Olga Temonen: Olgan joulu (2016)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 145.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Näyttelijänäkin tunnettu Olga Temonen asuu perheensä kanssa Iitissä, missä hänellä on hevostila. Hän myös pyörittää miehensä Tuukka Temosen kanssa tuotantoyhtiötä ja kirjoittaa suosittua Olgan kotona -lifestyleblogia. Aiemmin häneltä on julkaistu Emäntänä Olga ja Olgan pullakirja -teokset.

Olen selaillut töissä jos jonkinlaisia joulukirjoja, mutta harvoista innostun kuten tästä kirjasta. Olgan joulu on kaunis ja selkeä kirja. Siinä pysytellään perinteisten jouluisten herkkujen äärellä eikä kikkailla turhia. Ruokaohjeet ovat yksinkertaisia, eivätkä ne vaadi kovin kummoisia kokkaustaitoja.

Yksinkertaisuus houkutteli myös minut kokeilemaan kirjan ohjeita. Ensimmäiseksi otin kokeiluun Annen piparkakut. Taikina on helppo valmistaa ohjeen mukaan, ja sen annetaan odottaa jääkaapissa seuraavaan päivään. Taikina pehmenee nopeasti huoneenlämmössä, joten jauhoissa ei kannata kaulimisvaiheessa säästellä. Piparit on hyvä jättää melko paksuiksi, jotta niiden siirtäminen pellille ei olisi ihan mahdotonta: ohjeessa puhutaan jopa puolen sentin paksuisista pipareista.

Innostuin pipareiden leipomisesta niin paljon, että luin ohjeen esittelytekstin huolimattomasti. Siinä kerrotaan näiden pehmeänsitkeiden piparkakkujen olevan peräisin Olgan lapsuudenaikaiselta hoitajalta. Öh, meillä tykätään enemmän rapeista pipareista, joten lopputulos ei aivan miellyttänyt, vaikka varmasti ohjeenmukainen olikin. Vielä ennen aattoa on suunnitelmissa leipoa joulutorttuja ja valmistaa imellettyä perunalaatikkoa kirjan ohjeilla. 

Kaikki kolme kirjasta poimimaani ohjetta ovat sellaisia, etten olisi koskaan aiemmin uskonut tekeväni niitä alusta asti itse! Kirja rohkaisee kokeilemaan ja purkaa myyttejä ”vaikeiden jouluruokien” ympäriltä.

Aikaa perinteisten jouluherkkujen valmistaminen toki vie, mutta lopputulos palkitsee. Pidän Temosen työtä pelkäämättömästä asenteesta. Hän myös uskoo omaan visioonsa. Tällainen mielikuva minulle ainakin on syntynyt satunnaisten blogitekstien, lehtijuttujen ja tämän kirjan perusteella.

Kirjaa lukiessani hieman hämmästelin kyllä sitä, miksi Temonen on ottanut kirjaan mukaan liharuokien ohjeita, vaikka hänen perheessään ollaan kasvisyöjiä. Ehkä tällä ratkaisulla on kosiskeltu sekasyöjälukijoita, joille joulu ei ole joulu ilman kinkkua?

Kirjan kuvituksesta huokuu rento ja leikkisä joulumieli. Jouluna puuhastellaan, mutta myös pysähdytään nauttimaan läheisten seurasta ja ajatuksella valmistetuista ruoista ja leivonnaisista.

Tämän joulukirjan arvion myötä toivotan hyvää joulua kaikille lukijoilleni! 

Rachel Brathen: Yoga girl: löydä tasapaino ja elä täyttä elämää (2015)

Alkuteos: Yoga Girl: finding happiness, 

cultivating balance and living with your heart wide open.

Suomentaja: Irene Mäkitalo (2016).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 163.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ruotsalaissyntyinen Rachel Brathen on maailmankuulu joogi ja joogaopettaja, jolla on miljoonia seuraajia sosiaalisessa mediassa. Aruballa asuva Brathen alkoi omaksi huvikseen julkaista joogaan liittyviä kuvia Instagramissa ja kirjoitti niiden oheen omia ajatuksiaan elämästä. Seuraajia alkoi ilmestyä huimaa tahtia; nykyisellään jo kaksi miljoonaa seuraa "joogatytön" julkaisuja.

Havainnollisia ohjeita asanaharjoitukseen.

Kirjassaan Brathen kertoo taustoistaan, nuoruuden kipuiluistaan ja tiestään joogaopettajaksi. Kirjassa on ohjeita jooga-asentojen eli asanoiden tekemiseen, ruokaohjeita  ja Brathenin elämänfilosofiaa. Aluksi suhtauduin hieman epäillen koko kirjaan, koska ajattelin, että tällainen bikineissä keikistely ei ole sellaista joogaa, josta minä pidän. Ennakko-oletuksiani uhmaten aloin kuitenkin lukea kirjaa ja viehätyin. Brathenin elämäntarina ja polku joogaopettajaksi ovat mielenkiintoisia.

Kuvista ja tekstistä huokuva elämänilo on hykerryttävää ja inspiroivaa. Bikinikuvat voivat ymmärrettävästi ärsyttää joitakuita, mutta toisaalta juuri näyttävät kuvat ovat olleet yoga girl -ilmiön alku ja perusta.

Suosio on yllättänyt nuoren naisen. Brathen piti ensimmäisen joogatuntinsa palmun alla neljälle oppilaalle. Tänä vuonna, kun hän vieraili opettamassa Tukholmassa, tilaisuuteen osallistui hallillinen joogeja.

Kirjan innoittamana tutkailin Brathenia sosiaalisessa mediassa ja huomasin, että hän on tällä hetkellä raskaana, mutta hänen tahtinsa ei ole juuri hidastunut. Yoga girl -ilmiö vain paisuu. Brathen on lähiviikkoina avaamassa omaa joogakoulua ja -putiikkia kotisaarelleen Aruballe.

Kirja sai pohtimaan omaa joogapolkuani. Olen harrastanut joogaa yläasteikäisestä, välillä ahkerammin, välillä laiskemmin. Joskus harrastuksessani on ollut vuosien taukoja, ja yleensä into on lopahtanut opettajan vuoksi. Jokin asia on alkanut ärsyttää tai kyllästyttää niin paljon, että ei enää ole tehnyt mieli mennä harjoituksiin. Nyt olen käynyt useamman vuoden hot jooga -salilla ja olen löytänyt sieltä omat lempiopettajani, joiden tunneilla käyn.

Kirjan kuvissa Brathen tekee paljon käsilläseisontoja.

Joogaan kuuluu sekä fyysinen asanaharjoittelu että henkinen puoli. Oma suhtautumiseni joogaan on sikäli ristiriitaista, että kumman tahansa puolen ylikorostaminen ärsyttää. En käy joogassa saadakseni näyttävät vatsalihakset enkä myöskään halua opettajan kannustavan ja motivoivan harjoittelua "rantakunnolla". En kuitenkaan vierasta raskaitakaan tunteja tai hikoilua. Toisaalta kaikenlainen jumaluusajattelu on minulle uskonnottomana vierasta. 

 

Iloinen Brathen Aruballa.

Brathen korostaa tasapainon etsimistä ja löytämistä. Joogassa minua viehättävät juuri sen vaikutukset kehoon ja mieleen ja näiden kahden tasapainoon. Jooga parantaa omaa kehotuntemusta ja auttaa hyväksymään oman kehon sellaisena kuin se on. Säännöllinen harjoittelu toki parantaa lihaskuntoa ja notkeutta.

Joogaharjoituksessa myös mieli harjaantuu, sillä olennaista on keskittyminen. Tarkoituksena on keskittyä omaan harjoitukseen: ajatuksia tulee ja menee, mutta parhaimmillaan fokus pysyy oman joogamaton rajojen sisäpuolella.  Kokemukseni mukaan jooga myös auttaa rentoutumaan ja haastamaan omia urautuneita ajatusmalleja. Ei haittaa, vaikka välillä horjuttaa ja tasapaino pettää, sen voi etsiä aina uudelleen!

Voin suositella Brathenin värikästä ja elämänmyönteistä kirjaa piristysruiskeeksi vuoden pimeimpien päivien keskelle. Aiemmin jooganneille kirja voi antaa uutta intoa omaan harjoitukseen, kun taas joogaa tuntemattomille kirja voi toimia perusesityksenä lajin saloihin.

Pelkkiä kuvia katselemalla Brathenista ja joogasta voi kyllä saada hieman vinoutuneen käsityksen, sillä käsilläseisonnat ja muut inversiot eli alaspäin tehtävät asanat ovat uutteran harjoittelun tulosta. Ei tarvitse olla notkea tai hyväkuntoinen aloittaakseen joogan. Kirjasta voi saada paljonkin irti, vaikkei itse jooga niin kiinnostaisi: jo Brathenin elämäntarina on lukemisen arvoinen.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (2016)

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 205.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Toimittaja Mari Mannisen teos Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret voitti tämän vuoden Tieto-Finlandia-palkinnon. Voittajan valitsi kuuden finalistin joukosta kirjailija Jörn Donner, joka kuvaili valitsemaansa voittajakirjaa riipaisevaksi ja koskettavaksi. Olen samaa mieltä Donnerin kanssa: kirjan alussa on aiheestakin varoitus, että tätä kirjaa lukiessa luultavimmin kurkkua kuristaa.

Kiinassa oli vuosina 1979–2005 voimassa yhden lapsen politiikka, jonka oli tarkoitus hillitä väestönkasvua. Parit saivat hankkia vain yhden lapsen, ja sekin oli sallittua vain avioliitossa. Poikkeusluvan toiseen lapseen saattoi saada, mikäli ensimmäinen jälkeläinen oli tyttö tai vammainen. Politiikan toteutumista vahdittiin tarkasti, mutta ihmiset löysivät keinoja kiertää rajoituksia. Maaseudulla odottavat äidit saattoivat muuttaa raskauden ajaksi toiseen kylään, ja peräkkäisinä vuosina syntyneitä lapsia merkittiin kaksosiksi. Nykyisin kiinalaiset saavat hankkia kaksi lasta.

Kiinassa toivotaan perinteiden velvoittamana perilliseksi poikaa, joten politiikan seurauksena tyttölapsia hylättiin ja tyttösikiöitä abortoitiin. Tämän vuoksi väestörakenne on vinoutunut: Kiinassa elää paljon enemmän miehiä kuin naisia, eikä miehille riitä puolisoita. Myös salaa synnytetyillä lapsilla on kurjat oltavat, sillä ilman virallisia papereita ei voi toimia yhteiskunnassa.

Kirjaansa varten Manninen on kiertänyt eri puolilla Kiinaa haastattelemassa tavallisia kansalaisia. Manninen yhdistää sujuvan tarinankerronnan ja informatiivisen sisällön sulavasti. Toimittajana työskentelevä Manninen on tekstintuottamisen ammattilainen, mikä huokuu tekstistä positiivisesti. Lukija voi vain ottaa mukavan asennon ja luottaa siihen, että kirjallinen matka kiinalaisten arkeen on taiten toteutettu.

 

Yleensä länsimainen media nostaa esiin yhden lapsen politiikasta vain sen negatiiviset seuraukset, mutta Mannisen haastateltavat kertovat myös asian toisen puolen: kun perheessä on vain yksi lapsi, ruokaa riittää paremmin kaikille. Tällöin vanhemmilla on myös todennäköisemmin varaa panostaa lapsen koulutukseen. Ainoan lapsen asema tuo kyllä etujen lisäksi myös suunnattomia, jopa kohtuuttomia paineita menestyä koulu- ja työmaailmassa.

Manninen kirjoittaa havainnollisesti Kiinassa meneillään olevasta myllerryksestä. Kiinassa kehitys tapahtuu länsimaihin verrattuna ”supervauhtia”: siinä missä nuoret aikuiset surffailevat tottuneesti internetissä ja kiinalaisessa sosiaalisessa mediassa, heidän vanhempiensa sukupolvi on elänyt länsimaisittain ajateltuna 1800-luvun lopun kaltaisessa yhteiskunnassa.

Kiinalaiseen kulttuuriin kuuluu vahva olettamus siitä, että lapset hoitavat vanhempansa, kun nämä ovat vanhuksia. Yhden lapsen politiikan seurauksena ei välttämättä ole sisaruksia jakamassa hoitovastuuta, vaan yhdellä nuorella parilla saattaa olla jopa neljä vanhusta kontollaan. Vanheneva väestö onkin joissain tapauksissa suhteettoman suuri taakka nuorille.

Kun ylemmältä taholta sanellaan, miten ihmisten tulee yksityiselämässään toimia ja perheensä muodostaa, on seurauksena väistämättä surua ja katkeruutta. Pakkosteriloinnit ja toistuvat abortit ovat traumatisoineet miljoonia kiinalaisia. Luvatta syntyneet eli paperittomat lapset tuntevat itsensä toisen luokan kansalaisiksi. Lukuisat ulkomaille adoptoidut kiinalaistytöt etsivät perheitään vähäisten tietojen perusteella. Henkilökohtaiset tragediat ovat valtavia.

 

Kirja koostuu artikkeleista, ja osa niistä on julkaistu aiemmin erilaisissa aikakauslehdissä. Muutama juttu tuntui niin tutulta, että luulen lukeneeni ne Hesarin Kuukausiliitteestä. Tämä ei haitannut lukukokemusta, sillä nyt tutut tekstit asettuivat laajempaan kontekstiin ja niistä sai enemmän irti. 

Nautin suuresti tällaisten yleistajuisten tietokirjojen lukemisesta. Kun aihe on kiinnostava ja kirjailija luottaa lukijan tietämykseen sopivissa määrin, tietokirja voi olla vähintään hyvän kaunokirjan veroinen lukuelämys. Tämänkin Tieto-Finlandia-voittajan hotkaisin ”välipalakirjaksi” – sellaista alkaa kipeästi kaivata, kun luvussa on James Joycen Ulysseksen ja Knausgårdin Taisteluni-sarjan päätösosan kaltaisia järkäleitä!

Satu Rommi: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa (2009)

Kustantaja: Basam Books.

Sivumäärä: 216.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Satu Rommi on vapaa toimittaja ja joogaopettaja, joka päätyi Intian Mysoreen opiskelemaan astangajoogaa vuonna 2005. Muutamaksi kuukaudeksi kaavailtu reissu venähti kolmen vuoden mittaiseksi. Rommi oli ollut Intiassa aiemmin reppureissaajana ja päättänyt visusti, ettei enää koskaan palaisi kyseiseen maahan. Mieli kuitenkin muuttui, sillä innokasta joogia veti maahan ja erityisesti Mysoreen ainutlaatuinen tilaisuus opiskella astangajoogaa gurun johdolla.

Melko pian Intiaan saapumisen jälkeen Rommi päätyy ostamaan kahvilan kahden amerikkalaisen joogaopiskelijan kanssa. Kirjassa kerrotaan arjesta ja sattumuksista kahvilanpitäjänä ja joogaopiskelijana. Rommi joogaa kuudesti viikossa aamutuimaan ja kiirehtii aina harjoituksen jälkeen jooga-ashramista skootterilla kahvilaansa. Kahvilan päätuotteena tarjoillaan länsimaista aamupalaa ja sen asiakaskunta koostuu lähinnä toisista joogaopiskelijoista, sillä heitä virtaa paikkakunnalle useiden joogakoulujen houkuttelemina.

Rommi tekee tarkkoja huomioita länsimaisten ihmisten ja intialaisten eroista tavoissa, asenteissa ja luonteissa. Kulttuurit törmäävät välillä rajustikin. Intialaiset työntekijät vaativat tiukkaa kuria, ja kahvilan asiakkaat ovat vaateliaita. Rommi kuvailee myös mielenkiintoisesti synnyinmaataan intialaistuneesta perspektiivistä. Suomen-lomalla hän hämmästelee puhtaita katuja, vähäistä ihmismäärää ja jonottamista kaupoissa. Kirjan lopussa on hyödyllinen tietoisku astangajoogasta sekä lyhyt jooga-sanasto.

Aiemmin tänä vuonna bloggasin Satu Rommin kirjasta Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta. En kirjoittanut kirjasta kovin lämpimästi, sillä se sai minut lähinnä ärsyyntymään. Rommin asenne ja kirjoitustyyli nostattivat näppylöitä. Silti lainasin tämän hänen esikoisteoksensa kollegani suosituksesta – ja koska olen muutenkin alkanut lukea joogasta enemmän. Tämä esikoisteos on paljon lukijaystävällisempi, vaikka tässäkin Rommin ylemmyydentunto paikoin nostaa päätään. 

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 215.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Jukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista on tämänvuotinen Finlandia-voittaja ja kirjoittajansa esikoisromaani. Baba Lybeck nosti Viikilän kirjan palkinnon saajaksi finaalikuusikosta ja sanoi perusteluissaan, että Viikilän teoksen myötä hän on oppinut näkemään Helsingin uudella tavalla: Kaupunkia kiertäessäni olen kuullut uusia ääniä. Oivaltanut, että rakkaalla kaupungillani on kieli ja tarina, jota en ole aikaisemmin ymmärtänyt. Nyt kuljen kaupungilla ja huomaan, että se onkin runoutta.

Koska lainaan valtaosan lukemistani kirjoista kirjastosta, en aina ehdi lukea päivänpolttavia kirjoja. Saatan keikkua vielä kaukana varausjonossa, kun jostakin uutuudesta on kovin mediamylläkkä tai blogipöhinä meneillään. Tällä kertaa kävi onnekkaasti toisin: vuoden Finlandia-voittaja oli minulla lainassa, kun palkinnon saaja julkistettiin. Pääsin aloittamaan kirjan vielä samana iltana.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saksalaisen Johan Carl Ludvig Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja. Päiväkirja alkaa vuodesta 1816, jolloin Engelit saapuvat Helsinkiin. Kaupunginarkkitehti kirjoittaa päiväkirjaansa  havaintoja uudesta asemakaupungistaan ja kertoo myös perheensä vaiheista. Engel lupaa vaimolleen Charlotelle, että Helsingin-komennus kestää enintään kuusi vuotta. Toisin käy. Päiväkirja jatkuu aina vuoteen 1840, eikä Engel toiveistaan huolimatta koskaan pääse pois Helsingistä, maailman kylmäkellarista.

Mitäpä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa.

Vaikka kallioinen kaupunki ei arkkitehtivirtuoosia miellytä, hän tekee silti työssään parhaansa. Toimeksiantona on tehdä keisarille uutta maisemaa, ja Engel suhtautuu toimeensa vakavasti ja antaumuksella. Hän myös tekee osaltaan kaikkensa, etteivät helsinkiläiset enää joutuisi kokemaan kaiken tuhoavan tulipalon kauhua.

Päiväkirjan sivuilla kuvataan erityisesti Senaatintorin ympäristön rakennusten suunnittelua ja rakennustöitä. Työmailla ahertavat monenmaalaiset rakennusmiehet, ja kadulla kuulee useita kieliä: venäjää, ruotsia, saksaa, kauempana keskustasta suomea. Engel itsekin on maahanmuuttaja, ja kielimuuri on yksi syy, miksi hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi.

Engel harmittelee paikallista ilmastoa, jonka kylmyyden vuoksi ihmiset kiiruhtavat määränpäähänsä ympäristöään tuskin huomioimatta. Ymmärrän arkkitehdin turhautumisen, sillä tunnistin tästä kuvauksesta itseni. Toki päiväkirjan sivuilla mainitut rakennukset ovat minulle ennestään tuttuja, mutta harvemmin niitä pysähtyy katsomaan. Opiskelin vuosia Senaatintorin laidalla, vaan harvoinpa katsoin rakennuksia sen tarkemmin.

Viikilä on aiemmin julkaissut kaksi runokokoelmaa, ja tämä hänen esikoisromaaninsa on myös hyvin runollinen. Lyyrinen kieli sopii hyvin unen ja valveen rajamailla kirjoitettuun päiväkirjaan. Kirjassa on lukuisia omaperäisiä, harkittuja ja kauniita ilmaisuja. Ymmärrän Lybeckin valintaa. Jokin teoksessa kuitenkin harasi vastaan, kun luin sitä. Samalla kun näen sen kauneuden ja taidokkuuden, joudun toteamaan, ettei se sykähdytä minua.

Loppuun haluan nostaa vielä pitkähkön lainauksen, josta näkyy oivallisesti Viikilän kaunis kieli, tekstin rytmi ja Engelin katse:

28. tammikuuta 1820

Koko Suomi on yksi ainoa kallionjätkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliolla. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanjyvän, ja se on sisältä yhtä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa. Katsot yhtä ihmistä, niin olet nähnyt kaiken. Katsot yhtä taloa, niin olet nähnyt kaikki. Kaukaa katsoen kallio on niin siloinen, että sillä voisi paistaa leivän, mutta kun sitä kulkee, reellä tai jalan, se on pelkkää mäkeä, allokkoa tai oikeastaan myrskyä, jonka tyynnyttää vain seuraava putoava meteori. Rakenna siitä kaupunki. Kuumasta ja vieraasta, jota ei mikään työkalu syö. Sellainen sydän. Sellainen maa. Sellainen kaupunki.