Jonathan Franzen: Vapaus (2010)

Alkuteos: Freedom.

Suomentaja: Raimo Salminen (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 634.

Oma arvio: 2/5.

Kansi: Harvey Macaulay / Imperiet.

Tarinan keskiössä on Berglundin perhe. Vanhemmat ovat ex-koripalloilija-äiti Patty ja ympäristötietoinen uraisä Walter. Lapset Jessica ja Joey ovat teini-iässä. Keskiluokkainen idylli ja avioliitto alkavat kuitenkin rakoilla. Avioliittoa hiertää muun muassa se, että Patty on alun perin ollut kiinnostunut Walterin kaverista Richardista, kun taas Richard eiole mitään muuta halunnut kuin Pattyn. Kolmiodraama kytee, vaikka Richard on saanut Pattyn. Yhtäkkiä perheen poika Joey muuttaa naapuriin, jonka tytär Connie on pojan rakastettu. Äiti ja isä nyrjähtävät entisistä rooleistaan: äiti ei enää olekaan kiiltokuvamainen itsensä ja isäkin kääntää kelkkansa ympäristöasioissa.

Vapaudessa yhden perheen kautta tarkastellaan muun muassa amerikkalaisuutta, sen ydintä ja sen uhkia. Tarina näyttää, että vapauden käsite voi asettaa vastakkain yksilön vapauden ja yhteiskunnan tai koko ihmiskunnan edun. Vapautta tarkastellaan tarinassa niin yksilön, amerikkalaisen, lapsen, puolison kuin eläintenkin näkökulmasta. Kirjan nimi voisi johdatella lukijan pitkällisiinkin analyyseihin.

Jonathan Franzen on sanonut haastatteluissaan, että haluaa kirjoittaa suuria romaaneja, jotka eivät tarjoa vain yhden illan hupia. Tässä hän ainakin Vapauden kanssa onnistuu, sillä käsillä on fyysisesti iso kirja. Vapaudessa on yli 600 sivua ja sen sivut ovat keskivertoromaania suuremmat. Melkoinen möhkäle, jota tuskin kukaan voi yhdessä illassa selättää.

Kirjan vastaanotto ja yleinen arvostus niin ikään kertovat siitä, että Franzenin Vapaus on suuri romaani. Se on kahminut lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja se myös nosti tekijänsä Time-lehden kanteen, ensimmäisenä kirjailijana kymmeneen vuoteen. Se oli tekijälleen uran "todellinen jättipotti" ja antoi yhdysvaltojen valkoiselle keskiluokalle äänen, kuten Jukka Petäjä asiaa luonnehtii (HS 9.10.2011). Kirja on arvioitu esimerkiksi kirjallisuuspalvelu Goodreadsissa reippaasti yli satatuhatta kertaa, ja lukijoiden arvioi lähentelee neljää tähteä viidestä (3,71). Suuri lukijakunta on siis vaikuttunut.

Aloin lukea kirjaa kaikki edellä mainittu mielessäni ja olin kummissani. Henkilöhahmot jäivät etäisiksi, vaikka niiden epämiellyttävyys oli mielenkiintoista. Tapahtumat eivät kiinnostaneet, teksti maistui jaarittelulta. Kirjan parasta antia minulle oli Pattyn päiväkirjamuotoinen jakso, mutta sen jälkeen lukeminen oli pakkopullaa.

Kesken en halunnut enkä voinut kirjaa jättää, sillä Vapaus oli yhden vetämäni lukupiirin kuukauden kirja. Lukupiirissä Vapautta tönittiin viihdekirjallisuuden suuntaan ja se nähtiin ihmissuhdekiemuroita täynnä olevana saippuana, joka on suunnattu yleisölle, joka muistuttaa kirjan henkilöhahmoja. Kirjan henkilögalleria oli kyllä joillekin lukupiiriläisille analysoinnin aarreaitta; heidän mielestään Franzen onnistuu tehtävässään kuvata nykyamerikkalaisia. 

Luin Vapauden reilusti yli kuukausi sitten, mutta en ole saanut tekstiä aikaiseksi, koska en oikein halua myöntää edes itselleni, etten pitänyt tästä. Olin valtavan pettynyt kirjan äärellä. Jonathan Franzen nimittäin on kirjailija, jonka romaaneja kohtaan odotukseni ovat olleet jopa epäreilun korkealla. Ennen Franzenin romaanituotantoon tutustumista olin lukenut häneltä satunnaisia esseitä ja muistelmateoksen Epämukavuusalue, joiden perusteella olin alkanut mielikuviani rakennella. Edellä mainitut kehuvat arviot ja bestseller-kirjailijan asema ovat myös olleet odotusteni rakennusaineita.

Mutta pakko se on vain myöntää: en syty Franzenin proosasta. Purity jäi kesken aiemmin tänä vuonna, tämän Vapauden kahlasin läpi, koska se oli lukupiirikirja. Muuten olisin luultavasti jättänyt kesken, armotta. Yritän sulatella pettymystäni ja lohduttautua ajatuksella, että voin nauttia Franzenin kirjoittamisesta esseiden muodossa.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (1997)

Alkuteos: Harry Potter and the Philosopher´s Stone.

Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta (1998).

Kustantaja: Tammi.

Kesto: 10 t 28 min.

Lukija: Vesa Vierikko.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Launis.

Harry Potter -sarja ja sen hahmot ovat niin laajasti tunnettuja, että vähintään aloitusosan lukemisen voisi sanoa jo kuuluvan yleissivistykseen. Maailman kenties tunnetuin lastenkirjasarja ei paljon esittelyjä kaipaa, joten keskityn tässä jutussa lähinnä lukukokemukseni ruotimiseen. Alkuun kuitenkin kerron kirjan tapahtumista ja henkilöistä lyhyesti, sillä Kirjakimaran lukijoissa saattaa hyvinkin olla sellaisia, joille maailman kuuluisin velho ja hänen tarinansa ovat vielä vieraita.

Harry Potter saa 11-vuotissyntymäpäivänsä lähestyessä tietää, että hän on velho ja hänen vauvana menettämänsä vanhemmat olivat velho ja noita. Harry on asunut koko lapsuutensa "tavallisten" sukulaisten hoteissa, eikä häntä ole kohdeltu hyvin. Nyt Harry kutsutaan opiskelemaan Tylypahkaan, joka on velhojen ja noitien sisäoppilaitos. Taikominen ja velhona eläminen ovat Harrylle uutta, kuten myös se, että hän on velhomaailmassa kuuluisa. Koulussa hän ystävystyy muun muassa Ronin ja Hermionen kanssa, ja he kaikki asuvat Rohkelikko-nimisessä tuvassa. Koulussa Harry oppii pelaamaan huispausta, joka on velhojen ja noitien ilmassa luudanvarsilla pelattava joukkuepeli. Oppiaineina koulussa ovat esimerkiksi taikajuomat, muodonmuutokset ja velhojen historia. Harry ajautuu koulussa kavereineen seikkailuun, jossa keskeisenä on hyvän ja pahan taistelu.

Luin kirjan alkukielellä yläasteella lähemmäs parikymmentä vuotta sitten. Muistikuvani tuosta lukukerrasta olivat haalistuneet niin, että tarina oli minulle nyt kuin uusi. Aloin kuunnella äänikirjaa suomeksi  tänä syksynä useammasta syystä. Ensinnäkin Jaana Kapari-Jatan kehuttu suomennos kiinnosti. Halusin kokea, miten hänen tekemänsä ratkaisut toimivat. Kuunnellessani vaikutuin Kapari-Jatan luomista kekseliäistä nimistä ja velhomaailman termeistä. Muutenkin teksti soljuu kauniisti.

Toiseksi olin utelias tietämään, mistä Potterin vetovoima syntyy. Olin kyllä aluksi hieman skeptinen: miten mahtaisin jaksaa lasten fantasiakirjaa, kun en yleensäkään piittaa fantasiasta? Olin kuitenkin nopeasti koukussa. Henkilöhahmot ovat sopivan ihastuttavia ja vihastuttavia, ja juoni kutkuttavan jännä. Ihastuin Rowlingin luomaan maailmaan ja aloin arvostaa kirjailijan mielikuvitusta. En enää yhtään hämmästele Potterin suosiota.

Oikeastaan kuuntelemiselle on vielä kolmaskin syy: kaipasin kipeästi mielenkiintoista kuunneltavaa työmatkoille. Voin hetkeksi unohtaa sopivien äänikirjojen metsästyksen, sillä kirjalla on jatko-osia kuusi, ja kaikista on tehty äänikirjat. Harrysta hullaantuneena aion kuunnella ne kaikki. Laskeskelin, että koko kirjasarjan yhteiskesto äänikirjoina on huimat 140 tuntia, eli minulla on vielä noin 130 tuntia Potteria jäljellä! Tämä tuntuu lohdulliselta, sillä kirjan päättyessä olisin halunnut jäädä velhomaailmaan. Vielä kun äänikirjat lukee sellainen taituri kuin Vesa Vierikko, niin kuuntelu on elämys.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (2016)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 403.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi:

Tarinan mies on keski-ikäinen asianajaja, jolla on taustalla menestyksekäs ura ja rinnalla nuori kaunis vaimo. Miehen elämä nyrjähtää, kun hän kuulee nuoruudenystävänsä Pablon kuolleen. Miehen mieleen nousee muistoja ja ennen kaikkea pelkoja, jotka liittyvät hänen ja Pablon suureen yhteiseen salaisuuteen. Asianajajan ja hänen asiakkaidensa, epäiltyjen rikollisten, välinen kuilu alkaa kaventua. Samalla oma kuolevaisuus alkaa pyöriä mielessä.

Miten rikoskumppanin kuolemaan pitäisi suhtautua? Onko Pablo kertonut nuoruuden traagisesta tapahtumasta jollekulle? Kysymykset ja epäilyt kiihottavat ajatuksia, eikä miehen psyyke enää kestä. Asia valtaa miehen koko elämän niin, että hän joutuu piinaavien ajatustensa vuoksi lopulta sairaalaan.

Kirja seuraa miehen elämää viikon ajan. Tapahtumat etenevät kuin lokikirjan lehdillä päivä päivältä, kellonlyömän tarkkuudella:

Mies tekee viiltäviä huomioita avioliitosta. Vaikka miehen ja hänen vaimonsa avioliitto on ilmeisen onnellinen ja he rakastavat toisiaan, tuo menneisyyden salaisuus suhteeseen painolastia. Mies ei koskaan ole voinut olla täysin rehellinen. Uskoutumisen pohdinta ja salaisuuden taakka toivat mieleeni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Mies on vielä kyennyt selviytymään jaetusta taakasta, mutta Pablon kuolema sysää kaiken hänen harteilleen.

Koska päähenkilön mielenterveys alkaa pettää ja hänen suhteellisuudentajunsa siinä samalla, voi lukijaakin alkaa epäilyttää: Mistä tässä lopulta on kyse? Onko menneisyydessä todella tapahtunut kohtalokas erehdys vai ovatko nämä sittenkin vain häilyväisen päähenkilön harhoja? Haparoin eri tulkintojen välillä, mutta kallistun enemmän todellisen rikoksen kannalle.

Kansikuva on mielestäni erityisen onnistunut. Saisio todella vie lukijan miehen mieleen ja ajatuksiin, katsomaan maailmaa miehen silmin. Silmät ovat sielun peili.

Pirkko Saisio on ollut pitkään luottokirjailijoitani, ja etenkin hänen omaelämäkerrallinen trilogiansa (Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja) on minulle tärkeä, vaikka en sitä vieläkään olen esitellyt täällä blogissa. Saision tekstiin on aina ihanan helppo solahtaa ja nauttia kerronnan vaivattomuudesta.

Kristina Ohlsson: Lotus blues (2014)

Alkuteos: Lotus blues.

Suomentajat: Anssi Autio ja Pekka Marjamäki (2016).

Kustantaja: WSOY / BTJ.

Kesto: 14 t 33 min.
Lukija: Aku Laitinen.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Nikki Smith / Arcangel.

Kristina Ohlsson kuuluu Ruotsissa dekkaristien kärkikaartiin, ja jännitysromaanien lisäksi hän kirjoittaa myös lastenkirjoja. Minulle Ohlsson oli ennestään vieras kirjailija, kun lainasin kirjastosta hänen Lotus Blues -jännärinsä äänikirjana.

Päähenkilö kirjassa on Martin Brenner, ruotsalainen asianajaja. Brenner on uraohjus ja melkoinen naistenmies, mutta myös nelivuotiaan Belle-tytön yksinhuoltaja. Hän pyörittää asianajotoimistoa yhdessä toisen juristin, Lucyn, kanssa. Yhtiökumppaneilla on yhteisen toimiston lisäksi rakkaussuhde, tosin hyvin avoin sellainen.

Eräänä päivänä Brennerin luo saapuu Bobby, joka toivoo asianajajan voivan puhdistaa hänen sisarensa maineen. Sisko on julkisuutta saanut Texasin Sara, joka ehti ennen itsemurhaansa tunnustaa viisi murhaa. Osa niistä tapahtui Tukholmassa, osa Teksasissa, missä Sara työskenteli au pairina. Hieman vastentahtoisesti Brenner ryhtyy selvittämään Saran kuolemaan johtaneita tapahtumia Lucy apunaan.

Parivaljakko joutuu keskelle yhä vaarallisemmiksi käyviä tapahtumia, eikä heidän lähipiirinsäkään ole turvassa. Avoimia kysymyksiä on koko ajan vain enemmän: Kuka Brennerille toimeksiannon antanut Bobby oikein olikaan? Missä on Saran kadonnut poika Mio? Entä kuka haluaa estää tapahtumien selvittämisen? Kuka taas on mystinen Lucifer? Vauhdikkaita käänteitä riittää, ja Martinin ja Lucyn selvitystyö vie heidät Teksasiin saakka. 

En voi olla kommentoimatta kirjan päähenkilö Brenneriä, joka onkin varsin niljakas tyyppi! Brennerin  miehisyyttä korostetaan minun makuuni tarinassa liikaa, ja myös miehen käsitys esimerkiksi rahasta ja sen merkityksestä on jotenkin uhoavan ylimielistä. Alussa huomasin ajattelevani, että tässäpä on vastenmielinen hahmo. Aloin kuitenkin pitää Brenneristä aina vain enemmän tarinan edetessä — onneksi, sillä muuten äänikirja olisi varmaankin jäänyt kesken.

Lukija Aku Laitinen on selkeä ja miellyttävä-ääninen. Ainoa seikka, joka häiritsi kuuntelemista, oli nimien ääntäminen. Lucy taipui lukijan suussa välillä muotoon 'Lyyyssi', mikä kuulosti jo hieman hilpeältä.

Suosikkidekkarieni joukkoon tämä Ohlssonin uutuus ei kipua, mutta se toimi tehtävässään viihdyttävänä autokirjana. Kuuntelen äänikirjana epäilemättä myös kirjan toisen osan nimeltään Mion blues, joka on jo ilmestynyt painettuna kirjana.

Turun Kirjamessujen satoa

Turun kirjamessuja vietettiin menneenä viikonloppuna, ja hyörin messuvilinässä perjantain ajan. Tämä oli ensimmäinen kertani kyseisillä messuilla ja myös ensimmäinen tapahtuma, jonne akkreditoiduin bloggajana. Näin ja koin minulle aivan uuden tapahtuman ja vieläpä hieman erilaisesta näkökulmasta. Seuraavassa pieni kooste kirjavasta päivästäni kuvin ja sanoin.

Skumppastartti pressitilassa.

Koska olin Turun Messukeskuksessa ensimmäistä kertaa, meni minulla hieman aikaa hahmottaa tila ja miten siellä kannattaa liikkua. Pohjapiirroksesta oli paljon apua, kun suuntavaistoni on mitä on.

Koin Turun messutilat hieman sokkeloisiksi.

Tunnelma messuilla oli iloinen, ja paikalla oli hurjasti yleisöä. Saavuin messuille heti kymmenen jälkeen, ja samoin olivat tehneet lukuisat bussilastilliset koululaisia. Tässä kohdin iloitsin pressipassistani todella, sillä esiintyjien ja median sisäänkäynti oli vähemmän ruuhkainen. 

Taukoeväs ja ensimmäinen ostos. 

On hienoa, että koululaiset tutustuvat kirjamessuihin ja kenties innostuvat siinä samalla entistä enemmän lukemisesta. Vähän on kuitenkin pakko jupista joidenkin koululaisten käytöksestä. En odota, että messuilla liikuttaisiin kuuliaisesti parijonossa, mutta erilaisesta koulupäivästä voisi iloita toiset huomioon ottaen. Tolkuton huutaminen, kiroilu ja päin juokseminen saivat ainakin minussa aikaan sellaisen pakoreaktion, että välillä oli pakko ottaa happea sivummalla. 

Ruokamessujen puolella maistoin Suomen Jäätelön laktoositonta
jäätelöä, joka on tehty lähitilan luomumaidosta. Nam!

Mielenkiintoisin kirjakeskustelu, jota kävin kuuntelemassa, oli "Saksan sodanjälkeisen historian arvet". Suomen Arvostelijain Liiton järjestämässä tilaisuudessa keskustelemassa olivat kirjailija Terhi Rannela, kirjailija-toimittaja Katarina Baer, kirjallisuudentutkija Marja-Leena Hakkarainen ja  liiton edustaja Outi Oja, joka johti keskustelua. Otsikon johdattelemina kirjailijat pohtivat teoksiaan muun muassa syyllinen vai uhri -näkökulmasta.

Baer, Rannela ja Oja. Hakkarainen jäi yleisön taa.

Seminaarista minulle jäi kiinnostus Baerin ja Rannelan kirjoja kohtaan, ja erityisesti jäin miettimään, miten olen sivuuttanut näin mielenkiintoiset kirjat tähän mennessä. Samaa pohdin myöhemmin messuilla, kun kuuntelin Laura Gustafssonia ja tulin tietoiseksi hänen uudesta romaanistaan Korpisoturi. Sekä Rannela että Gustafsson pääsevät nyt tarkempaan syyniin; Rannelan Fraun jopa ostin ja ehdin aloittaakin junamatkalla. Tästä sen taas huomaa: uutuuskirjojen massa on niin valtaisa, että osa menee väkisinkin ohi. Seminaari oli myös  muistutus lukea saksankielisen Euroopan kirjallisuutta.

Messuostoksia.

Huikean hienossa kassissa oli kätevä
kantaa messuostokset kotiin.

Kirjojen ostaminen on hullua puuhaa, koska olen kirjastossa töissä. Tässä ajatuksessa on totta toinen puoli, sillä vaikka pystyn lainaamaan kirjoja kätevästi töistä, haluan myös tukea kotimaista kustannusalaa. Kustannusmaailmassa raha on keskeisessä asemassa, vaikka sitä ei ehkä haluaisi kirjanystävänä ajatella. Niinpä ostan kirjoja jonkin verran uutena, tosin maltillisesti ja harkiten, mutta ostan kuitenkin. On myös tosiasia, että en voisi ostaa kaikkia lukemiani kirjoja: se on sekä raha- että tilakysymys. Messuilla tulee tehtyä ostoksia tavallista hövelimmin, tosin naputtelin messuilta käsin myös joitakin kirjastovarauksia.

Junakirjana Rannelan Frau.

Messupäivääni mahtui elämyksiä niin kirjojen kuin ruoankin puolella. Illansuussa Helsingin-junaan astelikin painavien kantamustensa kanssa onnellinen messuvieras. On ihanaa innostua uusista kirjailijoista ja aiheista ja nähdä muiden messukävijöiden kirjailoa. Loppuun mainio lausahdus, jonka poimin messuhälystä: "Mä niin voisin vain uida kirjoissa." Mikä parasta, tämä tuli teinitytön suusta.