Kesäsiivousta

Kirjapino huojuu tietokoneen vieressä uhkaavasti, ja bloggamattomat kirjat nostattavat stressitasoja. Päätin ratkaista ongelman koontipostauksella: seuraavassa esittelen lyhykäisesti kahdeksan kirjaa ja tyhjennän pöydän. Haluan lompsia kesälomalle ilman blogistressiä!

Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla (2000) 609 s.

Alkuteos: La fiesta del chivo.

Suomentaja: Sulamit Hirvas.

Kustantaja: Otava. 

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Mario Vargas Llosa on perulainen Nobel-palkittu kirjailija, jonka pääteos on Vuohen juhla. Se on taidokas ja rankka kuvaus diktatuurista ja sen lieveilmiöistä. Entistä puistattavammaksi Vuohen juhlan tekee se, että kirja pohjautuu tositarinaan.

Tarina sijoittuu Dominikaaniseen tasavaltaan, jota hallitsi diktaattori Rafael Trujillo vuosina 1930–1961. Vuohen juhla on monitasoinen ja runsas teos, sillä aikatasoja ja keskeisiä henkilöitä on useita. Samat tapahtumat valottuvat useista näkökulmista, ja kokonaiskuva rakentuu lukijalle pikkuhiljaa. Vallan turvin tapahtuu kauheuksia, jotka nostavat esiin ihmisen pimeän puolen. Vuohen juhla kuvaa hyvin, mitä kaikkea ihminen tekee selviytyäkseen ja toisaalta mitä säilyttääkseen suosionsa.

* * *

Edwidge Danticat: Veressä viljava maa (1998) 311 s.

Alkuteos: The Farming of Bones.

Suomentaja: Leena Tamminen.

Kustantaja: Gummerus.

Oma arvio: 4/5.

Mistä  minulle: lainasin kirjastosta.

Edwidge Danticat teki minuun suuren vaikutuksen tällä romaanillaan opiskeluaikoina. Valitsin kirjan kirjaston lukupiirikirjaksi nyt keväällä, koska halusin lukupiiriläistenkin pääsevän lukemaan tämän vähemmän tunnetun mutta mielestäni tärkeän kirjan.

Veressä viljava maa linkittyy edellä esiteltyyn Vargas Llosan kirjaan, sillä Danticat sijoittaa tarinansa vuoden 1937 Haitiin ja kuvaa Trujillon masinoimaa kansanmurhaa. Puistattavat mittasuhteet saaneet "persiljamurhat" vaativat kymmenientuhansien sokeriruokotyöläisten hengen. Katastrofin vaiheita kuvataan kahden rakastavaisen, Amabellen ja Sebastienin, ja heidän lähipiirinsä kohtaloiden kautta.  Danticat käsittelee erittäin synkkää vaihetta kotimaansa ja ihmisyyden historiassa, mutta mukana on myös toivoa.

* * *

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää (2015) 319 s.

Alkuteos: Disclaimer.

Suomentaja: Arto Schroderus (2015).

Kustantaja: Otava. 

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Brittiläisen Renée Knightin esikoisteos Kenenkään ei pitänyt tietää oli mukanani pienellä talvilomalla, ja se sopiikin loistavasti lomalukemiseksi. Juoni koukuttaa ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Toimivaa dekkariviihdettä. 

Catherine on keski-ikäinen nainen, jolla on menestyksekäs ura, aviomies ja jo aikuistunut poika. Arkisen elämän suistaa raiteiltaan kirja, jota Catherine alkaa lukea. Se kertoo Catherinen elämästä ja paljastaa hänen suurimman salaisuutensa, jota hän on varjellut parikymmentä vuotta. Joku siis tietää, mutta kuka? Mistä kirja on ilmestynyt hänen yöpöydälleen? Pikkuhiljaa salaisuuden osasia alkaa tulla ilmi ja totuus hahmottua.

Tarinan jännitys perustuu psykologiseen piinaan. Suolenpätkiä kammoava lukijakin voi siis tarttua tähän dekkariin. Jännitys kantaa loppuun asti, ja ainakin minut Knight onnistui yllättämään täysin.

* * *

Mary Shelley: Frankenstein (1818) 332 s.

Alkuteos: Frankenstein, or, The modern Prometheus.
Kääntäjä: Paavo Lehtonen (1973).
Kustantaja: Otava.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kauhukirjallisuuden klassikko päätyi luettavakseni Hämärän jälkeen -lukuhaasteen innoittamana.
Frankenstein kertoo tiedemies Victor Frankensteinista, joka luo laboratoriossaan ”ihmishirviön” eli suurikokoisen ihmisen, joka lähtee omille teilleen.
 

Hirviö asettuu karkumatkallaan asumaan erään perheen halkovajaan ja opettelee salaa ihmisten kieltä ja tapoja. Hirviö saa sympaattisia piirteitä. Vaikka se kuinka tahtoisi hyvää ja olla ihmisten kaltainen, sen rujo ulkomuoto herättää ihmisissä lähinnä kauhua. Tarinan voi mielestäni lukea surumielisenä kertomuksena erilaisuudesta.

Kirjan lukemisesta oli ainakin se hyöty, että sain paikattua aukoa sivistyksessäni: klassikkokirja on saanut nimensä kokeellisen tiedemiehen, ei hirviön mukaan. 

 

* * *

Jo Nesbø: Verta lumella II: Lisää verta (2015) 5t 51 min

Alkuteos: Blod på snø II: Mere blod.

Suomentaja: Outi Menna (2015).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Lukija: Paavo Kerosuo.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Verta lumella II: lisää verta  jatkaa Olavin tarinaa, johon tutustuimme miehen kanssa mökkimatkoilla Verta lumella -äänikirjassa. 

Olav on toiminut alamaailmassa palkkamurhaajana ja hoidellut viimeisimmän keikkansa oman mielensä mukaan. Toisessa osassa Olav on pakomatkalla Norjan Lapissa ja esittelee itsensä Ulfiksi. Tässä osassa painottuu Olav/Ulfin rakkaussuhde lappilaiseen Leaan, ja mukaan tarinaan sotkeutuu koko joukko kyläläisiä ja Lean poika Knut.

Edelleen ihmettelen, miksi näin kepeä kirja on suotta jaettu kahteen osaan. Nesbø kirjoittaa sujuvasti, mutta silti kirja maistuu heppoisesti kokoon kursitulta välityöltä. Jännitystä on vähän ja sekin melko laimeaa. Äänikirjan pelastaa sen mainio lukija Paavo Kerosuo, jonka lukemana kuuntelisi tylsempääkin tarinaa.

* * *

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä (2009) 400s.

Alkuteos: Eating animals.

Suomentaja: Antti Immonen (2011).

Kustantaja: Atena.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena

Jonathan Safran Foer on amerikkalainen kirjailija, joka heräsi pohtimaan lihan syömistä ja tehotuotantoa lapsensa syntymän jälkeen. Foer kirjoittaa asiallisesti ja vakuuttavasti. Luin kirjaa alkuvuodesta, kun osallistuin Vegaanihaasteeseen eli elin kuukauden ilman minkäänlaisia lihatuotteita. Kirja ravistelee pohtimaan omia valintoja, mutta Foer ei kuitenkaan syyttele ketään. Faktat puhukoot puolestaan.

Tehotuotanto on teollisuudenala, jonka kuvaus on karua luettavaa. Marketissa myytävän lihapaketin taustalla oleva totuus on usein, kirjaimellisesti, paskainen. Tehotuotettujen eläinten jätökset ovat aiheuttaneet ympäristökatastrofeja, joiden rinnalla jopa maailmanlaajuisesti tunnettu Exxon Valdesin onnettomuus kalpenee. Suuryritykset ovat laskeneet miljoonia litroja lietettä vesistöihin tuhoisin seurauksin. Oikeudelliset seuraamukset ovat olleet naurettavan pieniä.

Tehotuotantoon liittyy lukuisia negatiivisia piirteitä. Eläimille syötetään antibiootteja rehussa ennaltaehkäisyksi ja eläinten kohtelua on joissakin paikoissa silmittömän väkivaltaista, sadistista. Tehotilojen lähistöillä on jalkapallokenttien kokoisia lietelaguuneja. Foer kirjoittaa luonnollisesti yhdysvaltalaisesta näkökulmasta, mutta kirjan lopussa on Salla Tuomivaaran lyhyt katsaus Suomen tilanteeseen.

Olin nuorempana useita vuosia kasvissyöjä, ja noista vuosista on jäänyt mielenkiinto aihetta kohtaan. Syön edelleen paljon kasvisruokaa ja nykyään pyrin tekemään usein vegaanisiakin valintoja, mutta en jaksa julistautua täysin minkään ruokavalion noudattajaksi. Ehkä taas jonakin päivänä. Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta ja teki ainakin minut surulliseksi. Kirjan luettuani sain taas pontta siihen uskomukseeni, että jokaisella valinnalla on väliä. Koska kuluttajien takiahan tuotantomääriä lisätään ja tuotantoa tehostetaan.

* * *

Lena Andersson: Egenmäktigt förfarande – en roman om kärlek (2013) 5 t 10 min

Kustantaja: A Nice Noise.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuuntelin Lena Anderssonin August-palkitun romaanin äänikirjana ruotsiksi. Ymmärsin mielestäni yllättävän hyvin, mikä ilahdutti kovasti. Riikinruotsi on hieman haastavaa kuunneltavaa, kun korva on tottunut suomenruotsalaisten puheeseen.

Kielestä saatu ilo ei kantanut pitkälle, sillä muuten kirja ärsytti minua suunnattomasti. Päähenkilö Ester Nilsson on runoilija ja kirjoittaja, joka perehtyy erästä esitelmää varten taiteilija Hugo Raskiin. Ester rakastuu tutkielmansa kohteeseen, minkä seurauksena kehittyy hyvin epätasa-arvoinen suhde.

Kuten kirjan nimi jo vihjaa, kyseessä on romaani rakkaudesta. Esterin ja Hugon tapauksessa se on rikkovaa, raastavaa ja eriarvoista rakkautta. Kirjan asetelma on jotenkin valju ja kaikki tapahtumat ennalta-arvattavia. Päähenkilö on rasittava, enkä ymmärrä häntä ollenkaan.

* * *

Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi: Riisuttu Suomi (2015) 239 s.

Kustantaja: Docendo.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pekka Sell.

Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi ovat koonneet mielenkiintoisen henkilökuvien kavalkadin. Alizad on hoitanut haastattelut, ja Koutaniemi on ottanut teoksen valokuvat. Kirja on rakennettu vastinparien varaan. Peräkkäin esitellään esimerkiksi vanginvartija ja vanki, portsari ja asiakas sekä terminaalipotilas ja saattokodin hoitaja. Henkilökuvat tarjoavat monia kiehtovia näkökulmia suomalaiseen yhteiskuntaan. Esimerkiksi poliisi ja huumediileri katsovat maailmaa hyvin eri vinkkelistä.

Alizadin tekemät haastattelut ovat elämänmakuisia. Haastatellut ovat uskaltaneet kertoa elämästään arkaluontoisiakin asioita. Valtaosa haastatelluista esiintyy omalla nimellään, mutta osa jättäytyy nimimerkin taakse eikä näytä kasvojaan, jotteivät viranomaiset pääsisi heidän jäljilleen.

Elämäntarinat varmasti lisäävät ymmärrystä ja voivat auttaa poistamaan ennakkoluuloja. Jotkin tarinat ovat myös todella koskettavia: esimerkiksi kirjassa esiintyvä terminaalipotilas menehtyi kaksi päivää haastattelun jälkeen. Puhekielisiä haastatteluja on tosin välillä vaikea lukea lukuisten kirjoitusvirheiden vuoksi. 

* * * 

Näin on huojuva pino purettu koneen vierestä. Huh! Pakkaan nyt kimpsuni ja kampsuni ja suuntaan lomalle. 

Suunnitelmissani on mökkeillä ja rentoutua. Mukaan lähtee kassillinen kirjoja, joten luettua varmasti tulee. Lähipäivinä valmistuva kasvihuone myös pitänee aloittelevan puutarhurin kiireisenä. Ehkä aikaa jää myös lukumaratonille, niitä on nimittäin ikävä. Blogista en ota stressiä lomalla, vaan bloggailen fiiliksen mukaan. Jää nähtäväksi, tarkoittaako se hiljentyvää vai vilkastuvaa bloggaustahtia.

Hyvää juhannusta ja aurinkoista kesää!

 

4 puutarhakirjaa

Viljelyinnostus on ollut tänä keväänä sitä luokkaa, että iltaisin töiden jälkeen on tullut herkemmin tartuttua kirjastosta raahattuihin puutarhakirjoihin kuin romaaneihin. Kirjaston puutarhahylly on ollut ahkerassa käytössä! Tähän tekstiin olen koonnut pienet esittelyt neljästä viljelyyn liittyvästä kirjasta. Kaikki on lainattu kirjastosta ja jokaisessa niistä on omat hyvät puolensa, enkä koe järkeväksi niiden pisteyttämistä.

Minna Siltala: Keittiötarhan 3 vuodenaikaa

— vinkkejä ja vertaistukea vihertarhurille (2010)

WSOY. 193 s.

Minna Siltalan Keittiötarhan 3 vuodenaikaa sopii erityisesti avomaan viljelijöille. Siltala kyllä sivuaa myös kohopenkkiviljelyä, laatikkotarhausta ja kasvihuoneviljelyä, mutta kylvöjen ja istutusten ajoitukset on määritelty avomaan mukaan. Kotimaisuudesta tulee plussaa, sillä kirjassa kuvattuja olosuhteita ei tarvitse soveltaa, vaan kaikki on mietitty Suomen ilmaston mukaan.

Keittiötarhan 3 vuodenaikaa on ensimmäinen lukemani viljely- tai puutarhakirja, jonka kieli erottuu edukseen. Siltala on kynäillyt kirjansa niin, että saa viljelynvaiheet ja puutarhan hoidon kuulostamaan mukaansa tempaavilta ja lystikkäiltä. Puutarhoissa häärää hanskaväkeä ja viherheimolaisia. Kirjoittajan innostus ja asenne välittyvät hyvin lukijalle.

Viljelynoviisina arvostan rautalangasta väännettyjä vinkkejä. Siltalan kirjassa on esimerkiksi havainnollinen piirrossarja siitä, miten avomaan vihanneksia harvennetaan. Harventaminen nyt ei ehkä ole sieltä hankalimmasta päästä verbejä, joihin olen puutarhakirjoissa törmännyt. Silti varma on aina varma - nyt ainakin tiedän, miten punajuuret ja porkkanat tulee harventaa!

Viljelysanasto on todella aiheuttanut kummastusta, kun olen aiheeseen alkanut perehtyä. Koulia, karaista ja tuleentua eivät ole mitään perusverbejä, joiden merkitys aukeaisi kaupunkilaiselle tuosta vain. Onneksi kirjoissa käydään yleensä nämä "perusjutut" hyvin läpi ja googlaamalla löytyy lisää tietoa.

* * *

Marie Åberg Secher: Kasvihuone (2005)

Alkuteos: Växthuset - Det lustfulla rummet.

Suomentaja: Aretta Tiilimäki & Taina Koivunen (2006).

Otava. 141 s.

Marie Åberg Secherin kirja on erittäin informatiivinen myös vaativammalle ja pitkää kasvukautta tavoittelevalle kasvihuoneviljelijälle. Åberg Secher tuo kirjassaan esiin paljon tietoa kasvihuoneviljelystä sekä joukon vahvoja mielipiteitä. Kirja on hyvä esimerkki siitä, että jokainen puutarha-, viljely- ja kasvihuonekirja on tekijänsä näköinen ja perustuu ainakin osittain kirjoittajansa omiin kokemuksiin. Jokainen painottaa itselleen tärkeiksi muodotuneita asioita.

Kirjailija puhuu kiivaasti lasisen kasvihuoneen puolesta: polykarbonaattiseinät ja -katot tahtovat mennä vuosien saatossa huonoksi. Niihin kerääntyy levää ja ne kellastuvat, joten ne ovat joidenkin vuosien kuluttua vaihtokunnossa. Sonja Lumme esittelee Kotipihan kasvihuone -kirjassaan eri materiaalien hyviä ja huonoja puolia neutraalimmin ja jättää valinnan lukijan tehtäväksi.

Åberg Secherin mielestä kasvihuone on varustettava kiinteillä vesi- ja sähköliitännöillä, mikä on varmasti perusteltu mielipide. Onhan huoltotoimet silloin helpompi tehdä. Tällaisia mahdollisuuksia kaikilla ei kuitenkaan ole, jos kasvihuone sijaitsee vaikkapa mökillä. Myös kirjassa esitelty viljelyaikataulu on rakennettu lämmityksen varaan, joten sitä ei voi hyödyntää, jos aikoo perustaa lämmittämättömän kasvarin. Kasvukausi alkaa Suomessa ilman lämmitystä paljon myöhemmin kuin kirjassa esitelty. Lumpeen kirjan opit ovat Suomessa viljelevälle helpommin hyödynnettävissä, niitä ei tarvitse soveltaa.

Kirjan ansiona on perusteellinen peruskasvisten viljelyn opastus. Tomaatti, kurkku ja paprika sekä viiniköynnös käydään perusteellisesti läpi, ja tein ohjeista muistiinpanoja omia kokeiluja varten.
On hyvä, että lukuiset viljelijän viholliset eli tuholaiset on käyty perusteellisesti läpi, samoin niihin tehoavat biologiset torjuntakeinot.

Kirjailijalla on eittämättä paljon tietoa ja kokemusta aiheesta, mutta kirja olisi paljon vakuuttavampi, jos se olisi vähemmän asenteellinen. Toki omat mielipiteet ja vuosien varrella kertyneen kokemustiedon voi tuoda ilmi, mutta ilmaisutapa vaikuttaa suuresti siihen, miten lukija nämä kokee. Päsmäröinnin ja asiantuntevuuden välillä on eroa.

* * *

Bella Linde & Lena Granefelt: Omasta maasta

— omavaraisen kotipuutarhurin käsikirja (2014)

Alkuteos: Rätt ur jorden. Handbok i självhushållning.

Suomentaja: Kirsi Tanner (2016).

Minerva. 255 s.

Omasta maasta ilmestyi vastikään suomeksi, ja odotin innolla houkuttelevan näköisen kirjan varauksen saapumista kirjastoon. 

Linden teoksen läpäisee ajatus omavaraisuudesta. Oman puutarhan antimilla olisi tarkoitus ruokkia oma perhe: kasvatetaan tarpeeksi, mutta ei liikaa. Linden esittelemä keittiöpuutarha koostuu kasvihuoneesta, koristekasveista, hedelmätarhasta, monivuotisista keittiökasveista, yrittikasveista, kompostista ja neljästä hyötykasviosastosta, joita viljellään vuoroviljelyn periaattein. 

Kirjassa käydään läpi viljelyn koko kaari aina suunnittelusta säilöstään, joten kirjan oppeihin olisi hyödyllistä palata kasvukauden eri vaiheissa. Kansiliepeissä on yksi parhaista tähän mennessä näkemistäni viljelyaikatauluista. Kirja on huikea tietopaketti – tämän taidan jossakin vaiheessa hommata omaan hyllyyn. 

* * *

Eva Robild: Lavakaulusviljely (2014)

Alkuteos: Odla i pallkrage.

Suomentaja: Ulla Huhtala (2014).

JK-Publishing. 95 s.

Robild esittelee ohuehkossa kirjassaan, mihin kaikkeen trendikkäät lavakaulukset sopivat ja mitä niistä voi saada aikaan. Ne taipuvat ainakin hyötypuutarhurin kasvimaaksi, kukkapenkiksi, yrttimaaksi, puutarhakalusteiksi ja kompostiksi. Lavakauluksia on hyödynnetty monipuolisesti myös kaupunkiviljelyssä: kun lavaan laittaa pohjan, voi se sijaita asvaltin päällä keskellä katua. Kun vähän nikkaroi ja maalaa, niin saa todella näyttävää aikaiseksi. 

Kirja on ideapankki lavakauluksista kiinnostuneille. Robildin ohjeilla pääsee helposti alkuun ja saa perustettua lavatarhan. Mukana on muun muassa hyödyllinen ohjeistus, jonka avulla voi mitoittaa kasvien määrän per lava. 

* * *

Jokainen edellä esitelty puutarhakirja on opettanut minulle jotakin. Muun muassa näiden teosten avulla hahmottelin sitä kasvivalikoimaa, jolla lähdin tähän ensimmäiseen kasvukauteeni. Olen utelias ja ahnas oppija, kun innostun jostakin aiheesta. Varmasti vähemmälläkin olisin päässyt alkuun. Keväinen tunnelmointi oli kuitenkin osa uuden harrastuksen iloa: suunnittelu, selvittely ja pähkäily nostattivat puutarhakuumetta entisestään. 

Halusin tuoda nämä kirjat blogiin, jotta muistaisin myöhemmin, mistä löytyy mitäkin. Nämä esittelyt toivottavasti auttavat aiheesta kiinnostuneen lukijani juuri hänelle sopivan kirjan äärelle. 

Tietokirjat ovat niin täynnä asiaa, että en millään pystynyt omaksumaan kaikkea kerralla. Luulen, että palaan näiden äärelle viimeistään ensi talvena. Silloin minulla jo on kokemusta yhdestä viljelykaudesta ja voin miettiä, mikä onnistui ja mikä ei. Kirjojen sisältö näyttäytyy silloin varmasti eri tavoin kuin tänään. Nyt kohti ensimmäisen viljelykesän haasteita!

Clarice Lispector: Lähellä villiä sydäntä (1944)

Alkuteos: Perto do coração selvagem.

Suomentaja: Tarja Härkönen (2008).

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 219.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Iira Oivo.

Toinen yritykseni lukea Lispectoria onnistui ensimmäistä paremmin. Tähden hetki jäi melko kryptiseksi pari vuotta sitten, ja pieni kirja aiheutti suurta avuttomuutta ja ärsytystäkin. Lähellä villiä sydäntä avautui hieman paremmin, ja pystyin paikoitellen nauttimaan kirjan lukemisesta. Apuna oli tällä kertaa lukupiiri, jossa yhdessä ihmettelimme luettua.

Lähellä villiä sydäntä on eräänlainen kasvutarina. Siinä kuvataan päähenkilö Joanan lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta. Huomio on ennen kaikkea Joanan sisäisessä ajatusmaailmassa. Hän on jo nuorena pohdiskeleva ajattelija ja tarkka ympäristön havainnoija.

Tarinan myötä Joana kasvaa lapsesta aikuiseksi. Pikkutyttönä Joana asuu isän kanssa, ja tämän kuoltua tädin luona ja sisäoppilaitoksessa. Aikuisena vuorossa on onneton avioliitto, sillä Joanan aviomies Otávio pettää vaimoaan entisen morsiamensa kanssa. Ulkoiset puitteet ja elämän etapit jäävät kuitenkin toissijaisiksi, sillä pääpaino on koko ajan Joanan eksistentiaalisissa pohdinnoissa.

Joana on ihmisenä ihailtavan vahva. Muut ihmiset, kuten isä, täti, opettaja tai aviomies, eivät kohtele Joanaa erityisen hyvin, mutta hän ei lannistu. Sisäinen elämänjano ja tahto vievät Joanaa elämässä eteenpäin:

Suhteet muihin ihmisiin erosivat aina vain enemmän niistä joita hänellä oli itseensä. Lapsuuden suloisuus katosi jälkiä jättämättä, jostain sisäisestä lähteestä ei pulpunnut enää vettä ulkopuolelle ja hän tarjosi vieraiden ohikulkijoiden askelille vain väritöntä ja kuivaa hiekkaa. Mutta hän käveli eteenpäin, aina vain eteenpäin niin kuin kävellään rannalla, kun tuuli hyvilee kasvoja ja puhaltaa hiukset taakse.

Clarice Lispector (1920-1977) oli 23-vuotias, kun hän kirjoitti tämän esikoisteoksensa. Teosta on tulkittu kirjailijan omakuvaksi. Kenties se sitä jossakin määrin onkin, ainakin lapsuus- ja nuoruusvuosien osalta. Lispector ei juuri kuvaa miljöötä tai luo ajankuvaa, vaan keskittyy Joanan sisäisen maailman kuvaamiseen. Yli seitsemänkymmentä vuotta sitten julkaistu teos onkin ajaton, ja se voisi hyvin olla kirjoitettu vaikka vasta 2000-luvulla. 

Lispectorin teksti on tajunnanvirtaa, ja se soljuu kauniisti eteenpäin. Välillä sain ajatuksesta kiinni, välillä painuin sukelluksiin. Ymmärryksen rajamailla lukeminen on haastavaa, koska silloin ei saa olla itselleen lukijana liian ankara. Pitää antaa mennä, eikä saa ahdistua siitä, jos vähän kompastelee. Saatanpa vielä joku päivä lukea Lispectorin Passion, jonka myös on suomentanut Tarja Härkönen. Härkönen on tehnyt ainakin tämän teoksen kanssa huikean hienoa työtä. Kirjan lopussa on myös suomentajan mielenkiintoiset ja selventävät jälkisanat, joihin suosittelen perehtymään lukemisen alkuvaiheessa tai vaikka kesken kirjan, jos lukeminen vähänkään alkaa takuta.

Elfriede Jelinek: Halu (1989)

Alkuteos: Lust.

Suomentaja: Jukka-Pekka Pajunen (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 228.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen jo vuosia aikonut lukea Elfriede Jelinekin romaanin Pianonsoittaja, joka löytyy omasta hyllystäni. Sopivaa hetkeä kirjalle ei ole vielä tullut, vaikka Jelinek kiinnostaa kovasti. Kirjailijan kotimaa Itävalta on minulta vielä valloittamatta kirjallisella maailmanmatkallani ja toisekseen Jelinek on nobelisti — pikkuhiljaa haluan lukea jotakin jokaiselta naisnobelistilta. Syitä lukea Jelinekiä siis riitti, ja viimeinen sysäys tarttua hänen kirjaansa tuli toukokuisessa Helsinki Litissä: Sara Stridsberg mainitsi Jelinekin yhdeksi häneen vaikuttaneista kirjailijoista.

Halu sijoittuu pieneen Alppi-kylään. Tehtaanjohtajana työskentelevä mies alistaa ja käyttää vaimoaan seksuaalisesti hyväksi, koska ei uskalla enää käyttää prostituoituja aids-tartunnan pelossa. Miehen halu on ylitsepursuavaa, hallitsematonta. Mies lämpenee, nuolee, puree, survoo, imeee ja painaa läpi tarinan kyltymättömästi. Lukijalle tulee jo parin ensimmäisen luvun aikana piesty olo: sivuilla kuvattu seksuaalinen alistaminen ja väkivalta hyppäävät päälle.

Takakannen mukaan "romaani paljastaa eurooppalaisen yhteiskunnan puistattavan rappion", mutta mielestäni yhteiskuntakritiikki ja muu sanoma jäävät mässäilevän, brutaalin halun tyydyttämisen jalkoihin. Vähemmän olisi enemmän. Tulee sellainen olo, että Jelinek ei luota lukijaansa, kun ei jätä tämän mielikuvituksen varaan mitään. Nobelistilta voisi odottaa jotakin tyylikästä, vihjailevaa ja kuvitelmia ruokkivaa, mutta Jelinek on valinnut toisen taktiikan. Hän tuo elimet ja eritteet ylikorostetusti lukijan eteen.

Halussa henkilöillä on nimet, mutta ne mainitaan vain silloin tällöin: mies on mies ja nainen on nainen. Jelinekin ihmiskuva on brutaali. Ihminen on fyysisten, lähes eläimellisten vaistojensa ohjattavissa. Mies on patukkaa, paisuvaista, halkoa. Nainen on koloja, rakoja, vakoja ja reikiä.Ylikorostuneen seksuaalisuuden kuvaaminen tekee ihmisestä ruman ja likaisen.

Tarinan mies on selvästi jollakin tapaa sairas, mutta mitä nainen ajattelee? Miksi hän alistuu? Yksi syy hänen käytökseensä on varmasti miljöö ja sosiaalinen asema: pienessä Alppi-kylässä paperitehtaan johtajan vaimoa kadehditaan, hänellä on aina hienoimmat vaatteet, aina uusi mekko. Mies ostaa vaimoaan hiljaiseksi vaatteilla, koruilla ja rahalla. Kirja on kirjoitettu lähes 30 vuotta sitten. Johtajan vaimon mahdollisuudet olivat ehkä vähäiset, eikä pienestä piiristä noin vain lähdetty. Alistettu nainen etsii lohtua alkoholista ja nuoremman miehen sylistä. Toisen miehen kohtelu ei ole sen parempaa.

Kirjassa korostuu miehen ja naisen fyysisyys. Sosiaalisesti he ovat myös äiti ja isä, joilla on pieni poika. Tarinan lapsen kohtalo onkin kaikista kurjinta luettavaa. Lapsi eli se on sivustaseuraaja, tiellä oleva este, häiriötekijä. Pojan osa on väistellä vanhempiaan ja paeta harrastustensa tai kavereiden pariin kodin ahdistavia tapahtumia.

Jelinekin kerrontatapa on kiemurainen, teksi on paikoin kaoottista. Vertauskuvien vyöry melkein tukehduttaa, enkä aina edes jaksa yrittää ymmärtää. Toisaalta olen helpottunut, etten ymmärrä kaikkea. Etäännyttäminen on lukijan toinen pelastus. Mies ja nainen jäävät etäisiksi, heidän toimiaan seuraa ikään kuin välimatkan päästä. En usko että olisin voinut lukea kirjaa loppuun asti, jos nainen olisi tullut kovin läheiseksi.

Halu on kirja, jota en olisi halunnut lukea. En jättänyt sitä kesken, koska halusin nähdä, onko lopussa jokin pelastus tai ratkaisu. Jelinek onnistuu välittämään vääristyneen parisuhteen henkiset ja fyysiset kauhut lukijalle niin tehokkaasti, että ainakaan kirja ei ole yhdentekevä.  Uskoisin sen herättävän tunteita paatuneimmassakin lukijassa. Kirjasta tuli minulle todella paha olo.