Ama Ata Aidoo: Muutoksia – eräs rakkaustarina (1991)

Alkuteos: Changes – a love story.

Suomentaja: Terhi Kuusisto (2002).

Kustantaja: Kääntöpiiri.

Sivumäärä: 219.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: 

Luettuja kirjoja on pinoutunut koneen viereen siihen tahtiin, että pohjimmaiset ovat saaneet odottaa blogivuoroaan viikkoja. Aidoon kirja on tippunut pinossa aina vain alemmas, koska siitä kirjoittaminen on tuntunut vaikealta. Kirjan nimi voisi viitata kepeään rakkaustarinaan, mutta kirja on aiheiltaan kaikkea muuta kuin kevyt.

Päähenkilö on koulutettu ja nykyaikaisen itsenäinen nainen Esi, jonka aviomies Oko ei kestä vaimonsa voimaa. Vaimo säännöstelee syntyvyyttä ja panostaa uraansa. Oko pelkää kavereidensa nauravan hänelle, koska hänellä ei ole joka asiassa viimeistä sanaa. Oko raiskaa Esin. Alistamisyritys ja vallankäyttö eivät tuota miehen toivomaa tulosta, sillä Esi ottaa eron.

Eropäätökselleen Esi ei saa juuri keneltäkään tukea. Esin asemaa kuvastaa hyvin se, ettei vaimon raiskaamiseen ei ole sanoja monissa afrikkalaisissa kielissä:

Entä vaimon raiskaus? Ei. Heidän yhteiskunnassaan ei mitenkään voisi olla sitä tarkoittavaa omakielistä sanaa tai sanontatapaa. Aviomies vaatii vaimoltaan seksiä oikeutenaan. Milloin vain. Kun hänelle sopii. Sitä paitsi jokainen "tervejärkinen" ihminen, varsinkin tervejärkinen nainen, pitäisi toista naista onnekkaana, lahjakkaana tai molempina, jos hän saa miehensä sillä lailla järjiltään.

Ironista on, että kovin itsenäinen Esi rakastuu Aliin, joka on jo naimisissa: Esistä tulee Alin toinen vaimo. Esillä jää aikaa omalle elämälleen, kun mies ei ole koko ajan läsnä – mutta voiko toinen vaimo olla onnellinen?

Kirja on yhtäältä ihmissuhdepyöritystä ghanalaisin maustein. Erotaan, rakastutaan, suututaan, petetään, jätetään. Toisaalta kirjan voi nähdä kommenttina afrikkalaiseen väestöpolitiikkaan ja naisten asemaan. Muutosta on ilmassa, mutta mikään ei tapahdu yhdessä yössä: uudet ja vanhat tavat joutuvat törmäyskurssille.

Aidoon romaani ei ole helppo lukukokemus. Tunsin lukiessani Esin puolesta vihaa, ärtymystä, iloa ja toiveikkuutta. Kulttuuri, jota kirjassa kuvataan, on eurooppalaisin silmin katsottuna niin vieras ja paikoin niin käsittämätön, että sulateltavaa riittää.

Kirjassa maistuu elämä. Välillä se kuvottaa, välillä soljuu ihanan kevyesti. Ja yhtäkkiä se heittää eteen aivan käsittämättömiä tilanteita ja valinnan paikkoja.

Kirjaan ovat tutustuneet esimerkiksi Mari A, MarikaOksa ja Jassu.

Ghana löytyy mustan neulan alta.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (1999)

Japaninkielinen alkuteos: Supuutoniku no koibito.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Sputnik Sweetheart.

Suomentaja: Ilkka Malinen (2003).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 252.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenni Tuominen ja Jukka Pylväs

Lainasin Sputnik-rakastettuni mökkikunnan kirjastosta viime kesänä, mutta muu kesälukemisto kiilasi sen ohi, ja palautin kirjan syksyn tullen lukemattomana. Nyt oli uusintayrityksen aika; kirjan myötä olisin lukenut kaikki Murakamin suomennetut kirjat, joiden lumovoima on nostanut Murakamin yhdeksi lempikirjailijoistani.

Kertojana toimii nuori miesopettaja K, joka on menettänyt sydämensä nuorelle kirjailijanalulle, Sumirelle. Sumire käyttää K:ta lähinnä kaunokirjallisten ideoidensa peilinä, eikä heidän suhteensa etene ystävyydestä muuksi K:n toiveista huolimatta. Sumire rakastuu kuin salaman iskusta itseään reilusti vanhempaan naiseen, Miuhun. Hän rakastaa pyörremyrskyn lailla, joten hän suostuu oitis, kun tulee tilaisuus ryhtyä Miun yksityissihteeriksi.

Työn puolesta naiset matkustavat ympäri Eurooppaa, kunnes päätyvät Kreikkaan. Eräänä yönä Miu soittaa K:lle ja kertoo Sumiren kadonneen. K matkustaa pikimmiten avuksi jäljittämään kadonnutta. Alkaa selvitystyö, joka ei päästä osapuolia helpolla.

Vertaan Sputnik-rakastettuani väkisinkin aiemmin lukemiini Murakameihin, eli juuri luettu kirja joutuu melko kovaan seuraan. Onkin todettava, että Sputnik jää hienoudessaan muiden Murakami-suomennosten jalkoihin. Aiemmat ovat yllättäneet jollakin tavalla, ne ovat todella tehneet vaikutuksen. Sputnik on "vain" hyvä, jopa todella hyvä, mutta se suurin huippu siitä puuttuu.

Kirjan tunnistaa Murakamin teokseksi vaivatta: rakkaustarinat eivät ole vain kahden kauppa, henkilöt ovat kiinnostuneita kaunokirjallisuudesta ja musiikista, on erotiikkaa, matkustetaan, ja mukana on jokin mystinen aines. On olutta, kahvia ja tupakkaa. Henkilöhahmot ovat monisyisiä, eikä lukija ole koskaan varmoilla vesillä.

Kaunokirjallisten viittausten perusteella minua alkoi kiinnostaa Jack Kerouacin Matkalla. Odotan innolla myös syksyllä ilmestyvää Murakami-uutuutta Värittömän miehen vaellusvuodet, joka on ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännettävä Murakamin teos. Nämä tähänastiset on käännetty englannin kautta.

Musta neula Japanin kohdalla, umpimähkään.

Kathrin Schmidt: Et sinä kuole (2009)

Alkuteos: Du stirbst nicht.

Suomentaja: Pirkko Roinila (2011).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 346.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällys: Marjaana Virta.
Alla Café Voltaire -sarjan saksalaista
nykykirjallisuutta käsittelevä osa Muistijälkiä.

Helene herää sairaalasta. Hän ei muista, kuka on, missä on ja miksi. Pikkuhiljaa alkaa valjeta, että hän on sairaalassa aneurysman repeytymästä johtuneen aivoverenvuodon takia. Alkaa hidas toipumistaistelu. Samalla kun Helene kuntoutuu sairaudestaan fyysisesti, oma historia alkaa hahmottua. Helene työstää muistojaan järjestykseen, ja mieleen palaavat myös ne ikävät asiat, jotka olisi kenties halunnut unohtaa lopullisesti.

Helene on ammatiltaan kirjailija, minkä vuoksi erityisen raskaalta tuntuu afasia, puheen tuottamisen häiriö. Sanat eivät muodostu oikein: käsite on selkeä hänen mielessään, mutta sanat eivät tule suusta ulos niin kuin oli tarkoitus. Kieli on nukkuva eläin, jota hän yrittää herätellä:

Hän alkaa puhua. Se on vielä aivan käsittämätöntä. Puhetta ei tule paljon, ja sekin vähä näyttää monesti menevän väärin. Matthes kävi taas tänään ja kysyi, mitä oli ruoaksi. Hiekkaa. Kun Matthes kysyi uudestaan, hän sanoi taas hiekkaa. Matthes toisti sanan ja silloin hän sen tietenkin huomasi: hiekka oli ihan väärin. Piti sanoa rahkaa. Yrttirahkaa ja perunoita. Heitä nauratti.

Sairaalassa maatessaan Helene häilyy usein lääketokkurassa valveen ja unen rajamailla, jolloin unet ja todellisuus sekä kuviteltu ja tosi sekoittuvat. Helenen potilasnäkökulma valottaa sitä, miltä tuntuu olla hoitojen ja toimenpiteiden kohteena, muiden tekojen ja päätösten armoilla.

Toipumisprosessi on hidas, joten tarinakin etenee hitaasti, viipyillen. Kirja maistuu venyteltyltä. Keskushenkilön sairaus ja parantumisprosessi ovat mielenkiintoisia, mielestäni se olisi riittänyt. Ei olisi tarvittu itsemurhaa perhepiirissä, suhdekiemuroita, DDR-historiaa ynnä muuta.

Minulle Et sinä kuole on perushyvä lukuromaani, jolla on hyviä ja ei niin hyviä ominaisuuksia. Identiteetin ja kielen merkitysten pohdinnot sekä Helenen näkökulma toimivat, mutta etäinen kerronta ja sillisalaattimainen aihevalikoima vievät terän kokonaisuudelta. Siksi Deutscher Buchpreisin voitto ohi esimerkiksi huikean Herta Müllerin Hengityskeinun tuntuu oudolta. Samaa ihmettelee Sinikka Vuola kiiltomato.net -sivuston arviossaan. Makuasioita.

Ehkä kirjan suurin ongelma on, että traagisesta asetelmastaan huolimatta tarina jää etäiseksi. Kirja varmasti vetoaa enemmän sellaisiin lukijoihin, jotka ovat kokeneet vastaavaa vaikkapa perheenjäsenen tai tuttavan kanssa ja jotka voivat kirjan avulla muistella ja käsitellä asiaa. Pelkästään Schmidtin teksti ei tuo tarinaa tarpeeksi lähelle, mihin hyvän kirjan pitäisi pystyä.

Olin jo kirjan loppupuolella, kun tajusin Schmidtin pohjaavan kertomuksensa omiin kokemuksiinsa. Ilmankos alun koomakotelon kuvaukset tuntuivat hämmästyttävän autenttisilta. Alussa romaani onkin vahvimmillaan. Loppua kohden tarinan käynti on niin hidasta, että ajatus harhailee yhtä kauas kuin juonen sivupolut.

Et sinä kuole oli yksi lukupiirimme kirjoista tänä keväänä, ja sen käsittelyn yhteydessä eräs lukupiiriläisistämme suositteli Lisa Genovan romaania Edelleen Alice, jossa myös käsitellään muistisairautta. Siinä kuulemma päähenkilö-Alice sairastuu alzheimerintautiin, ja kirjassa kuvataan taudin etenemistä: miten muisti heikkenee, sanat katoavat, ihmiset sekoittuvat ja niin edelleen. Alicen tilannetta siis tarkastellaan juuri päinvastaisesta suunnasta kuin Helenen, eikä se luonnollisestikaan perustu tositapahtumiin. Menee lukulistalle.

Lukupiirissämme oli kevään ajan teemana saksalainen nykykirjallisuus. Lukupiirin vetäjän tukena toimi loistavasti yllä olevassa kuvassa näkyvä Café Voltaire -sarjan osa Muistijälkiä: esseitä saksalaisesta nykykirjallisuudesta. Syksyllä lukupiirimme suuntaa huomionsa espanjalaiseen nykykirjallisuuteen – harmi, ettei espanjalaisesta kirjallisuudesta ole tehty kirjaa samaiseen sarjaan!

Nannan IV lukumaraton: Tove Jansson

Kuva: M. Carole

Viime kesänä Blogistaniassa alkoi hauska perinne: yhteiset kirjamaratonit. Tällä kertaa ilmoittautua on voinut Anna minun lukea enemmän -blogissa, josta löytyvät tarkemmat säännöt. Ideana on lukea 24 tuntia ja ilmoittaa sitten, kuinka paljon tuli luettua. Yhteiseksi maratonin tekee aikataulu: maratonin alun tai lopun tulee sijoittua 19.6.

Edellisestä pidemmästä lukusessiostani on ehtinyt kulua vasta viikko: viime keskiviikkona osallistuin pakkoloman piristykseksi Keltaiseen maratoniin ja luin Joël Dickerin kirjan Totuus Harry Quebertin kanssa 16 tunnissa. Maratonista jäi hyvä mieli ja se jopa kasvatti lukuhalujani entisestään: en siis vain voinut jättää tätä yhteismaratonia väliin.

Nyt alkavalla maratonilla keskityn Tove Janssonin tuotantoon. Mielenkiintoni Janssonin kirjoja kohtaan heräsi, kun kirjoitin hänestä töissä kirjailijaesittelyn ja luin viime viikolla Tuula Karjalaisen kirjoittaman elämäkerran Tee työtä ja rakasta. Huomasin, miten vähän Janssonin tuotantoa tunnenkaan, vaikka voisin väittää kasvaneeni muumien kanssa. Tosiasiassa muumituntemukseni on tähän mennessä rajoittunut japanilaiseen animaatioon, ja tätä aukkoa lähden paikkaamaan tällä leikkimielisellä kesäisellä lukusessiolla.

Tässä pinoni:

Kirjapinosta löytyy muumiaiheisia romaaneja, sarjakuvakirja ja Janssonin aikuisille suunnattuja kirjoja. Matkustan maratonin aikana mökille viettämään juhannusta, joten en aseta itselleni minkäänlaisia sivumäärätavoitteita. En ole mikään autolukija, veneestä nyt puhumattakaan!

Tervetuloa seuraamaan Jansson-maratonia tänne blogiin ja Kirjakimaran Facebook-sivuille. Nyt se alkaa!

***

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva (1945). WSOY.

Alkuteos: Småtrollen och den stora översvämningen. Suom. Jaakko Anhava 1991.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Luettuja sivuja yhteensä: 54.

Aikaa kulunut: 1 tunti

Muumit ja suuri tuhotulva on ensimmäinen muumiaiheinen romaani. Se ilmestyi ruotsiksi jo vuonna 1945, mutta suomeksi se käännettiin vasta 1990-luvulla. Tämä taitaa olla muumiromaaneista se vähiten tunnettu.

Kirjassa Muumipeikko ja Muumimamma etsivät Muumipappaa, joka on kadonnut. Matkan varrella heidän joukkoonsa liittyy Nipsu, ja he tapaavat myös monia muita hahmoja, kuten Tulppaanan, hattivatteja ja marabuherran. 

Hahmojen persoonallisuudet tulevat hyvin esiin: Mamma on turvallinen ja kekseliäs, Nipsu arka ja suorasukainen, Muumipeikko taas rohkea ja utelias.

Kirjassa on Janssonin piirtämä mustavalkokuvitus:

Tarinassa on paljon jännittäviä ja vauhdikkaita elementtejä: on pimeä järvi, jossa vaani Suuri käärme, vuoristorata vuoren sisällä, myrskyävä merimatka ja kaiken alleen peittävä tulva. Seikkailu päättyy myöhemmistä muumitarinoista tuttuun paikkaan:

Lopulta he tulivat pieneen laaksoon, ja mitään niin kaunista he eivät olleet nähneet koko päivänä. Ja siellä, niityn keskellä, oli talo joka oli melkein kuin kaakeliuuni, hyvin hieno ja siniseksi maalattu.

Kirjan lukemiseen ei mennyt aikaa kuin puolisen tuntia, mutta takkuileva netti hidasti maratontaipaleeni alkua.

* * *

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti (1946). WSOY.

Alkuteos: Kometjakten. Suom. Laila Järvinen 1955.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Luettuja sivuja yhteensä: 210.

Aikaa kulunut: 3 tuntia 30 minuuttia.

Toisessa muumikirjassa sukelletaan jälleen seikkailuun ja joudutaan luonnonmullistuksen armoille. Nyt Muumilaaksoa uhkaa pyrstötähti, joka on matkalla kohti maata. Muumipeikko ja Nipsu lähtevät retkelle kohti vuorilla sijaitsevaa Tähtitornia ja professoria, jonka he toivovat kertovan, milloin pyrstötähti iskeytyy maahan ja miten se voitaisiin estää.

Kaverukset tekevät matkaa vehmaassa luonnossa ja kohtaavat vaaroja ja yllätyksiä. Seurueeseen liittyy Nuuskamuikkunen ja myöhemmin sisarukset Niisku ja Niiskuneiti. Muumipeikko ja Niiskuneiti rakastuvat oitis. Muita uusia hahmoja ovat mm. Silkkiapina, Piisamirotta ja Hemuli.

Oikeanpuoleisella sivulla: jättiläissisilisko vartioi granaatteja.

Yllätyin, kuinka jännittäviä muumikirjat tähän mennessä ovat olleet. Kaikenlaiset örkit ja onnettomuudet uhkaavat, kun joukkio tekee matkaansa. Nipsu reagoi usein itkemällä ja huutamalla, kun taas Muumipeikko usein uskaltaa enemmän, varsinkin nyt kun urotekoja on todistamassa Niiskuneiti. Järjen ja harkitsevaisuuden ääni on Nuuskamuikkusella.

Muumit ovat satuja, joissa on satujen logiikka. Esimerkiksi Niiskuneidillä on Muumipeikolta saatu peili, jonka hän ottaa esiin aina tarpeen tullen: mutta missä hän säilyttää sitä? Hänellä kun ei ole vaatteita eikä laukkua…

Satuseikkailussa on myös opettavainen puoli. Matkalla käsitellään ainakin erilaisuutta, kiusaamista, lojaaliutta ja ystävyyttä.

Maraton kulkee yllättävän kepeästi, vaikka takana on työpäivä. Mihinkään pohdiskelevaan ja raskassoutuiseen tekstiin en nyt pystyisi – muumien seikkailut sopivatkin  tähän tilanteeseen mainiosti! Seuraavaksi pieni tauko lukemisessa ja ulos koiruuden kanssa.

* * *

Tove Jansson: Taikurin hattu (1949). WSOY.

Alkuteos: Trollkarlens hatt. Suom. Laila Järvinen 1956.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Luettuja sivuja yhteensä: 358.

Aikaa kulunut: 6 tuntia.

Kannen kuvitusta. 

Eräänä keväänä, kun Muumilaakson asukkaat ovat heräilleet sadan päivän ja sadan yön mittaisilta talviuniltaan, lähtevät Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen pienelle retkelle. He löytävät ison mustan hatun, jonka he tuovat Muumitaloon. Hattu on liian iso Papalle, joten se päätyy paperikoriksi.

Hattu muuttaa Muumilaakson asukkaiden elämää monella tavoin. Esimerkiksi sinne heitetyt munankuoret muuttuvat pilviksi, joilla voi ratsastaa. Tämä oli pienenä lempitarinoitani muumianimaatiossa: miten vallatonta olisikaan matkustaa pilven päällä!

Aiemmista seikkailuista tutut hahmot ovat kotiutuneet Muumilaaksoon, ja nyt mukaan tulevat Tiuhti ja Viuhti. Osallisina ovat myös Mörkö ja Taikuri. Koossa alkaa siis olla aika kööri, ja tapahtumien määrä tuntuu kasvavan kirja kirjalta: Taikurinhatussa on saariseikkailu, luolaretki, elokuun juhla, viidakkopäivä, kalastusretki ja mitä vielä!

Muumimammalla on aina hänelle tärkeä käsilaukkunsa mukanaan, mutta ei esiliinaa. Muumit kulkevat pääasiassa ilman vaatteita, mitä nyt Hemulilla on aina leninkinsä ja tietenkin uidessa pidetään uimahousuja!

Ensimmäisessä kirjassa esiintyi Muurahaisleijona, tässä on mukana Muurahaiskorento: onkohan kyseessä sama olento, jonka nimi vain on vaihtunut kääntäjän vaihtuessa?

Näissä ajatuksissa on hyvä pitää maratonissa yöunien mittainen tauko: aamulla jatkuu! Kiitos kommentoijille, vastailen huomenissa!

* * *

Tove Jansson: Maailmanloppu tulee! (1947–48). Tigertext Ab/Ny Tid.

Alkuteos: Jorden går under! Suom. Juhani Tolvanen (2007).

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Luettuja sivuja yhteensä: 438 s.

Aikaa kulunut: 17 tuntia 45 minuuttia.

Teoksen alaotsikko on Tove Janssonin ensimmäinen muumisarjakuva Ny Tid -lehdessä 1947–48 ja alkukielellä Tove Janssons första muminserie i Ny Tid 1947–48.

Aamupäivä hurahti mökille matkatessa. Autossa luin muumisarjakuvaa; sarjakuva sopi muuten loistavasti autolukemiseksi.

Maailmanloppu tulee! on lähestulkoon sama tarina sarjakuvamuodossa kuin eilen lukemani Muumipeikko ja pyrstötähti. Eroja kuitenkin löytyy: Niiskua kutsutaankin Hosuliksi, tapahtumat etenevät hieman eri järjestyksessä ja mukana on hahmoja Taikurin hattu -romaanista.

Itse sarjakuva on vain viitisenkymmentä sivua pitkä, sen jälkeen on muun muassa Janssonin haastattelu ja muita muumisarjakuvan ilmestymisestä kertovia artikkeleja. Mielenkiintoisin oli Trygve Söderlingin teksti, jossa vertaillaan sarjakuvaa muumikirjoihin.

Saaressa tuulee ja on näemmä tuullut kovasti alkuviikosta: kukkaruukkuja on mennyt rikki ja muutenkin tavarat ovat lennelleet. Saa nähdä, miten saan keskityttyä lukemiseen paikkojen järjestelyn ohella. Aikaa on iltaseitsemään eli reippaan kuutisen tuntia. Ehkä muutaman kirjan vielä ehdin…

* * *

Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari (1996). WSOY.

Alkuteos: Anteckningar från en ö. Suom. Liisa Ryömä (1996).

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Luettuja sivuja yhteensä: 541.

Aikaa kulunut: 19 tuntia 30 minuuttia.

Tove Jansson vietti kesät Pellingin saaristossa elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa. Heidän piilopirttinsä sijaitsi pienellä Klovharun ulkosaarella, jossa ei aluksi ollut mitään. Tämä kirja kertoo huimista rakennusvaiheen ponnisteluista ja toisaalta saarella vallitsevasta täydellisestä rauhasta.

Teoksessa on Tove Janssonin teksti ja Tuulikki Pietilän kuvitus. Mukana on myös rakennustöissä avustaneen paikallisen miehen muistiinpanoja. Myös Janssonin teksti on muistiinpanomaista. Niinpä alkuteoksen nimi Anteckningar från en ö on suomenkielistä vastinettaan kuvaavampi.

Teksti ja kuvat välittävät onnen hetkiä ja tiivistä yhteyttä luontoon, tosin loppua kohden mukaan astuu myös haikeus: vanhuus jäykistää jäsenet ja meri alkaa tuntua viholliselta. Saaresta on luovuttava.

Pitkä yhteiselo tuottaa tilanteita, joissa melkein kaikki on jo sanottu:

Joka kerta kun sumu alkoi tihetä sanoimme toisillemme että nyt tulee sumuista, sitten sanoimme kuten tavallista että nyt se tuli, eikä siitä sitten ollut enempää puhumista.

Oma saaristomökkeily on lasten leikkiä Janssonin ja Pietilän saaristoasumiseen verrattuna. Heillä ei ollut juuri muita mukavuuksia kuin perämoottori ja kaasujääkaappi. Talven jäljiltä halotkin olivat huuhtoutuneet joskus mereen, eikä vene meinannut pysyä laiturissa.

Seuraavaksi tutustun Janssonin lapsuuteen Kuvanveistäjän tytär -romaanin kanssa. Maratonin loppu häämöttää jo!

* * *

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (1968). WSOY.

Alkuteos: Bildhuggarens dotter. Suom. Kristiina Kivivuori (1969).

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Luettuja sivuja yhteensä: 668.

Aikaa kulunut 22 tuntia 15 minuuttia.

Omaelämäkerrallinen novellikokoelma on kooste lapsi-Toven kokemuksia. Hän tarkastelee ympäristöään ja näkee erilaisia maailmoja: aikuisten ja lasten maailmat, mielikuvitusmaailma ja todellisuus, eläinten ja ihmisten maailmat. Elämä on erilaista saaristossa ja kaupungissa, samoin äidin ja isän taiteilijuudessa on jotakin omalaatuista.

Novelleista terävin on mielestäni Juhlimisista, jossa tarkastellaan aikuisten hauskanpitoa lapsen silmin:

Kaikki miehet juhlivat ja ovat kavereita, toinen ei koskaan jätä toista pulaan. Kaveri voi sanoa kauheita asioita, mutta seuraavana päivänä se on unohdettu. Kaveri ei anna anteeksi, hän vain unohtaa, nainen antaa anteeksi kaiken mutta ei unohda ikinä. Niin se on. Siksi naiset eivät saa juhlia.

Muissakin novelleissa aikuisten puuhat saavat  lapsen näkökulmasta tarkasteltuna jopa koomisia sävyjä.

Nyt on loppukirin paikka: maratonaikaa on jäljellä vajaat kaksi tuntia... Viimeistä kirjaa olen säästellyt tarkoituksella: se sopii tähän ajankohtaan kuin nenä päähän :)

* * *

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (1954). WSOY.

Alkuteos: Farlig midsommar. Suom. Laila Järvinen 1957.

Mistä minulle: ostin uutena.

Luettuja sivuja yhteensä: 808.

Aikaa kulunut: 24 tuntia.

Luonnollisesti päätän Jansson-aiheisen lukumaratonini juhannuksen aatonaattona muumiromaaniin Vaarallinen juhannus! Tarkoitukseni oli lukea muumikirjat niiden ilmestymisjärjestyksessä, mutta nyt hyppään ajanpuutteen vuoksi Muumipapan urotöiden yli suoraan juhannusseikkailuun.

Vaarallinen juhannus oli minulle aivan vieras tarina. Muumilaaksossa merenpinta nousee yllättäen, ja Muumitalokin joutuu veden valtaan. Muumiperhe pelastautuu ohi kelluvaan taloon, ja mukaan tulevat Mymmelin tytär, Myy, Miska ja Homssu. Tarinassa esiintyvät myös Emma, Vilijaana ja poliisi.

Talo osoittautuu teatteriksi, jonka rekvisiittavarasto ja lavasteet herättävät muumeissa ihmetystä.

Jälleen yhteen kirjaan mahtuu monia jännittäviä tapahtumia: Nuuskamuikkusen retki, Muumipeikon ja Niiskuneidin epäonninen juhannusaatto ja muumiperheen näytelmäharjoitukset ja ensi-ilta.

Kirjasta selviää, että juhannustaiat ja -kokot kuuluvat muumienkin juhannukseen. Lukija saa myös tietää, miten hattivatteja kylvetään ja miten käy, jos viheltää teatterissa.

Lukumaraton on nyt ohi, ja takana on tähän mennessä leppoisin lukumaratonini. Sivuja kertyi ”vain” 808, koska nukuin kunnon yöunet ja matkustin välillä mökille. Luin ilman paineita ja jaksoin innostua joka kirjasta.

Jansson-teema osoittautui toimivaksi maratonilla. Janssonin monipuolisuus herättää kunnioitusta. Hänen aikuistenkirjansa jäivät nyt vähemmälle huomiolle, mutta aion ehdottomasti tutustua niihin tässä kesällä. Luin muumikirjoja ensimmäisestä lähtien ja oli kiehtovaa seurata, miten muumien maailma rakentuu: perheeseen liittyy uusia hahmoja, ja hahmot tulevat tutuiksi tapoineen ja luonteenpiirteineen

Nyt aloitan omat juhannustohinat: paljon olisi vielä puuhaa ennen kuin vieraat huomenna saapuvat. Takana on sen verran tiivis muumivuorokausi, että saattaa tulla ikävä muumien sympaattista tassuttelua.

Kiitos kaikille kannustavista kommenteista ja myötäelämisestä! Janssonin tuotantoon tutustuminen kannattaa, ikään katsomatta :)

Jorge Ibargüengoitia: Kuolleet tytöt (1977)

Alkuteos: Las muertas.

Suomentaja: Matti Brotherus (1984).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 204.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Ibargüngoitian romaanin valikoituminen Meksikon edustajaksi lukumatkallani ei ollut alun perin suunnitelmissa. Yritin ensin käydä Meksikossa lukemalla Carlos Fuentesia, koska hän on ilmeisen pidetty ja arvostettu meksikolaiskirjailija. Aloitin kevättalvella Lohikäärmeen pää -romaanin, mutta en päässyt ensimmäistä kolmannesta pidemmälle. En lannistunut: ehkä kirja ei vain ollut oikea. Seuraavaksi kävin Inezin kimppuun. Tie nousi pystyyn puolivälin tienoilla, ja huomasin viettäneeni tuo kirja kädessä aikaa enemmän silmät kiinni kuin auki. 

Fuentes sai jäädä, ja aloin kuumeisesti etsiä jotakuta toista meksikolaista kirjailijaa. Ihan sama kuka kirjailija ja mikä kirja: mikään ei voi tökkiä niin pahasti kuin Fuentes! Löysin Ibargüengoitian, jolta on suomennettu yksi teos: Kuolleet tytöt. Kirjaa oli töissä hyllyssä, joten sen suuremmin ei tarvinnut kirjaa onneksi metsästää.

Kuolleiden tyttöjen alussa tapahtuu rikos, jonka motiiveja selvitettäessä alkaa paljastua jotakin paljon mittavampaa. Keskiössä ovat Baladron sisarukset ja heidän pyörittämänsä ilotalo. Sisarukset toimivat johtajattarina eli parittajina eli madameina.

Ilotalo tarvitsee pyöriäkseen tyttöjä. Madamet käyttävät hyväkseen vähäosaisten nuorten tyttöjen ahdinkoa:

– Kyllä tästä talosta työtä löytyy, mutta ei piialle. Huoraksi kyllä pääset.

Tarjouksen hyväksyy moni köyhä maalaistyttö, joka on tullut kaupunkiin piikomaan. Vanhemmilleen he tietenkin uskottelevat työskentelevänsä kodinhoitajina. Valheet ja peittely tarjoavat ilotalon johtajattarille aseen kiristää talosta pois halajavia tyttöjä: jäät tänne tai vanhempasi saavat tietää, mitä teet elantosi eteen.

Madamet toimivat lain rajamailla, ja siveellisyyslainsäädännön tiukentuessa heidän elintilansa kapenee. Pikkuhiljaa bordelli muuntuu tyttöjen vankilaksi, mikä nostattaa kerronnan kierroksia entisestään. Päitä alkaa putoilla. Toisten kehon myyminen kovettaa: tytöt ovat kauppatavaraa ja ruumiit harmillisia ongelmia.

Vaikka madamet ovat organisoineet liiketoimintansa harkiten, välillä toimet muistuttavat hölmöläisten puuhia – tapahtumat saavat jopa groteskeja piirteitä. Mistään ei luovuta ennen kuin on pakko, kaikkea yritetään äärimmäisyyksiin asti. Sairaalta kiskotaan kultahampaita suusta kulujen peittämiseksi ja halvaantunutta pyritään parantamaan tulikuuman raudan avulla. Henkilöiden nimissäkään ei kaunistella: on Huoripukkia, Luurankoa jne.

Kertoja ei tiedä kaikkea,  mutta hän tekee parhaansa kootakseen palasista jokseenkin koherentin tarinan.   Palapeli rakentuu kertojan tietämistä asioista, todistajanlausunnoista, olettamuksista ja päätelmistä. Lukuisat näkökulmat luovat epävarmuutta: mikähän tässä mahtaa lopulta totta ollakaan? Kaikessa groteskiudessaan ja rujoudessaan kirja perustuu tositapahtumiin. 

Mikä löytö tämä kirja olikaan! Vetävä tarina, jota eivät päässeet pilaamaan Keltaiselle kirjastolle tyypilliset liikaa paljastavat lievetekstit, sillä tästä kirjaston kirjasta liepeet puuttuivat kokonaan. Hah! En myöskään koskaan ollut kuullut Ibargüngoitiasta saati tästä kirjasta mitään, joten pääsin lukemaan täysin puhtaalta pöydältä. Se on nykyään harvinaista herkkua.