Uskomusten ja tarinoiden pyörteissä – Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Atena 2020. 252 s.
Alkuteos: Mai betyder vatten (2019).
Suom. Ulla Lempinen.
Oma arvioni: 3½/4.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kayo Mpoyin esikoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on pikkutyttö Adi, perheensä seitsemäs lapsi. Eletään 1980-luvun loppua Dar es-Salaamissa Tansaniassa. Perhe on kotoisin Zairesta, isä on töissä suurlähetystössä.

Adi on 6-vuotias, kun pikkusisko Mai syntyy. Mai on syntymästään lähtien sairaalloinen, joten äiti on jatkuvasti kiinni hoivaa ja huomiota vaativassa Maissa. Isosisko Dina on jo murrosiän kynnyksellä, eikä pikkusisko pysy jutuissa mukana. Diplomaatti-isä hallitsee perhettään väkivallalla ja pelolla, mikä lopulta ajaa Adin isosisarukset karkuun.

Adi yrittää ymmärtää ympärillään tapahtuvia asioita, mutta usein hänellä ei ole siihen sanoja eikä ketään, keneltä kysyä. Miksi naapurinmies Monsieur Éléphant taluttaa makuuhuoneeseen, mitä siellä tapahtuu? Miksi siitä ei saa puhua? Jos äiti alkoi odottaa siskoa, kun nielaisi pähkinän, niin voiko niin käydä muillekin? Mitä omassa kehossani tapahtuu? Yksi on kuitenkin selvä asia: väärin käyttäytymistä pitää välttää, muuten tulee tuomituksi menetetyksi naiseksi.

Kolonialismin varjojen lisäksi Adin tarinan taustalla on villisti versova sukupuu ja suvun vaiheista kertovien anekdoottien loputon tarinavyyhti. Lapsen mielessä opettavaiset ja uhkaavat tarinat sekoittuvat kaikkea hallitsevaan taikauskoon. Lopputulos on mielikuvituksellinen pyörre, joka selittää kaiken ja samalla ei mitään. Aina voi keksiä oman tarinan ja selityksen.

Adin näkökulmasta kerrotussa tarinassa lukija tietää ja ymmärtää enemmän kuin Adi itse. Lasta ymmärryksen rajat tavallaan suojaavat, mutta samalla myös ajavat uusiin vaaroihin. Kun liian moni kysymys jää vaille vastausta, lapsi tekee herkästi omia päätelmiään omalla logiikallaan.

Pahoja asioita tapahtuu ja tunnelma on paikoin painostava, mutta Mpoyin romaani ei silti ole ylitsepääsemättömän raskasta luettavaa. Adin rohkeus ja uteliaisuus kannattelevat. Lapsinäkökulma on taitavasti toteutettu, ja mukana on lukijalle tärkeää toivoa.

Kustantajan esittelyn mukaan Kayo Mpoyin esikoisromaanin taustalla vaikuttavat hänen sukunsa tarinat Tansaniasta. Luin kirjaa täysin fiktiivisenä romaanina, mutta loppua kohden en voinut välttyä pohtimasta, kuinka paljon tarinassa on omaelämäkerrallisia aineksia. Epäilykseni saivat vahvistusta, kun viimeisellä sivulla kirjailija omistaa teoksen kuusivuotiaalle itselleen. Mielenkiinnolla odotan toukokuista Helsinki Litiä, jonne nykyään Ruotsissa asuva Mpoyi saapuu vieraaksi – ehkä kirjailija festivaalilla raottaa teoksen taustoja.

Mpoyin kirja näytti elämää sellaisella alueella Afrikassa, jolla en ole lukemalla aiemmin käynyt. Lukien olen päässyt tutustumaan Ayòbámi Adébáyòn ja Chimamanda Ngozi Adichien tarinoiden matkassa Nigeriaan ja Nadifa Mohamedin kirjan myötä Somaliaan. Petina Gappahin novellit veivät Zimbabween.

Aloitin Lukemalla maailman ympäri -lukuhaasteeni kuusi vuotta sitten, ja aluksi maita kertyikin ripeään tahtiin. Matkanteko on hidastunut alkuhuuman jälkeen, mutta nyt Mpoyin kirjalla saan pitkästä aikaa haasteeseen osuman. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Tansaniaan, mutta kirjallinen maailmanmatkani etenee kirjailijan synnyinmaan mukaan, joten Mpoyin kirjalla kuittaan Kongon demokraattisen tasavallan käydyksi.

Helmet 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Tänään ilmestyvästä kirjasta on ehtinyt kirjoittaa ainakin Omppu.

Rakkaudella, kirjailija – Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7

Kansi: Johanna Bruun.

Otava 2019. 332 s.
Kjell Westön kirjeiden suom. Laura Beck.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Viime syksynä ilmestynyt Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtokirja 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä on kulkenut mukanani pidempään kuin kirjat yleensä, syyskuusta tähän päivään. Aloin lukea kirjaa eräänä unettomana yönä mökillä pian sen ilmestymisen jälkeen ja suunnittelin lukevani ajatuksia herättävän teoksen loppuun, kunhan minulla olisi aikaa oikeasti uppoutua. Kiire ei sovi tällaisen pohdiskelevan teoksen lukukaveriksi. Pimenevä syksy vaihtui lumettomaksi talveksi ja vuosikymmenkin seuraavaksi. Työni kirjastossa loppuivat, ja matkustin Espanjaan tammikuuksi. Vihdoin oli aikaa.

Syksyn messuilla en ehtinyt kuuntelemaan kirjailijakaksikkoa ja tähän kirjaan liittyviä haastatteluja, mutta pääsin paikkaamaan tilannetta keskiviikkoiltana Ison Omenan kirjastossa, jossa kirjailijat olivat Magnus Weckströmin haastateltavina. Kirjailijoilla on takanaan pitkä yhteiskiertue, ja he ovat selvästi hitsautuneet yhteen esiintyjinä. Keskustelu eteni vaivattomasti kahdella kielellä.

Kustantajan aloitteesta käynnistyneen kirjeenvaihdon aikana kahden eri sukupolven kirjailijat lähenevät ja lopulta ystävystyvät. Kirjeet ovat aluksi tutustumista ja sävyltään tunnustelevia, pikkuhiljaa he uskaltavat haastaakin toisiaan. Kirjeet ovat melko pitkiä, jos vertaa vaikka vastikään ilmestyneeseen Röngän ja Tammisen kirjeenvaihtokirjaan. Ehkä on ollut helpompi varata harvempia ja pidempiä kirjoitussessioita kuin kirjoittaa useammin ja lyhyesti, molemmilla kun on tietysti omat kiireensä.

Yhdessä kirjeessä siirrytään jouhevasti aiheesta toiseen, ja aiheiden kirjo tosiaan on melkoinen. Pienen mittakaavan asioista hypätään pelotta maailmaa syleileviin teemoihin, eikä vaikeista aiheista vaieta. Pohdittavaa riittää isyydestä ilmastonmuutokseen ja mökkeilystä metoohon. Muistojen ja muistamisen tematiikkaa kiehtoo molempia, samoin heitä yhdistää rakkaus kieliimme, suomeen ja ruotsiin.

Yhteisestä ammatista on tietenkin paljon sanottavaa, siitä miten kirjoittamisen tavoissa ja urapoluissa on yhteneväisyyksiä ja eroja. Kirjeiden välityksellä kirjailijat myös keskustelevat saamastaan kritiikistä. Kirjaston tilaisuudessa kirjailijat hieman harmittelivat sitä, miten paljon kirjeissä käyty kritiikkikeskustelu on saanut sijaa kirjan arvosteluissa, vaikka kirjeissä se on vain yksi monista aiheista. Kriitikot ovat (ymmärrettävästi) halunneet puolustaa kantojaan. Taiteilija kun ei perinteisesti saisi kommentoida saamaansa kritiikkiä, se on tabu.


Bloggaajana kritiikkiaihe kiinnostaa, joten joudun tarttumaan siihen minäkin. Minulla ei ole tarvetta puolustella, vaan aiheen kiinnostava puoli on juuri se yleensä vaiennettu kirjailijan kokemus.

Suomessa kritiikin ääni on keskittynyt, ja viime aikoina on puhuttu paljon kritiikin määrästä ja laadusta. Kirjaston illassa Westö kommentoi aihetta muistuttamalla, että esimerkiksi Tukholmassa on neljä isoa lehteä, jotka julkaisevat painoarvoltaan merkittäviä kritiikkejä. Valta on hajaantuneempi kuin meillä, ja eri näkökannat pääsevät esiin. Yksi teilaus ei vielä tarkoita alamäkeä kirjamyynnille.

Molemmilla kirjailijoilla on laaja tuotanto – ja kokemuksia murska-arvioista lehtikritiikin muodossa. Itkonen kuvaa yhdessä kirjeessään tuntemuksiaan näin:

Mutta totuus on, että Perhosten vastaanotto veti aivoni solmuun, josta edelleen yritän niitä aukoa. Kun yritän edes miettiä mahdollista romaania, muistan tiettyjä arvosteluista mieleeni tarttuneita lauseita, ja nämä lauseet imevät minusta kaiken tarmon ja tulevat mielikuvitukseni tielle. Mitä vittua, minä ajattelen, miksi edes yrittää.

Kriitikon sanat jättävät jälkensä Itkosenkin kaltaiseen, pitkähkön uran tehneeseen kirjailijaan. Tylytyksestä ei välttämättä selviä pitkään aikaan, pahimmillaan se hankaloittaa työn jatkamista. Tuntuu epäreilulta, että kriitikon muutamassa tunnissa kirjoittama arvio voi lytätä kirjailijan monen vuoden työn. Ymmärrän turhautumisen, varsinkin jos kritiikki tuntuu hutaisten tehdyltä ja muusta kuin kirjan ansioista tai puutteista ponnistavalta.

Kritiikkikeskustelu koskettaa myös bloggaajaa, vaikka pienellä kirjablogilla ei ole kuin kourallinen lukijoita. Blogini alkuvuosina en ajatellut, että kukaan kirjailija ikinä eksyisi blogiini, enkä edes osannut ajatella kirjoittamiseni vaikutuksia. Nykyään olen blogien asemasta tietoinen ja harkitsen tarkemmin, mitä kirjoitan. Tätä nykyä jätän herkemmin kesken mielestäni huonot kirjat, mutta toisaalta pelkkä kehuminenkaan ei olisi uskottavaa. Välillä sanojen asetteleminen on vaikeaa. Yritän pitää ohjenuoranani sitä, että tehtäväni on innostaa ihmisiä lukemaan ja kirjoittaa erityisesti hyvistä kirjoista.

Tämä teksti tahtoo venyä jo nyt liian pitkäksi, silti vielä muutama sananen. Kirjeenvaihtokirja muistutti minua siitä, että kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta silti toisen kantaa voi ainakin yrittää ymmärtää. Kirjailijat eivät mitenkään myötäile toisiaan, vaan uskaltavat olla eri mieltä keskenään. Minäkään en aina ollut samaa mieltä kaikesta kirjoittajien kanssa, ja silti kirjaa oli mielenkiintoista lukea.

Kirjaston kirjailta huipentui yllätysohjelmanumeroon: haastattelija Weckstömin aloitteesta kirjailtaan yhdistettiin musiikkia! Kirjailijat ja muutama kirjaston henkilökunnan jäsen esittivät iltaa varten tehdyn kappaleen. Jos kuulin (ja muistan) oikein, sen tekemiseen olivat osallistuneet koko kolmikko Weckström, Westö ja Itkonen. Melankolinen musiikkinumero kokosi hyvin kirjan ja kirjakeskustelun langat yhteen, kaksikielisenä tietenkin. Kotimatkalla mietin, miten suuri ilo on, että omassa kotikaupungissa on maailman paras kirjasto!

Haastattelija Weckström, kirjastolainen rummuissa ja kirjailijat. Basisti on jossakin Westön selän takana.

Helmet 2020: 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.

Miten pitää kynä liikkeessä – Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin

Kansanvalistusseura 2012. 190 s.
Alkuteos: Writing down the bones (1986).
Suomentaja: Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjoittaminen on kaikki, siinä ei ole ehtoja. Ei ole eroa kirjoittamisen, elämän ja mielen välillä.

Näin kokonaisvaltaisesti ja intohimoisesti kirjoittamiseen suhtautuu Natalie Goldberg, yhdysvaltalainen luovan kirjoittamisen opettaja, kirjailija ja runoilija. Goldberg perustaa oppinsa omiin kokemuksiinsa kirjoittajana ja kirjoittamisen ohjaajana. Vuonna 1986 ilmestynyt Luihin ja ytimiin: kirja kirjoittajalle on Goldbergin ensimmäinen kirjoittamisopas, ja se on noussut vuosikymmenten saatossa lajinsa klassikoksi. Sen jälkeen Goldberg on kirjoittanut monia muitakin kuuluisia kirjoittamisoppaita.

Goldberg toteaa napakasti, että jos haluaa kirjoittaa, pitää kirjoittaa. Hän neuvoo kirjoittamaan harjoittelumielessä ja vertaa kirjoittamista muun muassa juoksemiseen. Harjoittelemalla tulee paremmaksi. Kirjassa kehotetaan unohtamaan suuret odotukset: kirjoittajan pitää antaa itselleen lupa kirjoittaa ”maailman karmeinta roskaa”, sillä korkeat tavoitteet yleensä jumiuttavat koko puuhan.

Kaiken avain on säännöllinen tekstin tuottaminen. Goldberg toistaa: ”Pidä kätesi liikkeessä.” Harjoittelukirjoittamisen ei tarvitse olla johdonmukaista, eikä sitä saa kontrolloida. Itseään ei saisi sensuroida eikä kritisoida. Kirjoittajan tulee vaientaa mielen vastus, jota Goldberg kutsuu apinamieleksi, ja antaa tilaa luovalle minälle.

Goldberg osoittaa sanansa lukijalle lempeästi eikä opastavasta tyylistään huolimatta esiinny kaiken tietäjänä, vaan on pikemmin kirjoittajan rohkaisija ja kannustaja.  Hänen kirjoittamisfilosofiaansa liittyy vahva zenbuddhalainen juonne, mikä näkyy kirjassa hänen mentorinsa Katagiri Roshin elämänoppeina ja neuvoina.

Tullakseen hyväksi kirjoittajaksi pitää paitsi kirjoittaa, myös lukea paljon ja kuunnella maailmaa kaikilla aisteilla. Tärkeintä olisi luottaa omaan mieleen ja kokemukseen. Goldberg vertaa kirjoittajaa kompostiin: kaikki koettu, nähty ja tunnettu muhii mielen kompostissa, ja vähitellen aineksista muodostuu hedelmällistä maata runojen ja tarinoiden versoa. Oli palkitsevaa päästä tämän ajatuksen alkulähteille, sillä olen kuullut useamman kirjailijan viittaavan tähän kompostivertaukseen.

Kykyjään ja lahjakkuuttaan voi siis kehittää harjoittelulla, ja kirjoittamisen prosessi opettaa tekijää. Toisaalta vertauskuvia runsaasti käyttävä Goldberg muistuttaa, että kirjoittamisessa ei ole pikavoittoja, vaan jokaisen kirjoittajan tulee ensin oppia luottamaan omaan ääneensä:

Kypsentäminen on hidasta, eikä alussa voi olla varma, syntyykö paahtopaisti, juhla-ateria vai lampaankyljys.

Goldberg antaa neuvoja, joista jotkin tuntuvat hieman ristiriitaisilta, ja tämän hän myöntää itsekin. Joskus on tarpeen kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, kun taas jonakin toisena hetkenä pitää tarkastella suuria linjoja. Kirjoittamista kannattaa kokeilla työhuoneella, matkoilla, kahviloissa, ravintoloissa sekä yksin ja yhdessä kirjoittajakaverin kanssa – oikeastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, eikä juuttua yhteen kaavaan. Pääasia on, että kirjoittaa.

Muistikirja ja kynä ovat Goldbergille jonkinlainen pyhä kaksikko. Niiden valintaan hän antaa tukun ohjeita. Hän itse pyrkii täyttämään yhden muistikirjan kuukaudessa, ja hänelle täysiä vihkoja onkin kertynyt jo puolentoista metrin korkuinen pino. Kirja on ilmestynyt 1980-luvulla, eli aikana, jolloin tietokone ei vielä ollut yleinen työväline. Olisi mielenkiintoista lukea Goldbergin tuoreempia ajatuksia. Miten hän suhtautuu tietokoneella kirjoittamiseen? Korostaako hän edelleen käsin kirjoittamisen merkitystä?

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa kussakin käsitellään yhtä kirjoittamiseen liittyvää tekniikkaa, inspiraation lähdettä tai muuta osatekijää. Usein luvuissa on anekdootteja Goldbergista kirjoittajana ja opettajana, joten kirja on selkeästi omaelämäkerrallinen. Lukija voi poimia avukseen esimerkiksi ajastetut harjoitukset tai erilaiset aihelistat. Lukuihin on ripoteltu kirjoitusharjoituksia, kaikissa luvuissa niitä ei ole. Kirja on paikoitellen toisteinen ja välillä junnaava.

Luihin ja ytimiin pursuaa virikkeitä. Goldberg heittelee ilmoille kirjoitusaiheita ja ideoita läpi kirjan. Kirjan luettuaan ei enää tarvitse pohtia, mistä kirjoittaisi. Suurempi kysymys on tällä hetkellä ”Milloin ehdin kirjoittaa kaiken?”. Kun on lukenut parisataa sivua kannustavaa puhetta, haluaa päästä kokeilemaan, miten oma ääni kantaa. Muistikirjanani tosin toimii läppäri tai kännykän muistio, käsin kirjoittaminen tuntuu kömpelöltä.

Luin kirjan avoimen yliopiston kirjoittajaopintoihini liittyen, kun etsin kirjoitusopasta, joka ruokkisi kokeilevuutta, luovuutta ja rutiinien löytymistä. Innostuin Goldbergin tavasta ohjata ja inspiroida kirjoittajaa niin, että seuraava opas odottaa jo lukemista!

Osallistun tällä Goldbergin kirjalla Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tempaus järjestetään kirjablogeissa kahdesti vuodessa, ja sen idea on yksinkertainen: innostaa lukemaan klassikoita. Haastetta emännöi tällä kertaa Taikakirjaimet-blogi.

Kirja ei edistä tämänvuotista Helmet-lukuhaastettani, sillä luin sen viime vuoden puolella ja sijoitin sen vuoden 2019 haasteessa kohtaan Pienkustantamon julkaisu.

Kaipuu vie junamatkalle – Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2008. 294 s.
Luin neljännen painoksen, ensimmäinen ilmestyi 1929.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Matkatavarat. Kirjoituskone tietysti. Yksi puku saa riittää. Vanha sadetakki. Yksi matkalaukku riittää. Ei mikään ole ikävämpää kuin huolehtiminen suuresta tavaramäärästä. Ja matkan varrella voi aina ostaa sen, mitä sattuu tarvitsemaan.

Näin varustautuu pitkään Euroopan-matkaansa Mika Waltarin omaelämäkerrallisen matkakirjan päähenkilö 1920-luvun lopulla. Yliopisto-opinnot hän saattaa vauhdilla päätökseen, sillä matkaan on päästävä, pian. Kirjoituskoneen hän pakkaa mukaan, koska osa matkakustannuksista on tarkoitus kattaa kirjoittamalla kotimaisiin lehtiin matkareportaaseja.

Yksinäisen miehen juna kuvaa elämännälkäisen nuorenmiehen seikkailujen kesää. Laiva vie ensin Stettiniin, mistä matka jatkuu junalla muun muassa Berliiniin, Wieniin, Prahaan ja lopulta Istanbuliin, joka tuohon aikaan oli nimeltään Konstantinopoli. Mystinen Konstantinopoli on matkan päämäärä. Paluumatkalla hän poikkeaa Pariisissa ja Roomassa. Joissain kaupungeissa hän viipyy vain hetken, toisissa viikkoja.

Aloin lukea kirjaa, kun valmistelin omaa Euroopan-reissuani. Matkustin joulukuun lopulla Espoosta Espanjaan maata pitkin, kulkuvälineinä laiva, junat ja bussit. Kirjoituskoneen sijaan pakkasin mukaan läppärin, mutta muuten noudatin Waltarin neuvoja: yhdellä pakaasilla on pärjättävä, yksi siistimpi vaatekerta on hyvä olla, liikaa tavaraa ei kannata ottaa vaivoikseen.

Waltarin kirja oli yksi harvoista kirjoista, jolle annoin tilaa rinkassani, sillä en ehtinyt lukea kirjaa loppuun matkavalmistelujen tohinassa. Kirja sopi luonnollisesti loistavasti matkalukemiseksi pitkillä junamatkoilla. Kirjoja on matkassa mukana myös Waltarilla:

Olen tietysti varannut itselleni matkalukemista. Kolme kirjaa, jotka edustavat kolmea tyypillistä puolta meidän aikamme kirjallis-henkisessä ilmakehässä. Remarque'in Im Westen nichts Neues, Edgar Wallace'in uusin seikkailuromaani ja Cheiron Kädestäkatsomisen opas.

Näistä minulle tuttu on vain Remarque'in kirja, vaikka en olekaan sitä lukenut. Vuonna 1929 kirja oli aivan uusi, se ilmestyi samana vuonna kuin Waltarin kirja.

Samastuin kirjassa kuvattuun lähestyvän matkan aiheuttamaan kuumeiseen tunnelmaan, samoin matkalla olemisen vapauden huumaan.

Olen yksin, olen vapaa, koko Eurooppa aukenee edessäni. Pikajuna alkaa laulaen viedä minua Berliiniä kohti.

Oli antoisaa huomata, miten samoja ajatuksia matkustaminen aiheuttaa, vaikka välissä on lähes sata vuotta. Tunnelmat eivät muutu, vaikka aika kuluu.

Kirjan päähenkilö lähtee matkaan kesän kynnyksellä, minä taas lähdin liikkeelle vuodenvaihteessa, vuoden pimeimpään aikaan. Motiivini reissulle oli päästä pois pimeästä, viettää tammikuu Espanjan auringossa. Kirjan päähenkilöä kiehtoo erityisesti mystinen Konstantinopoli, nykyinen Istanbul.

Vanhahtava kieli reklaameineen ja päähenkilön pöyhkeily ovat paikoin hellyyttävää luettavaa, mutta vaikeitakin kohtia kirjassa nykylukijalle on. Kirja luonnollisesti heijastelee aikansa maailmaa ja asenteita, mutta silti nykynäkökulmasta rasistiset kuvaukset ovat pysäyttäviä.

Punaiset lyhdyt vetävät päähenkilöä puoleensa, seksuaalisten kokemusten jano on kova. Päähenkilön ajoittainen naiivius ja viattomuus törmäävät suurkaupunkien syntisyyteen. Miehen katse poimii eroottisuuden symboleja katukuvasta, ja teksti sykkii halua, kohta taas katutytöt aiheuttavat puistatuksia. Alaston, raaka, saksalainen seksuaalisuus leimaa yöllisen Berliinin. Päähenkilö pyrkii tekemään eroa oman kiinnostuksensa ja muunlaisten intressien välille; hänen viehtymyksensä on sivistyneempää.

Waltarin aikaan Eurooppa oli jotakuinkin auki kielitaitoiselle ja matkakassan hankkineelle nuorelle. Matkustamisen oli kuitenkin harvojen huvia, ja tuolloin oli mahdollista löytää kuulopuheiden perusteella toiset suurkaupungissa asuvat suomalaiset ongelmitta. Nykyään enää missään Euroopan kaupungissa ei voi tietää, keitä muita suomalaisia siellä on, ainakaan samalla tarkkuudella.

Matkustamisen vaivat olivat kirjan aikaan aivan toisessa mittakaavassa. Kiitän Schengeniä ja euroa, kun luen konstikkaista viisumi- ja tullimuodollisuuksista, rahanvaihto-ongelmista ja jopa rajoilla pidetyistä terveystarkastuksista. Omalla matkallani kohti etelää henkilöllisyystodistukseni ei lähtösataman jälkeen kiinnostanut ketään, eikä matkalippujakaan kovin ahkerasti tarkasteltu.

Koti-ikävä on tuttu tunne pidempään kotoa poissa oleville. 1920-luvun parikymppinen maailmankansalainen ei myöskään välty näiltä tuntemuksilta:

Tiedän, että tulen kovin ikävöimään äitiä. Lopultakin olen vain pieni poika, jonka on niin kovin vaikea nukkua, ellei hän saa poskelleen äidin iltasuukkoa: hyvää yötä.

Vastikään Proust-urakkansa valmiiksi saanut lukija tunnistaa viittauksen klassikkoromaaniin.

Yksinäisen miehen junaa voin suositella matkakirjoista pitäville, pitkästä junamatkasta haaveilevalle, sellaisella olleille – ja tietenkin matkalukemiseksi reissulle. Kirja tuo hyvin esiin sen, mikä matkustamisessa on muuttunut, ja myös sen, mikä on pysynyt samana lähes sadan vuoden ajan.

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa.

Pelkojen ja kirjoittamisen äärellä – Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Gummerus 2020. 219 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Isän ja pojan suhde, kahden kirjoittajan kokemukset, pelot ja onnistumiset. Näitä ja vähän muitakin aiheita käsittelevät Antti Rönkä ja Petri Tamminen kirjeenvaihdossaan, joka on koottu kansiin nimellä Sillon tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.

Kirjoittaminen on Röngälle ja Tammiselle luontevin tapa ilmaista itseään, molempien identiteetti nojaa vahvasti kirjoittamiseen. Ensimmäistä romaanikäsikirjoitustaan työstävä poika toteaa: "Kirjoittamiseni ikään kuin hyvittää sen, etten osaa olla hauska enkä spontaani enkä mielenkiintoinen."

Tuleva esikoiskirjailija kaipaa isältä neuvoja ja tukea, onhan isä pitkän uran tehnyt kirjailija. Samaan aikaan poika pelkää isän analyysia ja punakynää, sillä niitä kokeneelta kirjailijalta ja luovan kirjoittamisen opettajalta on odotettavissa.

Isä suhtautuu pojan kirjoittamiseen kannustavasti, kehottaa tätä miettimään kirjoittamisessa ainoastaan kahta kysymystä: mistä ja miten? Muut kysymykset ovat turhia. Pikkuhiljaa isä alkaa tunnistaa pojan kirjailijanlaadun, vaikka muistuttaa, ettei ala ole helppo ja että kirjoittamiseen liittyy aina pelkoa ja muita vaikeita asioita, on sitten kuinka kokenut tahansa.

Jatkoin kirjeromaanin pariin suoraan Röngän viime syksynä julkaistun esikoisromaanin ääreltä. Omaelämäkerrallinen Jalat ilmassa käsittelee rankan koulukiusaamisen jättämiä jälkiä. Poika, romaanissa nimeltään Aaro, ei koskaan hiiskunut kiusaamisesta vanhemmilleen, vaikka se äityi erittäin väkivaltaiseksi. Kirjeromaanissa poika lähettää otteita esikoiskirjansa käsikirjoituksesta isälleen, jolloin isälle paljastuu totuus kaikessa kauheudessaan. Miten kokonaisvaltaista kiusaaminen on ollut, miten se vaikuttaa nuoreen mieheen edelleen.

Kirjeet ovat Röngälle ja Tammiselle luonteva alusta käsitellä vaikeita muistoja, anteeksiantoa ja häpeää. Perheessä on aina pelätty paljon ja lähes kaikkea, tai oikeammin isä on pelännyt ja poika on oppinut isän tavoille. Peloista ja häpeästä kehkeytyy pojalle lopulta vyyhti, joka sairastuttaa.

Isän ja pojan suhde kuvastuu kirjeistä alkuun vähän jäykäksi, hieman etäiseksi. Kirjeenvaihdon edetessä avoimuus, suoruus ja rehellisyys kurovat kuilua heidän välistään pienemmäksi.

Luin isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihtoa kuvaavaa kirjaa kuin transsissa. Viimeisen kirjeen viimeinen sivu toi järkytyksen: kirja oli lopussa. Olisin niin halunnut jatkaa taitavien kirjoittajien ajatusten parissa. Yritin vielä napauttaen kääntää e-kirjan sivua, mutta eihän se onnistunut. Ainakin minulla häviää e-kirjassa painettua kirjaa helpommin käsitys siitä, missä kohtaa kirjaa olen menossa. Painetussa kirjassa etenemisen huomaa konkreettisesti, kun jäljellä olevat sivut hupenevat. Vetävää e-kirjaa lukiessa saattaa käydä niin, että oikean alakulman prosenttilukemat rullaavat huomaamatta kohti sataa, ja viimeinen sivu pääsee yllättämään.

Pojan esikoisromaani johdatti tämän kirjeromaanin äärelle, ja tästä on luontevaa jatkaa isän tuoreimpaan romaaniin Musta vyö.

Suosittelen katsomaan Yle Areenasta Flinkkilä & Tastula -ohjelman jakson, jossa Rönkä ja Tamminen ovat Maarit Tastulan haastateltavina.

Kirjailijapojan ja kirjailijaisän kirjeenvaihto käydään sähköpostin välityksellä, ja on kirjassa palanen WhatsApp-keskusteluakin. Sijoitankin kirjan Helmet-lukuhaasteessani kohtaan: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.