Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Anja Erämaja: Töölönlahti

Ei Runokirjajoulukalenteria ilman Anja Erämajaa!

Töölönlahti on runoidolini kolmas runokokoelma vuodelta 2013. Poimin runoteoksen Oodin hyllystä kirjastovisiitilläni, ja nautiskelin vauhdikkaista runoista Töölönlahden tuntumassa, Oodin Kirjataivaassa.

Runon puhuja kiertää Töölönlahtea juosten, ja kokoelma jakautuu syksyyn, talveen ja kevääseen. Runot saavat rytminsä juoksijan askelista. Runot ovat välillä tikuttavia ja säkeiltään lyhyitä, vauhdin hidastuessa säkeet taas pitenevät ja rauhoittuvat.

Ote on osiosta Talvi. (En tähän saa runon typografista asettelua, jossa sanojen reunat muodostavat ikään kuin lahden reunan.)


Pensaan takaa kuuluu
pahaa naurua.
Pensaan takaa kuuluu
joululaulua: en etsi
valtaa loistoa, en kaipaa
kultaakaan. Enkö,
kahisevaa sadetta,
tuulenpuuskaa, joka tuo
seteleitä meidän pihalle.
rahaa päälle maan?


Vaikka kirjan ilmestymisaikaan Oodi oli vasta suunnittelupöydillä ja runoissa piirtyvä miljöö hieman poikkeaa nykyisestä, heijastaa Töölönlahden alue edelleen yhteiskunnan kerrostumia ja valtasuhteita. Eikä huoli pärjäämisestä, omasta ja muiden, ole vuosikymmenessä vähentynyt, päinvastoin. 

Runon puhuja pohtii, mistä vielä säästäisi, mitä jättäisi pois, ettei kaikki mene. Talvilenkillä runominän huomion vie viluinen vastaantulija, jolla on farkkutakki auki ”huutomatkan päässä / eduskuntatalosta.” Kuka toisi suloisen joulun ihan kaikille?

Samoihin suuntiin rullasivat omat ajatuskelani Oodi-päivänäni, kun yleisen kirjaston lämmössä luin uutisen ministerin väläytyksestä korottaa ruoan verotusta, mikä iskisi eniten pienituloisiin ja vähävaraisiin. 

Kirjastoa kiertelevälle turistiryhmälle kerrottiin, että olemme kirjastossa samalla tasolla kuin eduskunnan portaikon ylätasanne. Samaan aikaan pakkasaamussa tölkkien kerääjä lämmitteli käsiään kirjastossa. Kaupungilla nainen kaivoi pahvinpalasen roskiksesta kuin aarteen. Huutomatkan päässä eduskuntatalosta.

Anja Erämaja: Töölönlahti. WSOY 2013. 89 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Anna Makkonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Louise Glück: Talvisia reseptejä kollektiivista

Yhdestoista Runokirjajoulukalenterin luukku sisältää reseptejä elämään Louise Glückin tapaan. Vuoden 2020 nobelistin toinen suomennettu kokoelma Talvisia reseptejä kollektiivista on haikea, viipyilevä ja terävä.

Runon puhuja muistelee elämäänsä ja kertoilee siitä arvoituksellisesti. Glückin runot ovat paikoin kuin ajatuksenvirtaa, eikä niitä lukiessa tunnu, että jokainen sana on runomaisen harkittu. Vaikka varmasti on.

Kokoelman nimi asemoi runon puhujan: elämän syksy on jo ohitettu ja ohjeita elämään annetaan vanhuudesta käsin. Päivän säkeet ovat kokoelman nimirunosta:


– Kirja sisältää
reseptejä vain talven varaksi, jolloin elämä on kovaa. Keväällä
kuka tahansa pystyy valmistamaan hyvän aterian.


Talvi vuodenaikana on koettelemus monille luontokappaleille, mutta talvi symboloi Glückillä ihmiselämän viimeisiä vuosia. Elon vuodenkierrossa keväällä synnytään ja vartutaan, kesä on kukoistusta ja aikuisuutta, kunnes elämän syys tuo mukanaan rapistumisen ja kuihtumisen, joka päättyy talven kylmään.

Keväällä, nuoruudessa voimia on vaikka mihin, mutta ne hupenevat talvea kohti käydessä. Nuorena kaikki on vielä edessä, mahdollisuudet ovat monet.

Mutta mitä on tulla vanhaksi? Kun täytyy katsoa taakse, käsitellä omia valintojaan ja tulla sinuiksi niiden kanssa. 

Runon puhuja tuntuu muistavan ja unohtavan sopivassa suhteessa. Runoissa on seesteinen tunnelma, katkeruutta ei tihku edes rivien väleistä. Ikääntyminen on tuonut perspektiiviä kohdata mennyt. 

Tähän oman menneisyyden kohtaamiseen ja hyväksymiseen nobelisti on reseptivihkonsa kirjoittanut. 

Louise Glück: Talvisia reseptejä kollektiivista. Alkuteos: Winter Recipes from the Collective (2021). Suom. Anni Sumari. Enostone 2021. 53 s. Kansi: Taivo Org.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Sanna Pelliccioni: Haikuja räjähtäville sydämille

Väriterapiaa, tunnetykitystä, tiiviin kaavan hallintaa. Näitä kaikkia Runokirjajoulukalenterin kymmenenteen luukkuun tuo Sanna Pelliccionin haikukokoelma Haikuja räjähtäville sydämille.

Löysin kokoelman kirjaston nuorten osastolta, mutta Pelliccionin haikujen parissa viihtyy myös aikuinen. Väljästi taitetuilla sivuilla on värikäs abstrakti kuvitus, jossa on viitteitä luontoon ja kalligrafiaan.

Haiku on japanilaislähtöinen runotyyppi, jossa on kolme säettä. Tavuja säkeissä on 5, 7 ja 5. Pelliccionin haikut käsittelevät ihastumisia, rakastumisia, eroja. On pahaa oloa ja muoviroskaa, mutta myös huumoria. Millainen on hauen röyhtäisy?

Päivän runoksi valikoitui tämä haiku:


Kylmä rintama.
Puolustamme elämää
käsi kädessä.


Perinteisesti haikut ovat luontoaiheisia, vuodenaikaan sidottuja. Päivän haikuakin voi lukea talven tulona, kiristyvänä pakkasena, mutta myös asenneilmaston viilenemisenä.

Runon 'me' voi viitata vaikka pariskuntaan tai perheeseen, joka kohtaa jonkin vastuksen. Viime päivien uutisten valossa mietteeni menevät mielenosoituksiin ja yhteiseen rintamaan, joka puolustaa rauhaa ja ihmisarvoa, vastustaa sortoa, syrjintää ja sotaa.

Haiku on yhtäältä vaikea runomuoto, koska mitta säätelee kirjoittajaa tarkasti. Jokainen sana ja välimerkki saa suuren painoarvon, eikä haiku välttämättä aukene helposti.

Toisaalta ajattelen, että haikuun on helppo tarttua niin lukijana kuin kirjoittajanakin. Lyhyen haikun lukemiseen ei mene kauaa, ja usein haiku tarjoilee tulkintavaihtoehtoja, jotka kutkuttavat lukijan mielikuvitusta.

Kirjoittajalle haiku on selkeä muotti, johon voi pudotella sanoja mielensä mukaan. Kirjoittajatililläni @luontokirjoittaja Instagramissa julkaisen sunnuntaisin sunnuntaihaiku-kokeiluja – ja annan vinkkejä, miten sinäkin pääset sunnuntaihaikuilun makuun. Tervetuloa seuraamaan!

Sanna Pelliccioni: Haikuja räjähtäville sydämille. S&S 2020. 62 s. Lainasin kirjastosta. Kuvitus ja kansi: Sanna Pelliccioni.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Hidas tanssi: mäntyrunoja

Runokirjajoulukalenterissa keskityn yhden runoilijan runokokoelmiin, mutta tämä mäntyaiheinen valikoima vaati päästä mukaan.

Hidas tanssi: mäntyrunoja on runoilija Risto Rasan toimittama kirja, joka kokoaa yksiin kansiin kymmenien suomalaisten runoilijoiden mäntyrunoja. Osa runoista on kirjaa varten tehtyjä tilaustöitä, mutta valtaosa on aiemmin ilmestyneitä. Kirsi Kunnaksen ja Paavo Haavikon runot edustavat vanhinta kerrostumaa.

Kirjassa joka aukeamalla on yksi runo ja yksi kuva. Kuvituksesta vastaavat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Valokuvat eivät ole mitään pönöttäviä potretteja, vaan tutkivia lähikuvia mäntyjen rungoista.

Valikoiman viimeinen runo on Pentti Saarikoskelta vuodelta 1971:


Mäntyjä hiljaisessa lumisateessa,
ja saan tietää että olen vieraantunut.
Maisema ei sano minulle mitään,
lakkaan ajattelemasta eikä se ole tuskallista,
silmiin vain koskee. Maailma on aiheeton.


Onnen aika -kokoelmassa alkujaan ilmestynyt runo antaa äänen niille, joita mäntymaisema ei puhuttele. Yli puolet suomalaisista metsistä on mäntyvaltaisia, ja mänty on yleisin puulajimme, mutta eivät männyt silti herätä kaikissa tunteita ja ajatuksia. Vaikka kuinka tuijottaisi.

Ehkä tärkeämpiä ovat koivut tai kuuset, ehkä puilla ei ylipäätään ole merkitystä? Tai kenties runon puhuja on tilanteessa, jossa aiemmin kovin tärkeä maisema on hiljentynyt. Jotakin on tapahtunut, ja metsä on vaiennut. Se on vain puita.

Olen luonut suhdetta mäntyihin viime vuosina, koska mökkisaaremme on mäntyvoittoinen. Männyt ovat osa rakasta maisemaa. Kun myrsky kaataa puun, maisema muuttuu ja muutokseen ei auta kuin sopeutua.

Jokainen puunkaato on tarkkaan harkittu, varmasti hautaan asti kadun yhden tietyn puun kaatamista.

Kun rannan käkkärästä männystä murtui iso oksa, aloimme miehen kanssa seurata puun selviytymistä. Vielä taittuneeseen oksaan virtaa elämä, ja valokuvista voi havaita, miten se on hiljalleen kasvanut koettelemuksistaan huolimatta.


Hidas tanssi: mäntyrunoja. Toim. Risto Rasa. Kuvat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Maahenki 2012. 135 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 8 – Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa

Kahdeksannessa luukussa sanailottelua tarjoilee Katja Seudun toinen runokokoelma Kuusilla mittaan aikaa, joka teemoittuu ajan ja paikkojen ympärille.

Aika kuluu vuoroin hitaasti, sitten taas harppoen. Välillä se pysähtyy. Ollaan meren rannalla, usein nimetään jokin paikka Helsingissä.

Runot ovat tiiviisti yhteydessä luontoon ja vuodenaikoihin, vaikka muitakin aiheita niihin mahtuu. Suomalaista kesää kuvaa se, että juhannusviikolla on tarvetta hanskoille.

Seutu poimii pysähdyttäviä katkelmia vaikkapa radiouutisista ja muilta kirjoittajilta. Asemoin Seudun kokoelman juuri tähän suomalaisen musiikin ja Jean Sibeliuksen päivän luukkuun, koska Aino Sibelius ja Ainola vilahtelevat runoissa.

Näin Seutu siteeraa Aino Sibeliusta:


Kortteeri pitää olla niin että itse saamme
tehdä mitä tahdomme kenestäkään
välittämättä


Tämä oman tilan tarpeen sanoitus on vuodelta 1901, siis useita vuosikymmeniä ennen Virginia Woolfia.

Runon puhuja kaipaa usein lämpöä, niin myös päivän runossa, joka alkaa näin:


Joulukuun hämärässä
on etsittävä paikka
kasvitieteellisestä puutarhasta
  vihreä    kostea     lämpö


Miten ihana ajatus olisikaan nyt kuivailmaisen talven keskellä astella tropiikkiin! Kietoutua lämmön syliin, antaa kosteuden helliä ihoa. Harmi vain, että Helsingin kasvitieteellinen puutarha on paraikaa remontissa, joten keväämmällä sitten. Nyt ei auta kuin pujahtaa tuonne runon neljänteen säkeeseen, minne on jätetty tilaa talvi-ilmasta taukoa kaipaavalle. 

Päivän runo-otos ajoittuu tähän päivään: ”sillä on kaksi viikkoa / talvipäivänseisaukseen”. Lohdullista, että enää 14 vuorokautta kuljemme kohti pimeää, sitten suunta taas kääntyy. Sieltä ne taas tulevat: vihreys, kosteus, lämpö.

Kokoelmasta moni muukin runo olisi käynyt joulukalenterin nostoksi. Vaikka se, jossa nainen lähtee kolhiintuneella soutuveneellä matkoille ennen joulunpyhiä, muassaan vain joogamatto ja muovipussi. Muutamalla säkeellä Seutu maalaa kuvan, joka sopisi vaikka novellin tai kokonaisen romaanin kutkuttavaksi aluksi.

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa. WSOY 2017. 64 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Martti Ruokonen.

Helmet 2023: 3. Kirjan nimessä on kasvi.