Johtajan elämänpolku – Johanna Venho & Anne Brunila: Kuka olisi uskonut

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2020. Äänikirjan kesto 8 t 44 min.
Lukija: Hannamaija Nikander.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Tutustuin äänikirjaa kuunnellen minulle aiemmin vieraaseen johtajanaiseen, Anne Brunilaan. Nimen olin toki kuullut, mutta tarkempaa käsitystä hänen urastaan tai elämänvaiheistaan minulla ei ollut. Kirjan valintaan vaikutti paljon se, että Brunilan kirjoituskumppanina on ollut Johanna Venho, yksi lempikirjailijoistani. 

Venhon vuoksi kirja ilmestyy tänään Johannan nimipäivänä. Suurempi syy, miksi ajoitin tämän tekstin nimenomaan naistenviikolle, on Brunilan edelläkävijyys suomalaisena naisjohtajana, hän on ollut ensimmäinen nainen monessa paikassa.  

Anne Brunila on ekonomisti ja yritysjohtaja, joka on istunut monien pörssiyhtiöiden hallituksissa. Johtajana hän on työskennellyt esimerkiksi Fortumilla ja Metsäteollisuus ry:sä, hallitustyötä hän on tehnyt muun muassa Sammossa ja Koneella. 

Kirjassa käydään läpi, minkälainen on ollut Brunilan tie kankaanpääläisestä työläisperheestä Suomen vaikutusvaltaisimmaksi päättäjänaiseksi. Kirjassa on useita mielenkiintoisia anekdootteja uran varrelta muun muassa siitä, miten naisia kohdeltiin bisnesneuvotteluissa Venäjällä.

Brunilasta piirtyy työteliäs ja peräänantamaton kuva. Hän suhtautuu kaikkeen ja kaikkiin ymmärtäen ja lempeydellä, jota voi vain ihmetellä. Voimansa hän ammentaa buddhalaisuudesta, jonka tekstit ja meditaatio muodostavat hänen maailmankatsomuksensa perustan. Välillä mietiskelylle on ollut enemmän aikaa, toisinaan vähemmän. 

Tyyneys on auttanut Brunilaa luovimaan väkivaltaisessa parisuhteessa, selviämään erityislapsen yksinhuoltajana ja menestymään miehisissä työyhteisöissä.

Välillä ihmettelin, miksi väkivaltaiselle ex-miehelle annettiin niin paljon tilaa, etenkin omaäänisissä kirjeissä. Toisaalta mies on keskeinen osa Annen elämää, heillä on yhteinen lapsi ja monia yhteisiä vuosia. Anteeksianto kuvastaa Brunilan ajatusmaailmaa.

Helmet 2021: 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

Kadonneiden muistojen jäljillä – Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Like 2021. 190 s.

Alkuteos: Oktoberbarn. Suom. Petri Stenman.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.


Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi oli minulle yksi viime kevään odotetuimmista kirjoista. Sain kirjan kustantajalta ja luin sen heti. Kirjan sulatteleminen sitten onkin vienyt useamman kuukauden. Kirja on ahdistava ja rankka, siitä tuli synkkä olo, jossa en halunnut velloa niin kauaa, että olisin saanut bloggauksen valmiiksi.

Naistenviikko sai vihdoin viimeistelemään tämän luonnoksissa maanneen tekstin, sillä kirja on kaikessa kauheudessaan niin taidokas, että se ansaitsee juttunsa. Boström Knausgård kuvaa perheenäidin, aviopuolison ja kirjailijan elämää sairastumisen keskellä niin riipaisevasti, että edelleen kirjan selailu kuristaa kurkkua.

Linda Boström Knausgård on tullut tunnetuksi paitsi kirjailijana, myös norjalaisen kohukirjailija Karl Ove Knausgårdin vaimona. Karl Ove teki vaimostaan romaanihahmon autofiktiivisessä Taisteluni-sarjassaan, ja tämä oman ja läheisten elämän perkaaminen kirjan sivuille on luonnollisesti vaikuttanut koko Knausgårdien perheeseen. Jo aiemmin mielenterveysongelmista kärsinyt Linda joutui psykiatriseen hoitoon useamman kerran 2010-luvulla, ja sittemmin neljän lapsen vanhemmat ovat eronneet.

Lokakuun lapsi on tavallaan Linda Boström Knausgårdin vastine miehensä kirjoituksille. Ote on omaelämäkerrallinen. On lapset ja kirjailijamies, joka jättää kertojan, kertojalla masennusta ja ahdistusta, jotka vaativat sairaalahoitoa.

Masennuksen jähmeä pimeys, sen tyhjyys ja valveilla oleva kuolema, se minua odottaa kun vajoan yhä syvemmälle. Sinne missä ei ole sanoja, ei omaatuntoa, vain jähmeää unta aamulla, keskellä päivää, illalla, ja ahdistus joka sulkee sisäänsä joka solun.

      Joka aamu kun heräät, kauhu kun viimein löydät kaikki osat itsestäsi ja kaikki ajatukset. Olet hereillä. 

Boström Knausgård on kirjoittanut mielen järkkymisestä myös aiemmissa teoksissaan Helioskatastrofi ja Tervetuloa Amerikkaan, mutta niissä on ollut selkeästi fiktiiviset henkilöhahmot Anna ja Ellen. Vaikka kirjailija kai aina kirjoittaa itsensä jollakin tapaa hahmoihinsa, niin nyt hahmoilla on selvemmin yhteys todelliseen maailmaan.

Tulee sairaalajaksoja, joilla kertoja saa sähköhoitoa. On musertavaa lukea kokemuksia siitä, millaista on olla tahdosta riippumattomassa hoidossa. Miten potilaita viedään tehtaaseen saamaan sähköhoitoja, miten lääkärit luottavat hoitoon, joka antaa euforiaa ja välitöntä lievitystä ilman lääkkeitä. Sähköhoidot vaikuttavat muistiin, sitä ei kukaan kiistä, vaikka koko hoitoa voidaan muuten pitää kyseenalaisena.

Muistojen palasista alkaa kuitenkin rakentua elämänhistoria. Minäkertoja käy läpi lapsuudenmuistojaan, suhdettaan näyttelijä-äitiin, varhaisia poikaystäviään, eroon päättynyttä avioliittoaan. Miten kirjoittaminen on aina ollut se, missä hän on tiennyt olevansa hyvä, vaikka hän on aina kantanut mukanaan huonommuudentunnetta. Välillä kertoja osoittaa sanansa suoraan ex-miehelleen.

Boström Knausgård kirjoittaa vimmaisesti, itseään ja lukijaa säästelemättä. Kaiken synkkyyden ja mustan keskellä pilkahtelevat kuitenkin kauneus, elämän hyvät hetket, rakkaus. 

Helmet: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut.

Äideistä ja tyttäristä – Koko Hubara: Bechi

Kansi: Tuuli Juusela.

Otava 2021. 208 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Koko Hubara tunnetaan Ruskeat tytöt -median perustajana, ja pari vuotta sitten häneltä ilmestyi samanniminen esseekokoelma alaotsikolla tunne-esseitä. Bechi on Hubaran esikoisromaani, jossa äidin ja tyttären suhde sekä eri sukupolvien kokemusmaailmat joutuvat törmäyskurssille.

Kolmikymppisen Bechin opinnot yliopistossa ovat gradua vaille valmiit. Bechin äiti Shoshana on kirjailija ja frankofiili, joka mieluummin asuisi Pariisissa kuin Helsingissä. Äiti on tullut Suomeen 1970-luvulla ja tehnyt pesäeron jemeninjuutalaiseen sukuunsa. Bechi tulkitsee äitinsä Ranska-manian pakokeinoksi jatkuvasta maahanmuuttajan roolista.

Kun Bechi tulee raskaaksi, nousevat omat lapsuusmuistot ja hankaluudet äidin kanssa pintaan. Tytär ja äiti kyllä tapaavat, mutta eivät aina kohtaa. Bechi kutsuu äitinsä tiukkoja rutiineja systeemeiksi, ne ovat omiaan pitämään etäisyyttä yllä. 

Kohtaamattomuus näkyy myös siinä, että tytär ei ole koskaan lukenut äitinsä autofiktiivistä romaania, joka nostatti aikanaan kohun. Kirjan nimi on Shoshana Ayin. kävi täällä – tämän viittauksen lisäksi kirjassa on paljon muitakin linkkejä kirjallisuuteen. Tutkiva lukija kiittää lopusta löytyvää lähdeluetteloa, kirjat vievät kirjojen luo!

Syöminen ja ruoka sekä niihin liittyvät ongelmat ovat paljon läsnä kirjassa. Bechi kärsii raskauspahoinvoinnista, mikä on pakottanut tottumaan oksentamiseen. Äidillä puolestaan on aina ollut ongelmallinen suhde ruokaan, ja hän sairastaa bulimiaa. Bechi kertoo suuren uutisen äidilleen kahvilassa, jossa tyttären tilaama samppanjakorkkileivos herättää äidissä paheksuntaa. Eräs toinen keskeinen kohtaus on Bechin ja hänen ystävänsä tapaaminen pitseriassa. Kirja solahtaakin helposti Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 46. Kirjassa syödään herkkuja.

Pidin erityisesti kirjan rakenteesta, siitä miten Bechin puhekielisten osuuksien rinnalla kuljetetaan katkelmia hänen äitinsä kirjasta.

Hubaran Bechillä osallistun Tuijatan Naistenviikko-lukuhaasteeseen, koska kirjassa pohditaan monipuolisesti naiseutta, naisen roolia ja naisten keskinäisiä suhteita.

Taiteilija edellä aikaansa – Rakel Liehu: Helene

Kansi: Marjaana Virta.

WSOY 2003. 513 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Rakel Liehun taiteilijaromaani Helene: romaani Helene Schjerfbeckistä on nautinnollinen sekoitus faktaa ja fiktiota, täydellisesti hellekelin uppoutuvaan lukemiseen sopiva kirja. Lyyrinen kerronta soljuu tajunnanvirtana, joka puikkelehtii, muistelee ja assosioi. Lukijaa ei yllätä Helenen rakkaus Proustiin, kirjailijan aistivoimaan ja todellisuudentuntoon.  

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka valottavat taiteilijan vaiheita ja ajatuksia eri ikäkausina. Lukija pääsee taideopiskelija-Helenan kanssa kokemaan alkeelliset ja kalseat Pariisin-kämpät, nimen vaihtamisen Heleneksi sekä mesenaatti-Stenmanin painostavat käynnit. Tutuksi tulevat niin oikean värisävyn löytämisen vaikeus, taiteilijaystävien merkitys kuin äidin varjossa elämisen tuska. Ilot, koettelemukset, arki. 

Vammani oli erottava minut toisista.
Olkoon niin. Muut voivat kätkeä heikkoutensa, minä en. 
Mutta onko taide säälimättömämpi kuin elämä, sitä en uskalla ajatella.

Lapsuuden tarkimpia muistoja on onnettomuus, jonka seurauksena Helene ontuu lopun ikäänsä. Onnea tapauksessa oli se, että tyttö löysi piirtämisen sairasvuoteella. Terveys sanelee taiteilijan elämää myöhemminkin. Keuhkosairaus patistaa hänet muuttamaan äitinsä kanssa Hyvinkäälle paremman ilmanalan perässä, pois Helsingin kosteudesta. Elämän päätepiste piirretään sotaevakossa kylpylässä Ruotsin Mariefredissä.

Samalla aukeamalla saatetaan olla useassa ajassa ja paikassa: Mariefred 1944, Hyvinkää 1908, Hyvinkää 1909 ja taas seuraavalla aukeamalla sama juttu. Mukana ovat myös 1800-luvun Helsinki, Firenze ja Pariisi; taiteilijalle merkityksellisiä paikkoja oli lukuisia. 

Aluksi välähdyksin etenevä kerronta tuntui olevan liikaa helteen sumentamalle päälleni, mutta loppua kohden mieleni muuttui. Kronologia olisi ollut tylsä ratkaisu. Nyt sain kieppua ajoissa ja paikoissa, nähdä Helenen eri vaiheiden hahmottuvan rinnakkain.

Kokonaiskuvan rakentumista taiteilijan elämästä helpotti toki se, että Helenen elämänvaiheet olivat minulle melko tuttuja, vaikka en taideharrastaja olekaan. Muutama vuosi sitten vaikutuin Mila Teräksen romaanista Jäljet: Romaani Helene Schjerfbeckistä. Vuonna 2020 ilmestynyt Antti J. Jokisen Helene-elokuva perustuu tähän Liehun kirjaan.

Osallistun tällä bloggauksellani Tuijata-blogin Naistenviikko-haasteeseen, koska Helene oli nainen edellä aikaansa. Nykyään hänet luetaan yhdeksi merkittävimmistä taidemaalareistamme, mutta kirjassa kuvataan, miten hänen töitään ei pitkiin aikoihin kelpuuteta varsinaisiin taidenäyttelyihin – arpajaispalkinnoiksi ne kyllä otetaan. Rahan arvo on toki muuttunut, mutta silti kuulostaa hurjalta, miten Helene saa jossakin vaiheessa tauluistaan muutamia kymmeniä markkoja. Ehtii hän onneksi elinaikanaan nauttia arvostuksestakin.

 

Helmet 2021: 3. Historiallinen romaani.

Sukellus kipuun – Pasi Virtanen: Mr. Pain: keskusteluja kivun kanssa

Kansi: Kalervo Sammalvehrä.

Toimittanut Petri Tamminen.

Enostone 2021. 97 s.

Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pasi Virtanen on kolmen lapsen isä, joka joutui jättämään päivätyönsä terveyshuolien vuoksi vuonna 1999. Virtaselle tehtiin lyhyen ajan sisällä useita selkäleikkauksia, joiden seurauksena hänen selän hermot vaurioituivat ja jäivät puristuksiin. Elämään tuli kroonistunut kipu.

Kipu on Virtasen elämässä läsnä koko ajan ja kaikkialla, välillä se vie jalat alta. Lääkearsenaali on melkoinen, lisätukena ovat kipuhypnoosi, leikkauksessa asetettu kipustimulaattori ja säännölliset, hermojuureen osoitetut radiofrekvenssihoidot kipuklinikalla.

Virtasen elämänasenne hämmentää. Hän kuvaa saaneensa paljon kivulta.

Ei niin, että olisin onnellinen kivusta huolimatta, vaan niin että olen onnellinen kivun takia. 

Miten jatkuvasta kärsimyksestä voi seurata onnellista elämää, elämäniloa?

Keskeinen selviytymiskeino on se, että Virtanen on luonut kivustaan hahmon, Mr. Painin. Mr. Painilla on pitkä musta takki, lierihattu, kalpeat kasvot. Virtanen ja Mr. Pain käyvät kipakkaa dialogia, koska mitä muuta kivun ilmentymä voisi kuin kuittailla ja sättiä. Välillä taistelut ovat kovia. Virtanen pistää öykkärille kampoihin, ei anna tämän voittaa. 

Mr. Pain on tosiaan sanonut suoraan, että hän ei poistu viereltäni koskaan. Se on minulle helpottava tieto. Vapaus alkaa hyväksymisestä.

Virtaselle voimia tuovat myös omat pojat. Isän pyyteetön rakkaus kolmea poikaansa kohtaan välittyvät sivuilta. Heille kaikille musiikki on voimanlähde, yhteiset kiertuereissut ja keskeiset voimabiisit kantavat. Virtaselle tietyt kappaleet ovat oikeastaan enemmän kuin voimabiisejä, ne lievittävät kipua. Onpa lääkäri määrännyt hänelle tietyn kappaleen kuuntelemista ihan reseptillä.

Kansipaperin alla painettu kansi on kivunpunainen.

Kirjailija Petri Tamminen on toimittanut kirjan lukuisten keskusteluiden pohjalta. Tammisen esipuhe pohjustaa tulevaa, ja muutenkin rakenne toimii. Tekstissä on paikoin jäljellä puhekielimäisyyttä, mikä pisti silmään. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, on Virtasen kipuhahmon nimi, Mr. Pain. Miksei Herra Kipu? Mutta ehkä nimi ei ollut Virtasen tai Tammisen päätettävissä.

Teos on nopealukuinen kurkistus sellaiseen maailmaan, josta odotin löytäväni katkeruutta ja kyynisyyttä. Niitä ei kuitenkaan Virtasen tarina heijastele. Ei kroonistunutta kipua toki kaunistellakaan, se rajoittaa elämää, se pistää ajoittain vihaksi. 

Kirja toimii varmasti vertaistukena muille kroonikoille, ja kaltaisiani kipua vain satunnaisesti tunteneita se auttaa ymmärtämään kipukroonikon kokemusmaailmaa. Krooninen kipu ei ole maailmanloppu, siitä voi löytää myös hyvää. Sitä on mahdollista hallita, se voi olla mahdollisuus. 

Helmet 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia.