oikeus ja tämä Pähkinänkuori ovat olleet valloittavia lukukokemuksia. Ja olihan Sovituskin hyvä. Omastakin hyllystäni löytyy useita lukemattomia McEwanin teoksia, joiden lukemiseen tämä parisataasivuinen helmi antoi lisäintoa.

Pähkinänkuori muissa blogeissa: Leena Lumi, Tuijata, Tekstiluola.

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (2015)

Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv.
Suomentaja: Outi Menna (2017)
Kustantaja: S&S.
Sivumäärä: 350.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tom Malmquistin esikoisteos kertoo hänen elämänsä suurimmasta tragediasta. Tomin vaimo Karin odottaa pariskunnan ensimmäistä lasta ja sairastuu raskauden loppuvaiheilla vakavasti. Tytär Livia ehtii syntyä ennen kuin Karin menehtyy. Tom joutuu kertarysäyksellä ottamaan harteilleen kaksi uutta roolia, isän ja lesken.

Jo kirjan takakansi paljastaa, miten Karinille käy, joten juonen puolesta kirja ei ole yllätyksellinen. Kirjan vahvuus on siinä, miten intensiivisesti ja sykkivästi Malmquist tapahtumista kirjoittaa. Tarinan tempo imaisee ensimmäiseltä sivulta alkaen lukijan pyörteisiinsä, kun Karin joutuu sairaalaan ja seurataan hänen sairautensa etenemistä. Ensimmäiset sata sivua minun oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Kirjan puolivälin paikkeilla tarinan ote valitettavasti heltiää. Luin kirjan loppuun pienissä pätkissä.

Kun Karin on kuollut, alkaa isän ja vauvan arki iloineen ja suruineen. Vastoinkäymisiä riittää, eikä esimerkiksi byrokratia päästä Tomia helpolla. Karin ja Tom eivät nimittäin olleet naimisissa, eikä isyyttä ollut ehditty tunnustaa. Juridinen isyys on paljon monimutkaisempi asia kuin biologinen isyys, ja virastoista esimerkiksi kysellään, miksi tämä lapsi asuu sinun kanssasi. Ilman suurta suruakin tällainen pyörittely tuntuisi kohtuuttomalta.

Malmquistin teos tuo mieleeni viime syksynä lukemani Tuomas Juntusen kirjan Tuntematon lapsi, jossa niin ikään kirjailijaisä kuvaa kokemaansa suurta surua ja menetystä: Juntusen esikoislapsi kuoli vain päivän ikäisenä geneettiseen sairauteen. Sekä Malmquist että Juntunen ovat onnistuneet kirjoittamaan taidokkaasti lähestulkoon mahdottomasta aiheesta ja kuvaamaan myös läheisiään elämänmakuisesti. Esimerkiksi Malmquist ei nosta vaimoaan jalustalle tai kaunistele tämän tekemisiä ja sanomisia.

Luin Malmquistin kirjan jo noin kuukausi sitten, mutta tämä teksti elämää ja kuolemaa käsittelevästä kirjasta alkoi syntyä vasta nyt, valitettavan ajankohtaisista syistä. Viime viikkoina olen kuullut liian monta suruviestiä. Viimeisin viesti kantautui korviini eilen blogimaailmasta, kun sain kuulla ihanan ja aina niin positiivisen bloggaajakollega Kristan menehtyneen vain 30-vuotiaana. Kristan läheiset ovat kertoneet, että Lukutoukan kulttuuriblogi jää luettavaksi; sieltä voi käydä lukemassa todellisen lukemisen ilon lähettilään kirjarakkautta huokuvia tekstejä. Arvostin erityisesti Kristan myönteistä asennetta ja sitä, miten hän kirjoitti myös lukemisen voimaannuttavasta vaikutuksesta. Otan osaa läheisten suruun.

Nuoren ihmisen yhtäkkinen kuolema pysäyttää, vetää sanattomaksi. Voi vain ajatella elämän rajallisuutta ja arvaamattomuutta. Kyynelsilmin.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (2016)

Alkuteos: Välkommen till Amerika.
Suomentaja: Petri Stenman (2017).

Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 96.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvio: 3/5.

Linda Boström Knausgård päätyi seurattavien kirjailijoiden listalleni hänen esikoisromaaninsa Helioskatastrofi ansiosta. Sen taidokkuus, oivaltavuus ja harkitut ilmaisut tekivät minuun muutama vuosi sitten suuren vaikutuksen.

Helioskatastrofin tavoin Tervetuloa Amerikkaan on pienoisromaani, joka nostaa keskiöön nuoren tytön ajatusmaailman, perhesuhteet ja järkkyneen mielen. Minä-kertojana toimii pikkutyttö Ellen, joka on lakannut puhumasta, koska kasvaminen vei  - - liikaa tilaa. Olin varma, että en voinut sekä puhua että kasvaa.

Ellen syyttää itseään isänsä kuolemasta. Veli naulaa ovensa kiinni, pissaa pulloihin ja sulkeutuu huoneeseensa muulta perheeltä. Näyttelijä-äiti hokee väsymiseen asti "Me olemme valoisa perhe", mutta toistelu ei vakuuta. Perheessä vallitsevat aivan toisenlaiset voimat.

Pimeys oli kaikkialla. Pimeys tuoksui. Se tuoksui kauhulle ja jollekin makealle. Pimeys virtasi myös hanasta ja täytti kylpyammeen. Pesin hiukset pimeydessä, vartaloni, kaiken minussa. Söin pimeyttä ja se värjäsi minun sisukseni. Pimeys valtasi alaa vähän kerrallaan. Vain äiti oli edelleen valoisa. 

Puhumattoman pikkutytön havainnot ovat mielenkiintoisia ja osin oivaltavia. Boström Knausgårdin kieli on runollista ja ilmaisu niukkaa ja omaperäistä, aivan kuten Helioskatastrofissakin. Jotenkin olin tämän kirjan luettuani hieman ymmälläni. En voinut olla ajattelematta, että kierrätykseen olivat päässeet samat ainekset ja sama ilmaisu. Olisin kaivannut uudistumista.