Sara Stridsberg: Drömfakulteten (2006)

Kustantaja: Albert Bonniers Förlag.

Sivumäärä: 364.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenny Tunedal / Annika Lyth.

Sara Stridsberg. Se on nimi, jota en ollut huomioinut ennen kuluvan vuoden toukokuuta, mutta jota en tästä lähtien enää voi sivuuttaa. Stridsbergin esiintyminen Helsinki Lit -festivaaleilla sai minussa aikaan jotakin, josta on seurannut vaiheikas kirjallinen löytöretki.

Kesäkuussa bloggasin Stridsbergin vastikään suomennetusta teoksesta Niin raskas on rakkaus ja häneen vaikuttaneen Elfriede Jelinekin romaanista Halu. Niin raskas on rakkaus ei aivan lunastanut odotuksiani. Olihan se hyvä ja aiheeltaan todella mielenkiintoinen, mutta mitään vavisuttavaa se ei tarjonnut. Halu taas oli lukukokemuksena niin puistattavan kuvottava, että en ole aiemmin vastaavaa kokenut. Tuolloin en nähnyt mitään yhteistä Jelinekillä ja Stridsbergillä, mutta yhtymäkohdat kiinnostivat. Jatkoin löytöretkeilyäni.

Kollegani kertoi, että Drömfakulteten on sellainen romaani, joka tuntuu ja jonka muistaa pitkään. Poimin sen kesäkirjapinostani lomalla ja vietin sen parissa yhden helteisen viikon heinäkuussa. Tämän kirjan tulen muistamaan kauan, sillä kirjan aihe, henkilöt, rytmi ja rakenne saivat minusta niin tiukan otteen, että jouduin pyristelemään siitä irti useita päiviä. Ja pakko sekin on myöntää, että kokonaisen romaanin lukeminen vieraalla kielellä on jotenkin nautinnollista.

Drömfakultetenin päähenkilö on amerikkalainen äärifeministi Valerie Solanas, joka eli 1936–1988. Kirja tekee kurkistuksia Solanasin elämään ja viimeisiin hetkiin vuonna 1988, jolloin hän tekee kuolemaa saastaisessa hotellihuoneessa San Fransiscossa. Nuhjuinen huone on kirjailijan ja päähenkilön kohtaamispaikka ja paikka, missä fakta ja fiktio alkavat sekoittua. Värikäs elämä ehtii tallentua kirjan sivuille ennen kuin keuhkotauti vie Solanasin ja madot pääsevät apajille.

Solanasin nuoruusvuosien karut kokemukset, kuten seksuaalinen hyväksikäyttö, kodittomuus ja prostiuoituna toimiminen, eivät estä lahjakasta nuorta naista suorittamasta yliopistotutkintoa. 1960-luvun pyörteissä Solanas käyttää huumeita ja muita päihteitä ja haluaa ehdottomasti, että häntä kutsutaan kirjailijaksi. Hän kokee itsensä kirjailijaksi erityisesti näytelmiensä vuoksi: yhtä näytelmää hän tyrkyttää itsepintaisesti Andy Warholille, joka kuitenkin tyrmää teoksen.

Valerie Solanas kirjoittaa SCUM-manifestin (Society for Cutting Up Men), josta on sittemmin tullut feministisen liikkeen perustekstejä. Manifestissaan hän hahmottelee yhteiskuntaa, jossa ei ole miehiä. Solanas ajattelee kaikkien miesten olevan pahoja, eläimellisesti viettiensä vankeja. Yhtä paljon kuin manifestistaan, Valerie Solanas tunnetaan nykyisin myös Andy Warholin murhayrityksestä. Hän nimittäin ampuu pop-ikonia tämän studion ulkopuolella ja myöhemmin ahdistelee tätä puhelinsoitoilla. Edessä on mielisairaalajakso ja vankilatuomio.

Stridsberg rakentaa todellisista henkilöistä ja tapahtumista väkevää fiktiota. Valeriella on vahva ääni, joka tulee hyvin esiin, sillä kirjassa on paljon dialogia. Teksti on välillä armotonta tykitystä, eikä Stridsberg säästele esimerkiksi toistoa tehokeinona. Eläväisiin keskusteluihin mahtuu tunteiden kirjo pirskahtelevasta ilosta ahdistukseen ja epätoivoon.

Drömfakultetenissa on nähtävissä vaikutteita Jelinekiltä, mutta Stridsberg käsittelee aihettaan tyylikkäästi. Samassa ei onnistu Jelinek, jonka teoksessa satuttava ja raastava seksuaalisuus tuodaan esille itsetarkoituksellisesti eritteinä ja eliminä. Vähemmän on enemmän. Drömfakulteten oli minulle vieraallakin kielellä huikea ja mieleenpainuva lukuelämys, joten voin vain kuvitella, millaista olisi ollut lukea teosta omalla äidinkielellä. On sääli, ettei näin hienoa romaania ole suomennettu.

Stridsberg on johdattanut minut kiehtovaan kirjalliseen seikkailuun, joka saanee jatkoa vielä myöhemmin syksyllä. Stridsbergin suomentamattomat romaanit Happy Sally ja Darling river kiinnostavat, mutta taidan jättää niiden lukemisen myöhempään ajankohtaan. Sen sijaan Unica Zürnin pienoisromaani Dunkler Frühling ja Valerie Solanasin SCUM-manifesti on päästävä lukemaan vielä tänä syksynä! Saa nähdä, minne tämä kirjojen polku vielä vie!

Maija Itkonen & Reetta Kivelä: Nyhtökaura (2016)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 127.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Nyhtökaura: vegepäivän reseptikirja on tämän vuoden puhutuimman ruokatrendin eli nyhtökauran kehittelijöiden Maija Itkosen ja Reetta Kivelän laatima reseptikirja. Nyhtökaura on valmistettu kaurasta ja palkokasveista, ja sitä voidaan käyttää ruoanlaitossa erilaisten lihojen asemesta. Sen kerrotaan olevan proteiinipitoista ja täyttävää. Innovaatio on saanut paljon julkisuutta, eikä vähiten hankalan saatavuutensa vuoksi. Nyhtökauraa ei ehditä valmistaa yhtä paljon kuin sille olisi kysyntää, eikä sitä saa kaikista kaupoista. Somen avulla nyhtökaurasta kiinnostuneet metsästävät harvinaista herkkua ja yrittävät osua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

Olen ollut innoissani tästä kasvisruokainnovaatiosta siitä lähtien, kun siitä kuulin. Päätin kuitenkin, etten lähde reissaamaan nyhtiksen perässä tai ala jonottamaan sitä kukonlaulun aikaan jossakin. Sitten kun sitä saa omasta kaupasta, tavallisella kauppareissulla, niin ostaisin kokeiluun. Muutama viikko sitten  markettireissulla törmäsin nyhtökaura-apajaan ihan vahingossa. Etsiskelin kasvisleikkeleitä leivän päälle, ja nyhtökaurapaketit osuivat silmiini tapas-hyllystä (!). Pakettien löytäminen tuntui pieneltä lottovoitolta!

Nyhtökaura-kirjassa reseptit on jaoteltu eri viikonpäivien mukaan, ja jokaiselle päivälle on useampi reseptiehdotus. Esimerkiksi keskiviikon ruokalistalta löytyy perinteisiä klassikkoruokia nyhtökauraversiona, ja viikonloppuna kokataan vähän monimutkaisempia ruokia ja syödään yhdessä ystävien kanssa. Annoksia on moneen makuun, ja onpa nyhtökauraa käytetty leivonnassakin.

Ensin kokeilin valmistaa porotonta käristystä maustamattomasta nyhtökaurasta. Ohje löytyy kirjasta ja nyhtökaurapaketin kääreestä. Kokeilu oli melkoinen farssi. Odotukset olivat korkealla sekä minulla että miehelläni, ja annosten äärellä vaihdettiin paljon kertovia katseita. Pettymys oli suuri, sillä nyhtökaura ei maistunut miltään. Käriste oli epämääräistä massaa ilman suutuntumaa ja makua. 

Pistin epäonnistumisen osittain omaan piikkiini: uuden raaka-aineen käsittely vaatii harjoittelua. Toisella kertaa testiin pääsi inkiväärimaustettu nyhtis. Puolet paketista käytin wokkiin, johon tuli sekalaisia kasviksia, nuudeleita ja mausteiksi soijakastiketta ja makeaa chilikastiketta. Jestas, miten hyvää! Nyt ruoassa oli paljon makua, kiitos maustekastikkeiden. Pelkältään valmismaustettukin nyhtökaura on melko miedon makuinen.

Paketin toinen puolikas päätyi kesäkurpitsojen täytteeksi. Mökin kasvimaa tuottaa kesäkurpitsoja siihen tahtiin, että viime viikkoina niitä on laitettu lähes joka ruokaan ja pakastimeenkin hyvä määrä. Täytin puolikkaat, koverretut kesäkurpitsat nyhtökaura-kaurakerma-tomaatti-mössöllä ja paistoin uunissa. Improvisoidusta ruoasta tuli maukasta ja yllättävän täyttävää.

Ensimmäisten kokeilujeni jälkeen olen edelleen varovaisen innostunut nyhtökaurasta. Valmis, kypsä raaka-aine on helppo lisätä ruokiin loppuvaiheessa. Kuivahko koostumus tarvitsee kokemukseni mukaan jonkinlaisen kastikkeen seurakseen antamaan mehukkuutta. Myöskään mausteissa ei kannata säästellä.

Reseptikirja houkuttelee kokeilemaan uutta raaka-ainetta monipuolisesti. Se on hyvä inspiraation lähde omiin kokeiluihin. Kirjan kuvat ovat ruokahalua herättäviä ja ohjeet selkeitä. Kirjan ohjeista en voi suositella porotonta käristystä, mutta jossakin vaiheessa aion kokeilla seuraavia: täytetyt tuorepinaattiletut, paahdetut rosmariinijuurekset, yrtti-cashew-uunitomaatit ja pähkinäinen zoodelisalaatti. Luulen, että metsäsienirisotto nyhtökauralla voisi upota miehellekin!

Katsaus kesällä luettuihin

Blogiloma venähti kuin varkain hieman yli kuukauden mittaiseksi. Lukumaratonin jälkeen tuntui luontevalta jättää Kirjakimara vähän vähemmälle huomiolle, mutta ihan näin pitkää taukoa ei ollut tarkoitus pitää.

Nyt palailen taas bloggailuarkeen ja aloitan kirjasyksyn pienellä katsauksella muutamiin kesän kirjoihin:

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2011)

Alkuteos: A red herring without mustard.

Suomentaja: Maija Heikinheimo (2015).

Bazar. 419 s. Kirjastosta lainattu.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan kolmas osa. Luin kaksi ensimmäistä osaa (Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä) vuosi sitten kesällä, joten näistä kepeistä dekkareista on hyvää vauhtia kehkeytymässä minulle kesätraditio.

Kekseliäs ja energinen Flavia de Luce jatkaa salaisia tutkimuksiaan 1950-luvun Englannissa. 11-vuotiaan Flavian kohdalle sattuu ihmisiä ja tapahtumia, joissa on jotakin hämärää. Ja uteliaan tytön on tietenkin otettava niistä selvää! Tällä kertaa tarina kietoutuu pahoinpidellyn mustalaisnaisen ja kadonneen lapsen ympärille. Uskalias Flavia on etevä kemisti, joka tekee jälleen laboratoriossaan jutun kannalta ratkaisevia huomioita. Tutkimuksia häiritsevät Flavian kaksi siskoa: sisarusten välit ovat täynnä ilkeyttä ja vihaa.

Bradleyn jännärit ovat mielestäni loistavia lomakirjoja, joiden parissa aika vierähtää kuin huomaamatta. Kirjasarjan ainoa huono puoli on se, että teosten nimiä on hankala muistaa. Seuraava osa on nimeltään Filminauha kohtalon käsissä ja myöhemmin tänä vuonna ilmestyy Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Huh mitä nimiä!

* * *

Mikaela Sundström: Alati taivaat (1999)

Alkuteos: Dessa himlar kring oss städs.

Suomentaja: Katriina Savolainen (2000).

Tammi. 153 s. Kirjastosta lainattu.

Tutustuin suomenruotsalaiseen Mikaela Strömbergiin (entiseltä nimeltään Sundström) viime syksynä, kun luin häneltä omaperäisen ja vahvan historiallisen romaanin Sophie. Silloin pistin muistiin, että tämän esikoisenkin voisi jossakin vaiheessa lukea. Sundströmin nimellä julkastu esikoisteos Alati taivaat ylsi aikoinaan Finlandia-ehdokkaaksi.

Pienoisromaani kertoo Katarinasta, maalaistalon tyttärestä, joka karkaa teininä maailmalle. Lontoossa hän onnistuu pestautumaan valokuvaajan oppilaaksi, mistä alkaa nousujohteinen ura. Lopulta rakkaus saa Katarinan palaamaan koti-Suomeen, missä moni asia on samalla tolalla kuin vuosia sitten, kun hän lähti. Ja elämä heittää Katarinan tielle vielä uusia ongelmia. Lohtua tuovat luonto ja valokuvaus.

Alati taivaat oli lukukokemuksena vähän heppoinen. Tarina ei missään vaiheessa tempaissut mukaansa, vaikka se ihan mukavasti etenikin.

* * *

Paul Auster: Mielen maisemissa (2013)

Alkuteos: Report from the Interior.

Suomentaja: Arto Schroderus (2014).

Tammi 298 s. Uutena ostettu.

Paul Auster lukeutuu lempikirjailijoihini. Olen nauttinut paljon hänen romaaneistaan, mutta myös omaelämäkerrallisista teoksista Talvipäiväkirja ja Yksinäisyyden äärellä. Mielen maisemissa jatkaa kirjailijan oma elämän ruotimista, ja tällä kertaa fokus on minuuden kysymyksissä.

Auster muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan erityisesti sisäisen kokemusmaailmansa kautta: mitä hän ajatteli ja tunsi tietyissä elämänvaiheissa. Auster ikään kuin tarkkailee itseään ulkopuolelta ja puhuttelee itseään toisessa persoonassa. Kirjailijan tapa katsoa itseään ja maailmaa tekee monista arkisista asioista mielenkiintoisia, vaikka mitään erityistä tai uutta kirja ei tarjoa. Kaikessa tavallisuudessaan se on kuitenkin kiinnostavaa luettavaa Auster-fanille.

* * *

Elif Shafak: Valkoinen elefantti (2014)

Alkuteos: The architect's apprentice.

Suomentaja: Maria Erämaja (2016).

Gummerus. 559 s. Kirjastosta lainattu.

Turkkilaisen Elif Shafakin romaani sijoittuu historialliseen Istanbuliin. Päähenkilö Jahan on intialainen elefantinhoitaja, jonka elämänvaiheita tarina seuraa nuoresta pojasta vanhukseksi. Köyhän pojan pelastus on päästä osmanien valtakunnan merkittävän arkkitehdin, Sinanin, oppipojaksi. 1500-luvulla rakentuvat monet merkittävät moskeijat: Jahan ja Chota-elefantti ovat mukana rakentamassa Istanbulin kaupungin merkkirakennuksia.

Shafakin romaani on melkoinen runsaudensarvi! Meinasin uuvahtaa lähes 600-sivuisen luku-urakan keskellä, mutta värikäs ja vaiheikas tarina saivat jatkamaan loppuun. Kirjaa voi lämpimästi suositella Turkin kulttuurista ja historiasta sekä arkkitehtuurista kiinnostuneille. Minulle kiinnostavimmaksi nousivat Jahanin ja Chotan suhteen kuvaukset. Valkoisen elefantin myötä kirjallinen maailmanmatkani etenee Turkkiin.

* * *

Yann Martel: Piin elämä (2002)

Alkuteos: Life of Pi.

Suomentaja: Helene Bützow (2003).

Tammi. 394 s. Kirjastosta lainattu.

Kanadalaisen Yann Martelin Booker-palkittu romaani on ollut lukulistoillani useita vuosia. Kirjasta on tehty elokuva, ja se on ollut paljon esillä blogeissa. Vihdoin kirja eksyi kesäkirjapinooni ja pääsin ottamaan selvää, mistä kohutussa tarinassa on kyse.

Päähenkilö on nuori intialaispoika Pii, jonka perheellä on eläintarha. Kun perhe päättää muuttaa Kanadaan, laivaan lastataan muiden tavaroiden lisäksi eläintarhan eläimiä. Omituisessa muuttokuormassa oleva laiva uppoaa, ja Pii on ainoa ihminen, joka selviää turmasta hengissä. Hänen lisäkseen pelastusveneeseen pelastautuu koko joukko eläimiä, muun muassa yli 200-kiloinen bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Martel kertoo tarinaa pilke silmäkulmassa. Pojan ja tiikerin merimatka on niin uskomaton, että sen  realistisuutta ei kannata liian pitkälle pohtia. Piin elämä oli minulle lumoava lukukokemus. Jos näistä viidestä tässä jutussa esitellystä kirjasta pitäisi lukea vain yksi, niin se olisi Piin elämä.

* * *

Kesäkirjapino on nyt pääosin käyty läpi. Lopuista kesäkirjoista on luvassa omat juttunsa lähiaikoina. Pikkuhiljaa onkin aika kääntää katse alkavaan syksyyn ja sen uutuuksiin. Kustantamojen luettelot lupailevat lukuisia mielenkiintoisia uutuuskirjoja tänäkin syksynä, ja odottelen innolla kirjastovarausten saapumista. Uutuuksien lisäksi luen syksyllä monia kirjoja töitä varten, sillä olen mukana kaikkiaan kolmessa lukupiirissä. Tervetuloa kirjasyksy!

Nannan VI lukumaraton: Blogistanian kesälukumaraton

Kuva: Niina Tolonen.

Nyt se alkaa — kesäinen lukumaraton! Osallistun kirjabloggajien yhteiselle lukumaratonille, eli edessä on 24 tuntia innokasta lukemista. Tämä on kuudes kerta, kun testailen lukukuntoani vuorokauden ajan. Näiden täyspitkien koitosten lisäksi olen kahdesti urakoinut puolikkaan matkan.

Vuoden 2012 jälkeen olen maratoonannut itsekseni ja osallistunut näihin yhteislähtöihin. Viime kesänä lukusessiot jäivät väliin, ja nyt pitkän tauon jälkeen on taas hauska lähteä matkaan. Yhteisissä maratoneissa on erityistä tunnelmaa: tälläkin kertaa mukana on huikeasti yli 80 lukijaa! Kyseessä on siis melkoinen yhteisöllisen lukemisen riemujuhla. Ilmoittautua voi Ja kaikkea muuta -blogissa täällä.

Tässä vielä yhteisen lukumaratonin säännöt:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin. 
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan tahansa ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että eimmäisaika on 24h. (Esim. aloitus 10.7. klo 18:00 -> ja lopetus 11.7. klo 18:00) Maratonin saa aloittaa halutessaan myös jo 9.7., kunhan osa maratonista luetaan 10. päivän puolella. Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo-, yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa (tai lukumaratonin lähtölaukauspostauksen kommenteissa) Kirjataan mielellään myös luetut kirjat.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 
5. Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin kuluessa. Varsinkin tulosartikkeli linkitetään lukumaratonin lähtölaukauspostaukseen, mutta muutkin toki saa.
6. Lukumaratonin hashtagina somessa on #lukumaraton 

Huolella valittu maratonkirjapino.
Lyhyehköt kirjat tuovat kaivattua vaihtelua pitkällä matkalla.

Päivitän tätä postausta matkan varrella, myös Kirjakimaran Facebook-sivuilla ja Instagram-tilillä (@kirjakimara) voi seurata matkan edistymistä.

Hauskaa maratonia kaikille bloggajille ja tervetuloa seuraamaan lukumatkaani!

* * *

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (1978). Tammi.

Alkuteos: Århundradets kärlekssaga. Suom. Eila Pennanen.

Mistä minulle: ostin uutena.

Aikaa kulunut: 1 t 45 min.

Sivuja luettu: 173.

Tämä Märta Tikkasen klassikko on kiinnostanut useamman vuoden ajan, erityisesti vuoden 2015 Helsinki Litin jälkeen. Tikkanen oli mielenkiintoinen puhuja, ja aloitinkin heti festivaalien jälkeen hänen ja miehensä Henrikin tuotantoon tutustumisen. Vuosi sitten luin Märtalta romaanin Miestä ei voi raiskata ja Henrikiltä osoitetrilogian aloitusosan Kulosaarentie 8.

Vuosisadan rakkaustarina on runokokoelma, joka on Märtan vastine miehensä teokseen Mariankatu 26, joka on trilogian päätösosa. Osoitekirjoissaan Henrik kuvaa perheen elämää ja avioliittoaan avoimesti, mutta tietenkin omasta näkökulmastaan. Vuosisadan rakkaustarinassa vaimo vuorostaan kirjoittaa miehensä alkoholismista ja sen lieveilmiöitä rehellisesti. Rakkaus, sen loppuminen ja sairauden aiheuttama tuska tulevat pelkistetyissä runoissa riipaisevasti esille.

Maraton alkoi vahvasti runoteoksella. Runoja on nopea lukea, mutta Tikkasen aiheet varsin raskaat. Nyt on vuorossa seuraavan kirjan ja uuden lukupaikan valinta. Taidan mennä aurinkoon ainakin hetkeksi, kun sellainen mahdollisuus kerran on!

* * *

W. G. Sebald: Ilmasota ja kirjallisuus (1999). Tammi.

Alkuteos: Luftkrieg und Literatur. Suom. Oili Suominen. 155 s.

Mistä minulle: ostin uutena.

Aikaa kulunut yhteensä: 5 t 15 min.

Sivuja luettu yhteensä: 328.

W. G. Sebaldin Ilmasota ja kirjallisuus on hyvä esimerkki siitä, että ohut kirja ei aina ole nopea tai helppo lukea. Sebald pohtii esseissään, miten ja miksi Saksan sotienjälkeisessä kirjallisuudessa on vaiettu toisen maailmasodan ilmasotatuhoista. Saksan sotahistoria ja kirjallisuus aiheina kiinnostavat, mutta Sebaldin esitystapa ei purrut minuun. Kirjoitukset ovat jotenkin sekavia ja toistoakin on liikaa. Lisäksi Sebald käsittelee aihetta minulle vieraiden kirjailijoiden kautta, joten tarttumapintaa ei juuri ollut.

Hieman tahmea toinen kirja tuli vihdoin päätökseen. Ei ollut minun kirjani, vaikka aiheet muuten kiinnostavatkin. Sitten taas uuden kirjan kimppuun!

* * *

John Steinbeck: Routakuun aika (1942). Tammi.

Alkuteos: The Moon is Down. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. 149 s. 

Mistä minulle: ostin uutena.

Aikaa kulunut yhteensä: 8 t 30 min.

Sivuja luettu yhteensä: 477.

Uuvahdin hieman Sebaldia lukiessani, mutta Steinbeckin Routakuun aika palautti jälleen ilon lukemiseen. Tällaista taidokasta ja laadukasta kirjaa olisin lukenut mielelläni pidempäänkin. Olen lukenut Steinbeckiltä aiemmin kaksi pienoisromaania (Hiiriä ja ihmisiä ja Helmi), ja ehkä näiden kolmen positiivisen kokemuksen jälkeen uskaltaudun vihdoin nobelistin paksumpien teosten pariin. Yksi työkaverini on yrittänyt jo useamman vuoden saada minut lukemaan lempikirjansa Eedenistä itään, nyt aika alkaa olla sen lukemiselle otollinen :)

Routakuun aika sijoittuu nimeämättömään pohjoiseen maahan, johon nimeämättömät valtaajat saapuvat toisen maailmansodan aikana. Kyseessä voisi olla natsien toteuttama maihinnousu Norjaan, tai ainakin jotakin sen kaltaista. Tarina kertoo paikallisten ja miehittäjien reaktioista toisiinsa, sodan mielettömyydestä ja väkivaltaisuuksista. Steinbeck kuvaa mielenkiintoisesti ihmisiä poikkeusoloissa. Inhimillisyys joutuu väistymään raakuuden tieltä.

Lukuvire on kohdillaan! Torkahdin Steinbeckin luettuani noin kymmeksi minuutiksi, mikä onneksi riitti poistamaan koko päivän vaivanneen väsymyksen. Nyt on vuorossa lyhyt piipahdus saunassa, minkä jälkeen on päivän neljännen kirjan valinnan aika.

* * *

James Joyce: Pyhä, rivo rakkaus: kirjeitä Noralle (1904-1912). Savukeidas.

Suom. Ville-Juhani Sutinen. 122 s.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Aikaa kulunut yhteensä: 11 t 30 min.

Sivuja luettu yhteensä: 599.

Kokoelma James Joycen kirjeitä vaimolleen Noralle päätyi kesäkirjapinooni, koska nyt kesällä on hyvää aikaa tutustua Joyceen ennen syksyllä töissä alkavaa Joyce-lukupiiriä. Siitä tulee huikea ja hurja projekti, joka toteutuu, jos saamme sinne innokkaita osallistujia. Mikäli lukupiiri lähtee hyvin käyntiin, niin se tulee näkymään myös täällä Kirjakimarassa. Lukupiirissä nimittäin on tarkoitus lukea Joycen Odysseus vuoden 2017 Bloomsdayhin mennessä. Kyllä, luit oikein. Vähän hirvittää, mitä tulikaan keksittyä!

Pyhä, rivo rakkaus sisältää Jamesin kirjoittamia kirjeitä rakastajalleen, josta myöhemmin tulee hänen lastensa äiti ja vaimo. Osa on kirjoitettu suhteen alkuaikoina vuonna 1904, ja viimeiset vuonna 1912. James on hoitamassa liiketoimiaan toisaalla Euroopassa, ja Nora odottaa kotona. 

Kirjeet ovat tulvillaan rakkautta, mustasukkaisuutta, rahapulaa, väärinymmärryksiä, eron tuskaa.  James vuodattaa kirjeisiinsä myös seksuaalista turhautumistaan ja himojaan. Hän muistelee parin yhteisiä kuumia hetkiä ja hekumoi, mitä kaikkea haluaisi Noran kanssa tehdä. Hän odottaa vaimoltaan kuuliaisuutta, miehensä toiveiden toteuttamista ja on kateellinen Noran tyttövuosista. Samaaan aikaan James pelehtii ilotyttöjen kanssa ja rypee katuvaisuudessaan.

Lukumaratonin ensimmäinen puolikas alkaa tulla täyteen. Lukeminen on sujunut tähän mennessä sutjakkaasti, mutta koko yöuniani en maratoniin uhraa. Otan vielä yhden kirjan lukuun ja katson, kauan jaksan vielä lukea. Blogi päivittyy seuraavan kerran joskus aamulla - huomiseen!

* * *

Hugleikur Dagsson: Kuvitetut klassikot (2014). Atena.

Suom. Ville Lähteenmäki. 100 s. 

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Aikaa kulunut yhteensä: 12 t 30 min.

Sivuja luettu yhteensä: 699.

Maratonin puolivälin tienoilla otin lukuun islantilaisen sarjakuvataiteilija Dagssonin kirjan Kuvitetut klassikot. Kirjaston huumorihyllystä poimittu sarjakuvakirja tuntui sopivalta kevennykseltä keskiyön aikaan. 

Kirja oli melkoinen pettymys. Dagsson on tehnyt maailmankirjallisuuden klassikoiden nimistä yhden sivun mittaisia hupikuvia. Muutamat olivat hauskoja ja jaksoivat naurattaa väsynyttä lukijaa, mutta valtaosa oli väkisin väännettyjä. 

Muutamat kuvitukset olivat minusta hauskoja.

Toiset taas tylsiä ja arvattavia.

Kirjan lukemiseen meni maksimissaan vartti. Tämän jälkeen siirryn sänkyyn lukemaan ja käyn suosiolla nukkumaan, kun väsymys ottaa vallan.

* * *

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (2007). Basam Books.

Alkuteos: The Uncommon Reader. Suom. Heikki Salojärvi. 115 s.

Mistä minulle: ostin uutena.

Aikaa kulunut yhteensä: 21 t 15 min.

Sivuja luettu yhteensä: 814.

Nappasin Bennettin kirjan mökkikassiin kodin kirjahyllystä juuri ennen kuin lähdimme kotoa kesän viettoon saareen. Ohut ja mielenkiintoinen kirjamessuostos vaikutti hyvältä maratonkirjalta. Ja sitä se myös oli! Aloitin Epätavallisen lukijan parissa yön pikkutunneilla ja jatkoin aamulla. 

Kirja kertoo lukemisen kaiken muuttavasta voimasta. Englannin kuningatar eksyy vanhoilla päivillään kirjastoautoon sattuman kautta ja hänestä tulee ahkera lukija. Kuningattaren uusi harrastus aiheuttaa pahennusta hovissa, ja moni yrittää estää kirjallisen harrastuksen harjoittamisen. Tarinassa on lukuisia kirjallisuusviittauksia ja hauskoja sattumuksia, ja se viihdyttää ainakin paljon lukevaa.

Lukumaratonini on edennyt viimeisille tunneille, nyt on enää kaksi ja puoli tuntia jäljellä. Pinossakin on vain yksi kirja, joten loppuajan vietän Melenderin esseiden parissa. Katsotaan, ehdinkö lukea opuksen loppuun asti!

* * *

Tommi Melender: Yhden hengen orgiat (2013). WSOY. 172 s.

Mistä minulle: ostin uutena.

Aikaa kulunut yhteensä: 24 t.

Sivuja luettu yhteensä: 986.

Lukumaratonin loppusuoralla luin Melenderin esseitä lukemisesta ja kirjallisuudesta. Melender tekee tarkkoja havaintoja ja on tuttuun tapaansa kärkäs. Jokin hänen tyylissään ärsyttää, mutta silti tykkään lukea hänen esseitään, sillä hän tietää niin vakuuttavan paljon. Ja aina ei tarvitse olla samaa mieltä, tietenkään.

Eniten minua puhuttelivat tekstit, joissa käsiteltävät kirjailijat ja heidän teoksensa ovat edes jotenkin tuttuja. Kokoelma oli hyvä muistutus David Foster Wallacen ja Jonathan Franzenin olemassaolosta. Täytyykin lukea heitä lisää. Melender käsittelee paljon esimerkiksi Curzio Malapartea, mutta ei onnistu herättämään minussa mielenkiintoa tätä kohtaan. Sen sijaan olisi kai jo korkea aika tutustua Thomas Bernhardiin ja Michel Houellebecqiin.

* * *

Tämä maratoonaaja saapui maaliin Melenderin tekstien siivittämänä! Takana on antoisa, hauska ja osin raskas vuorokausi. Ehdin lopulta lukea kaikki suunnittelemani kirjat eli 7 teosta. Ne olivat kaikki melko ohkaisia, sivuja kertyi yhteensä 986.

Maratonin kirjakimara.

Melenderin lukemista ja kirjallisuutta käsittelevä kirja kruunasi maratonini, jonka myötä luettavien kirjojen lista jälleen paisui. Tai tarkemmin sanoen ei sinne uusia ehdokkaita tainnut nousta, mutta useat teokset kiilasivat ylemmäs lukulistallani: Henrik Tikkasen osoiterilogian kaksi viimeistä osaa, Steinbeckin Eedenistä itään, Joycen Dublinilaisia ja Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, Ian McEwanin vielä lukemattomat kirjat, jokin kirja Thomas Bernhardilta, David Foster Wallacen tuoreimmat suomennokset, Jonathan Franzenin Vapaus ja Yksin ja kaukana, Michel Houellebecqin Alkeishiukkaiset...

Vuorokauden mittainen luku-urakka on toki väsyttävä koitos, mutta on ihana huomata sen nostattavan lukemisen riemua entisestään. Kirjat johdattavat toisten kirjojen luo, ja kirjojen jano vain yltyy. Tämä oli kuudes kerta, kun maratoonasin 24 tuntia, eikä tämä taatusti jää viimeiseksi! Hauskimpia ovat olleet juuri nämä kirjabloggaajien yhteismaratonit, kun kymmenet lukevat maratoniaan yhtä aikaa ja some täyttyy kirjapöhinästä.

Kiitos kaikille urakkaani seuranneille ja kommentoineille! Kirjavaa kesän jatkoa kaikille!

Helen Macdonald: H niin kuin haukka (2014)

Alkuteos: H is for hawk.

Suomentaja: Irmeli Ruuska (2016).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 376.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensi kuulemalta Helen Macdonaldin kirja H niin kuin haukka herätti minussa lähinnä hämmennystä: nelikymppisen naisen isä kuolee, ja nainen kesyttää kanahaukan. Mitä ihmettä? Jonkinlainen kiinnostus kirjaan kuitenkin virisi ja lainasin sen kirjastosta, mutta en saanut edes aloitettua sitä, vaan palautin sen avaamattomana. Sitten tuli toukokuu ja Helsinki Lit, jossa kuuntelin lumoutuneena Helen Macdonaldin ja Sirpa Kähkösen keskustelua. (Keskustelu on nähtävissä Yle Areenassa täällä.) Macdonald puhui kirjastaan, elämästään ja haukoista niin kiinnostavasti, kuulijaystävällisesti ja lämpimästi, että hykertelin katsomossa. Joskus jonkun ihmisen ääni menee suoraan sydämeen.

Macdonald ja Kähkönen HelsinkiLitin lavalla.

Sama viisas ja lämmin ääni välittyy myös H niin kuin haukka -teoksen sivuilta. Kirja kertoo Macdonaldin vavisuttavasta menetyksestä: hänen suuresti rakastama ja ihannoima isänsä kuolee, ja Helenin maailma tuntuu romahtavan. Osana surutyötään Macdonald ottaa itselleen kanahaukan kesyttääkseen sen ja eristäytyy pitkäksi aikaa muusta maailmasta. Haukat liittyvät kiinteästi isään ja muistoihin, sillä Macdonald on pienestä pitäen samonnut metsissä isänsä kanssa ja harjoitellut haukkametsästystä.

Festivaaliesiintymisensä ja kirjansa perusteella Macdonald on todella oppinut ja sivistynyt, mutta ei nosta itseään jalustalle. Yliopistouraa luonut Macdonald tuntee aiheensa kirjahistorian ja referoi haukkametsästäjäguru T. H. Whiten klassikkoteosta. Jotkut Macdonaldin kirjan lukeneet ovat kokeneet laajahkot White-jaksot raskaiksi, mutta minua ne eivät puuduttaneet. Macdonald kirjoittaa selkeästi ja kirjan luvut ovat mielestäni sopivan pituisia.

Macdonald rakentaa kirjaansa taidokkaasti useita kerroksia. Hän nivoo luontevasti yhteen oman surutyönsä ja kokemuksensa, haukkatietouden ja historian. Macdonald kuvaa isäsuhdettaan ja luontosuhdettaan lukijalle eikä pelkää tuoda esille omia heikkouksiaan. Masennuksen ja maailmalta sulkeutumisen kuvaukset avaavat rohkeasti kirjailijan sisintä. Eristäytymisen aikana ihmisen ja eläimen rajat häilyvät:

Tarkkailijahan unohtaa itsensä ja ujuttautuu tarkkailtavansa nahkoihin. Juuri siksi minä rakastin pienenä lintujen tarkkailua. Se pikkutyttö häivytti itsensä ja lähti lentoon katselemiensa lintujen hahmossa. Samoin kävi nyt. Voidakseni kesyttää haukan olin ujuttautunut villin olennon nahkoihin, ja pimennetyssä huoneessa vietettyjen päivien kuluessa ihmisyyteni alkoi haihtua.

H niin kuin haukka -kirjasta on julkaistu monia blogitekstejä, joista linkitän tällä kertaa vain yhden. Lumiomenan Katja pohtii mielenkiintoisesti linnunkesyttämisen oikeutusta ja sitä, miksi ihminen haluaa kesyttää eläimen, joka on luotu lentämään vapaana. Kieltämättä tämä puoli asiaa ei jättänyt minuakaan rauhaan kirjaa lukiessani. Välillä tuntui pahalta lukea kesytyksen vaiheista, siitä miten haukkaa pidetään nälässä, sidotaan, huputetaan. Sitten huomasin ajattelevani, ettei minulla ole oikeutta arvostella haukan kesyttämistä, onhan minullakin lemmikkinä koira, jota pidän hihnassa ja jota ruokin harkintani mukaani. Toisaalta koiraa ja haukkaa ei aivan voi rinnastaa, koska haukka on kuitenkin petoeläin.

Macdonaldin kirjan lukeminen muistuttaa viimevuotisesta Bea Uusman Naparetki-kirjan lukemisesta. Haukkametsästys kiinnostaa minua aiheena yhtä vähän kuin naparetket, mutta kirjoittajan asiantuntemus ja palava kiinnostus aiheeseensa saavat lukemaan teosta syventyen. Uusman kirja on vauhdikkaampi ja valoisampi kuin Macdonaldin teos, jossa surutyö tekee tunnelmasta mollivoittoisen. Molemmissa on intohimoa, rakkautta ja pakkomielteisyyttä, jotka nostavat ne omaan luokkaansa. Tällaisia romaanimaisia tietokirjoja haluan ehdottomasti lukea enemmän!