Runokirjajoulukalenteri: luukku 15 – Tiina Lehikoinen: Mutta armo on kukka joka laulaa

Viidestoista luukku aukeaa paukahtaen, sillä sisältö on runsas. Tiina Lehikoisen seitsemäs kokoelma Mutta armo on kukka joka laulaa valloittaa lukijan rehevyydellään.

Lehikoisen runot ovat täyteen ladattuja ja teos paksu, joten hauduttelua vaaditaan, ettei mene aivan pyörryksiin. Aina välillä kierähdän ulkokehälle, sitten taas olen runon piirissä uudelleen.

Runojen kuvakieli on pursuavaa, samoin viittaukset toisiin tekstintekijöihin. Niitä on mottoina, lainauksina, rivien väleissä.

Talvea ja kosketuspintaa löysin tästä runosta:

Sinun kevääsi tuli jälleen luokseni. Keskellä talvea. Poh-
joisessa kirjastossa, mutta vihreys oli yhtä totta kuin aina.
Vähät kirjaimet painavia. Ja niin huoneessani levittyi
kumma käänteinen avaruus. Kynnyksellä huojui korviaan
kyselevä vanha ruukku, joka puhui lakkaamatta ja ennusti
takaperin kuperkeikkoja heitellen huomista.

Kirjasto ja kirjaimet saavat lukemaan runoa mielikuvituksen ja lukemisen kautta. Kirjat vievät toisiin aikoihin, paikkoihin ja fantasian siivin vaikka toisiin ulottuvuuksiin. Kesällä voi olla syksy ja talvella kevät.

Runo on teoksen osiossa, jonka motto on peräisin yhdysvaltalaiselta lyyrikolta Natalie Diazilta. En tunne Diazin runoja, ehkä kevät ja vehreys viittaavat niihin. Jokaisella on omat mielleyhtymänsä vuodenajoista, minulle kevät assosioituu vahvasti Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -romaaniin.

Kaukainen vehreys yltää kirjastoon, joka on kaiken kirjallisen runsauden hautomo, löytöretkeilyn mahdollistaja. Ilman oman kotikunnan kirjastoa ei tämäkään runokirjajoulukalenteri olisi ollut mahdollinen.


Tiina Lehikoinen: Mutta armo on kukka joka laulaa. Poesia 2024. 124 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Tiina Lehikoinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Tuukka Pietarinen: Sitruunahappokierto

Tänään runokirjajoulukalenterissa pysähdytään ajatelmien äärelle. Tuukka Pietarisen kolmannessa kokoelmassa Sitruunahappokierto on aforistinen henki.

Ilmavasti taitettu kokoelma kohdistaa pieniin tapahtumiin ja saa pohtimaan syitä ja seurauksia. Runon puhuja liikkuu kaupungissa ja luonnossa, havainnoi esimerkiksi valon määrää tai miettii, minkälaista on astua saman kynnyksen yli päivästä toiseen.

Eri lukukerroilla luen kokoelmaa hyvin eri tahtiin. Joko virtaavana ajatusten ketjuna tai yksittäisiin sanoihin huomiota kiinnittäen.

Teoksesta hahmottuu tyhjien sivujen rajaamat neljä osiota, joista ensimmäisessä peräkkäiset säkeet ja säkeistöt tuntuvat usein liittyvän toisiinsa. Niin myös päivän poiminnassa:

Vesi ei jäätyessään muutu raskaammaksi, mutta laajetessaan se hajottaa astiat, jotka syksyllä antoivat sille muodon ja tarkoituksen.



Jäätä, niin kuin paperia tehdään, jotta siltä katoaisi sen alkuperäinen merkitys.



Pienikin kivi, miten tahansa vähäisestä mielijohteesta heitetty, viettää järven pohjassa loputtoman pitkän ajan.

Jäätyessään vesi rikkoo sille asetettuja rajoja. Monelle on tuttua, miten pesuvesi tai kasteluvesi vaihtaa olomuotoa ja samalla tarkoitusta. Jäällä ei voi pestä, ei kastella.

Ote saa miettimään tekemisen tahallisuutta, kun jään ja paperin tekeminen rinnastuvat. Jäätä voi tehdä, mutta vesi muuttuu jääksi myös ihan ilman ihmistä. Paperia ei vahingossa synny. Runoissa ihmisen tekemisen kohteesta tulee toimija: astioita rikkovaa jäätä, aikaa viettävä kivi. 

Pietarisen runojen äärellä mieli alkaa pukata kysymyksiä. Mikä on yhden kiven merkitys? Miten luonnonjärjestys muuttuu, kun heittelee leipiä järveen? Milloin olisi riittävästi pakkasta jäälyhdyn tekemiseen?


Tuukka Pietarinen: Sitruunahappokierto. WSOY 2024. 67 s. Sain lahjaksi. Kansi: Marjaana Virta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Riikka Szalai: Katoaminen

Lucian päivän hengessä kolmastoista luukku on omistettu kirkkaille tuokiokuville. ✨

Riikka Szalain Katoaminen elää hetkessä. Runoissa puhutellaan usein rakastettua, mutta myös luopuminen, suru ja kuolema ovat läsnä. Arki ja luonto maadoittavat runoja. Pieniin kansiin mahtuu siis koko elämän kirjo.

Aiemmin proosaa julkaisseen Szalain ensimmäinen runoteos on ilmestynyt Puhuttava runo -sarjassa. Sarjassa tuodaan esiin runoutta, johon on helppo tarttua ja joka sanallistaa sellaisia tunteita, joita lukijat monesti runoudesta hakevat.

Uskoisinkin, että Katoamisessa on tarttumapintaa monenlaisille runon lukijoille.

Talvinen aurinko pilkahtaa päivän otteessa Lucian päivän kunniaksi:

Tanssit hangella takanasi valkoinen avaruus.
Jokaisen pyörähdyksesi jäljet.

Ohitat kaikki verbit: tahdistat. Sydämeni nopea
syke, lentoon. Muistan taas,

nimeni on aurinko takanani.

Viiteen säkeeseen mahtuu paljon. Siinä ovat sinä ja minä, kahden ihmisen suhde ja toisesta ihmisestä kumpuava energia, joka saa runon puhujan lentoon. Sydänkin tahdistuu, elämänvoima alkaa virrata.

Näyttämöllä ovat taustoina avaruus ja aurinko, mikä linkittää pienet ihmiset osaksi suurempaa.

Runossa on liikettä, yhden liike vaikuttaa toiseen. Kun kahden energiat ja kemiat kohtaavat, tulevat molemmista esiin ne paremmat puolet.


Riikka Szalai: Katoaminen. Basam Books 2024. 68 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Küpress.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö

Kahdennessatoista runokirjajoulukalenterin luukussa luuraa Nobel-voittaja vuosimallia 2020. Yhdysvaltalaisen Louise Glückin uran loppupuolen kokoelma Uskollinen ja hyveellinen yö ilmestyi Anni Sumarin suomennoksena tuona voitokkaana vuonna.

Teos muodostaa ritaritarustoa, arkikokemuksia ja unien kuvastoa yhdistelevän kokonaisuuden. Runoissa on liikettä ajassa ja paikoissa, myös runon puhujat vaihtelevat.

Välillä teksti on proosarunon laveaa, sitten muoto taas muuttuu lyhyiksi säkeiksi. Toisinaan runot ovat pitkiä. Niin on myös Valkoinen sarja, yhteensä kuusisivuinen runo, jonka loppupuolelta poimin säkeistön:

Ulkona satoi lunta.
Tunsin että minut oli hyväksytty sen hiljaisuuteen.
Ja samanaikaisesti jokainen siveltimenveto oli päätös,
ei tietoinen, mutta päätös silti,
kuten esimerkiksi silloin kun murhaaja vetää liipaisinta.

Runon puhuja on saapunut veljensä luo ja palaa maalaamisen pariin. Taiteilijan työ on jatkuvia päätöksiä, vaikka ne eivät ole yhtä kohtalokkaita kuin murhaajalla. Vai ovatko? Luovuuden ehtyminen on kokoelmassa toistuva uhka.

Puhuja on talvisessa kelissä kotonaan. Lumi maalaa maiseman valkoiseksi, se vaimentaa, antaa taiteilijallekin luvan keskittyä työhönsä.


Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö. Alkuteos: Faithful And Virtuous Night (2014). Suom. Anni Sumari. Enostone 2020. 70 s. Ostin uutena. Kansi: Taivo Org.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Mikko Räty: Borealia

Yhdestoista luukku tuo palan kesää talven keskelle. Luin Mikko Rädyn esikoiskokoelman Borealia ensimmäistä kertaa osana lukumaratonia kesäkuussa. Nyt kesäinen kuva ja kirjan uudelleenluku muistuttavat kiireettömästä kesäpäivästä ja ihanasta lukukuplasta, johon sulkeuduin vuorokaudeksi.

Onneksi Borealia löytyy omasta hyllystäni, sillä tähän halusin palata.

Kokoelma lainaa rakenteensa luonnontieteelliseltä museolta. Liikkeelle lähdetään neuvonnasta, sitten päädytään luusaliin, hyönteissaliin ja niin edelleen. Nisäkässalista poimin otteen:

Yhä ruusut kukkivat talvisissa puutarhoissa, korkeavyötäröiset housut palaavat ja tennissukkasandaalit, eikä kukaan tunnu ymmärtävän miksi. Mistä sisäsyntyinen totalitarismin kaipuu, halu tulla käskytettäväksi?

Kukinta talvella on yhtä hämmästyttävää kuin muoti-ilmiöt, jotka tuntuvat toisessa ajassa käsittämättömiltä. Muodilla on omat lakinsa, aivan kuten luonnolla. Myös poliittiset ilmiöt toistuvat, vaikka kuinka ajatellaan, että ei koskaan enää. Kehitys on syklistä, ei aina etenevää.

Ruusu ja talvi sopivat huonosti yhteen ainakin Suomessa, mutta talvipuutarhan lämpö sallii kukinnan ihmeen myös talvella. Myöhäinen kukkija voi toki jäätyä sijoilleen talven tullessa, jäädä väriläiskäksi vaalenevaan maisemaan.

Oman puutarhani talventörröttäjissä ei ole väriloistoa, mutta sitkeästi ne kurottelevat hangesta ja muistuttavat kesän kasvukaudesta, menneestä ja tulevasta.


Mikko Räty: Borealia. Tammi 2022. 78 s. Sain kirjan lahjaksi. Kansi: Laura Lyytinen.