Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Silja Järventausta: Iltapäivä isolla kirjaimella

Yhdennestätoista luukusta loikkaa esiin Silja Järventaustan runokokoelma Iltapäivä isolla kirjaimella, jonka runoyhdistys Nihil Interit valitsi vuoden 2022 parhaaksi runoteokseksi.

Järventaustan kuudes kokoelma on merkitysten leikkiä, ympäristön havainnointia, vuodenaikoja. Talvessakin piipahdetaan, mutta säkeet tulvivat ennen kaikkea kevättä – näitä runoja olisikin ihana lukea kevään korvalla.

Tutkaani tarttuu Elämä seisaaltaan -jakson aloitusruno, josta tässä kaksi ensimmäistä säettä:

Maailma pulahtaa ja on.

Hengitän ulospäin. Hengitän piikkipuihin, pikkujouluun päin.
Hengitän kaksiooni päin, yksiöön. Nostan sen kantta ylöspäin ja
kurkistan sen sisälle kuin niin kuin tai vieri vieressä oleviin.
Tuolla on hyvä olla. Tuolla tuolilla istuu joku. Tuolilla istuu
jokin.

Runossa maailmaa katsotaan kuin nukketaloa ulkopuolelta. Jos omaa elämäänsä voisi tarkastella ulkopuolisen silmin, voisi nähdä asiat erilaisissa mittasuhteissa.

Ensimmäisestä säkeistöstä löydän meneillään olevia kriisejä. Maailma pulahtelee hyisiin vesiin, sen pää käy jo pinnan alla, mutta vielä se sinnittelee. Se on, enkä juuri nyt voi sille mitään, kuten runon jatko ehdottaa. Voin vain hengittää. Hengittää sisään, hengittää ulos.

Järventaustan runo taluttaa minua kohti hyväksymistä. Maailman tilan, oman elämäni, oman itseni. Nämä ovat tämänhetkiset olosuhteet, näiden kanssa eletään. Kun faktat tunnistaa, voi yrittää muuttaa sen, minkä voi.

Hengitys jatkuu, vaikka en aina kykenisi joogamatolle hengittelemään tai pikkujouluihin hengähtämään, koska huimaukseni päätti niin. Kun raotan lumikuorman alla natisevaa kattoa, näen, että täällä on se joku ja se jokin ja täällä on hyvä olla, vaikka hoipertelen.

Teos 2022. 89 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Camilla Pentti.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Sirkka Turkka: Minä se olen

Kymmenes luukku aukeaa, ja sieltä kurkistaa Sirkka Turkan sympaattinen runokokoelma Minä se olen vuodelta 1973.

Viime vuonna menehtynyt Turkka sai Finlandia-palkinnon kokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba vuonna 1986. Luin kokoelman kirjanpitoni mukaan viime vuonna, mutta sen tarkempia muistiinpanoja en ole tehnyt. Lukukokemus on jo haihtunut – näin käy usein runojen kanssa: en kirjoita, unohdan. Tämä havainto osin sysäsi kokoamaan tätä kalenteria.

Tässä Turkan kokoelmassa on viisi jaksoa, joista ensimmäisen runoista sain parhaiten kiinni. Puhuja hahmottelee ympäröivää maailmaa, luonnon ilmiöitä ja oikkuja, vierellään usein koirakaveri. Yhdessä he tuumailevat, kun maapallo keinahtaa kyljelleen, on pimeä vuodenaika.

Jakson päättää seuraava runo:

Sataa lunta. Se on niin pehmeä, että se tuntuu melkein
lämpimältä. Siihen kävellään jalan ja tassun jälkiä ja kun sitä
on tarpeeksi paljon, teen siitä lumiukon, jolla on naurava suu.
Sitten meitä on kolme, tassutelkoon rauhassa talon ympäri,
yksinäisyys ei tunnu enää taivaan korkuiselta. Vilkutan sille
ikkunasta, pimeä tulee aikaisin. Ihan kuin me olisimme her-
ran kukkarossa, vähän jumalan selän takana, ja kukkaron
nyörit tiukasti kiinni.

Runossa on rauhallinen tunnelma, lumen kuorruttama miljöö on lämmin ja turvallinen. Yksinäisen ilona on koira, ja talviseen pihaan syntyy myös toinen seuralainen, naurava lumiukko.

Kylmä ja lämmin kohtaavat, niin myös yksinäisyys ja yhteys toiseen luontokappaleeseen. Murhe lievittyy leikkisällä elämänasenteella. Pienissä hetkissä pilkottavat ilo ja onni, runon puhuja ei kaipaa toisaalle.

Viime päivinä kaipailemaani lunta on tuiskunnut niin paljon, että metsälenkit Minttu-koiran kanssa ovat vaihtuneet yrityksiksi edetä umpihangessa. Naapurin lapsenlapsen lumimörkö ei enää tassuttele, vaan ehti jo hautautua kinoksiin. 

Silti: valitsen lunta mieluummin paljon kuin ei ollenkaan. Lumipukuinen lähimetsä on kuunvalossa satumainen, kaamosvalot säkenöivät hangelta. Valkoinen joulu on päivä päivältä mahdollisempi.

Tammi 1976. 69 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Jukka Viikilä: Runoja I–II

Yhdeksännessä luukussa hohtaa kaksinkertaisen Finlandia-voittajan Jukka Viikilän runoteos Runoja I-II, joka sisältää kaksi runokokoelmaa ajalta ennen voitokkaita romaaneja.

Yhteisniteen tekstit ovat enimmäkseen proosarunoa, lyhyttä ja yllättävän pitkää. Runoissa on havaintoja ihmisen pienuudesta ja elämän lainalaisuuksista, tunteet ja tunnelmat vaihtelevat. On hämmentäviä julkkisrunoja, ahdistavaa eläimiin kohdistuvaa julmuutta, arkisten hetkien kauneutta. Arvoituksia ja aforismeja. Nyrjähtäviä ajatuksia.

Runon valinta oli helppoa:

Alustava suunnitelma joulukalenteriksi. Kuvallista maailmaa Düreriltä, Boschilta, Brueghelilta.

Ensimmäiset joulukalenterit saapuivat Saksasta 1930-luvulta Ruotsiin ja Suomeen partiojärjestön levittäminä. Aiheiltaan maalliset kalenterit saivat pian uskonnollisia seuraajia. Partiokalentereita alettiin polttaa julkisesti Turun maitolakon alkaessa 1966. Turun tuomiokirkon kryptaan sai tuoda kerettiläisiä kalentereita, joita suntio poltti lämmitysuunissa aina jumalanpalveluksen jälkeen. Partiokalenterin hallussapitoa pidettiin keväällä 1967 yhtä vakavana rikoksena kuin lehmän salalypsyä tai raskaaksi hankkiutumista muussa kuin suvunjatkamistarkoituksessa.
     Marraskuussa 1967 suntion suklaavarastot löydettiin hiirien avulla. Myrkytyksen saaneiden hiirien mutkikkaita reittejä seurattiin tuomiokirkon kryptaan. Suntion sukuelimiä pidettiin pakkohauteissa vuoden 1967 jouluaattoon asti Jeesuskennostoa ylläpitävien leskien toimesta.
     Lokakuussa 1971 toisen maailmanpalon ennusmerkkejä alettiin nähdä Turun taivaalla. Taivaanvuohi teki kolme levotonta taivaankannen mittaista juoksua. Tuliperäistä ulostetta tippui Aurajoen pengermälle, josta uloste saatiin partiolaisten avulla vieritettyä jokeen.

Renessanssimaalareiden inspiroima absurdi tarinaruno on kuin sekasortoinen ja yliampuva maalaus. Runossakaan eivät päde reaalimaailman lait, vuosisadat ovat yhtä, fakta ja fiktio sekoittuvat. 

Runon ilkikurisuus muistuttaa, ettei runoa tai sen määritelmää tarvitse ottaa niin vakavasti.

Gummerus 2017. 210 s.

Lainasin kirjastosta. 

Kansi: Jenni Nopponen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 8 – Hannu Salama: Puu balladin haudalla

Runoa ja musiikkia! Niitä kajahtaa ilmoille Jean Sibeliuksen päivän eli suomalaisen musiikin päivän luukusta.

Hannu Salaman runodebyytistä Puu balladin haudalla vuodelta 1963 saatiin tänä vuonna uusintapainos – ja jos vain kotoa löytyy toimiva CD-soitin, voi kokoelmaa kuunnella kirjan mukana tulevalta levyltä. Levyllä Salama lukee runojaan, ja Hepa Halmeen, Livia Schweizerin ja Arttu Tolosen musiikki luo taustat ja välit.

Salaman aikansa kohukirja Juhannustanssit toi kirjailijalle jumalanpilkkasyytteen muutamaa vuotta tämän runoteoksen jälkeen. Kuuluisan keskikesän juhlan kuvauksen tavoin tässäkin ilotellaan pöytäviinalla ja monista runoista voi lukea eroottista latausta. Kuuluu myös kaikuja vankileireiltä ja holokaustista.

Kokoelmassa törmäsin runosukellukseni tähän mennessä hämmentävimpään säkeeseen: "taivas roikkuu kuin pureskeltu kivespussi verisen poron haaroperistä". Nykylukijan silmään tosin pistää terävämmin n-sana, joka vilahtaa eräässä runossa.

Viehätyin Salaman tyyliin elollistaa luontoa ja esineitä:

lamppu
kuorineen mädäntynyt
heittokelpoinen
nuokkuu pensaitten neliössä

vaarallisen nurmikon laidalla
jätekori nurmen värinen
suu hörössä
tietää täyttyvänsä

autonvalojen ja puitten äpärät
syntyvät ja soveliaaseen
työnnetään pimeyteen

Muutamilla sanoilla Salama maalaa mielikuvitusta ruokkivan runomaiseman. Arkisista asioista tulee mystisiä ja kiinnostavia, kun niihin yhdistetään yllätyksellisiä ominaisuuksia. Lamppu nuokkuu, jätekorilla on suu ja tietoisuus.

Lukijalle avautuu tulkinnan paikkoja: Mikä tekee nurmikosta vaarallisen? Onko se kuoppa, liukkaus vai maa-ampiaisen pesä? Korsien seassa luikerteleva käärme?

Viimeisessä säkeistössä autonvalojen ja puitten kohtaamisesta syntyy aviottomia lapsia – varjoja? – jotka katoavat taas pimeyteen. Leikkisään, oivaltavaan runoon puolestaan syntyy lisätaso huilumusiikista.

Luukun runokirjakuvaan antoi valoa pihalamppu, ei siis vielä mädäntynyt, mutta tällä hetkellä lumikuormansa alla raskaasti nuokkuva.

Aviador 2022 (1. p. 1963 Otava). 52 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Juhana Lauronen-Karlsson.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Katja Seutu: Kesannoida, säkenöidä

Seitsemännessä luukussa sädehtii Katja Seudun neljäs runokokoelma Kesannoida, säkenöidä. Sen monet runot vievät talvisiin tunnelmiin: ensilumi on laskeutunut varpujen päälle, villahousut ulottuvat polviin ja esitellään tuura, jolla rikotaan jäätä. Ajatuksia nousee luontosuhteesta ja menneistä ajoista.

Lunta on tuprutellut viime päivinä, mikä vaikutti valintaani:

Sitten satoi lunta ja pakastui.
Satoi paljon enemmän kuin
tuuman eli 2,54 senttimetriä.
Puhuimme, että nyt jää lumen alle kaivo,
ja lumi jäätyy pian, eikä kantta saa enää
helposti auki ja että tulee
lukuisia muitakin ongelmia.
Painoi, kun olimme väärässä paikassa
ja elämä kuluu ja päivät vähenevät.
Aamulla kinoksessa oli pieni poika ja se kysyi,
keitä olemme. Jäi vastaamatta.
Satoi niin että lasit helisivät.

Lunta on runossa tullut niin runsaasti, että se aiheuttaa jo harmia. Liika lumi korostaa ongelmia: ollaan väärässä paikassa, elämä hupenee. Ehkä runon puhuja kaipaa lämpimään, missä lumi ei jäädy ja peitä kaivoja. Tai ainakin ympäristöön, missä lumi ei vaikeuta elämää.

Runossa on paljon arvoituksellista. Ollaanko maalla vai kaupungissa? Jäätyvä kaivo ei ole ainakaan keskikaupungilla asuvan ongelma. Lumessa seisova poika taas voisi kuvastaa kaupungin kiireistä elämää: toisia tunneta nimeltä eikä tule vastattua edes lapsen uteluun. Runosta voi lukea myös muutosta. Ensin hiertää lumi taajaman ulkopuolella, sitten nähdään kaupunkielämän varjopuolia.

Jokaisella taitaa olla omat määreensä sille, mikä olisi sopiva määrä lunta. Minulle se on sellainen, että pelloille pääsee hiihtämään, saan tehdä lumitöitä. Miehelleni riittäisi vähempi, ehkä juuri tuuman verran.

Koira puolestaan rakastaa lumikasoja ja kinoksia, joita kaivella ja haistella. Harmia tosin tuottavat tassuihin pikkupakkasella kertyvät lumipaakut. Kaikessa on puolensa.

Runossa lunta sataa lopulta niin vimmaisesti, että lasit helisevät. Lumimyrskyä en toivo, mutta lähipäivien lumiennusteiden toteutumista kyllä.

WSOY 2022. 62 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Martti Ruokonen.