Ian McEwan: Sovitus (2001)

Alkuteos: Atonement.

Suomentaja: Juhani Lindholm (2002).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 541. 

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kesäpäivä Englannin maaseudulla vuonna 1935 on tukahduttavan helteinen. Kohtalokkaaksi muodostuvan päivän kulkua seurataan eri näkökulmista. Briony on 13-vuotias tyttö, joka rakastaa kirjoittamista ja tarinoita. Hän on perheen iltatähti ja hieman pikkuvanha. Tarinassa keskeisiksi nousevat myös kartanossa paikalla olevat Brionyn parikymppinen isosisko Cecilia, perheen siivojan poika Robbie ja migreenin vuoksi huoneessaan lepäävä äiti, Emily. 

Tukalan painostava helle enteilee jotakin tapahtuvaksi. Ja niin todella käy: kaikkien elämä mullistuu yhden väärinkäsityksen vuoksi. Briony näkee jotakin, jonka tulkitsee omista lähtökohdistaan - ja tuolla tulkinnalla on kohtalokkaat seuraukset. Tavallisesti lapsi huomaa ja myöntää virheensä jossakin vaiheessa, mutta ei Briony.

Sovituksen kartanoromaanimainen alku kiehtoo ja imaisee maailmaansa, vaikka en yleensä tällaisesta viipyilevyydestä perusta. Olinkin haltioissani ja jouduin pettymään, kun kerronnassa tapahtui käännös. Romaanin toisessa osassa eletään toista maailmansotaa ja seurataan tuon yhden kesäpäivän vaikutuksia Robbien elämään. Kolmas osa puolestaan kuvaa Brionya työskentelemässä sota-aikana sairaalassa.

Kirjan lopussa tullaan vuoteen 1999, jolloin Briony on 77-vuotias. Silloin McEwan yllättää lukijan sellaisella tavalla, jota en ole ennen kokenut. Lopulta kirja herättää mielenkiintoisia pohdintoja kirjoittamisesta, kirjailijan työstä ja kirjailijan ja lukijan suhteesta. Kehutun kirjan alku ja loppu saivat minut huokailemaan ihastuksesta, mutta keskikohdan notkahduksen vuoksi Sovitus ei nouse minulla suosikkikirjojen joukkoon. Teoksen taidokkuus teki kyllä suuri vaikutuksen. 

Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmeellinen matka (1906)

Alkuteos: Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige.

Suomennos: Päivö Taubert (1989).

Lukija: Inkeri Wallenius.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: n. 3 tuntia.

Oma arvio: 3/5

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Taannoinen jokasyksyinen Nobel-keskustelu herätti kiinnostukseni naisnobelisteja kohtaan. Tiesin, että Nobel-palkitut ovat pääasiassa miehiä, mutta silti palkittujen tarkempi tutkiskelu hätkähdytti: kaiken kaikkiaan kirjallisuuden nobelisteja on 112, ja heistä naisia on vain 14. Tänä vuonna palkinto meni valkovenäläiselle Svetlana Aleksijevitsille, ja halusin alkaa tutustua häneen ja hänen edeltäjiinsä.

Ensimmäinen palkinnon saanut nainen oli ruotsalainen Selma Lagerlöf, jolle palkinto myönnettiin vuonna 1909. Yksi Lagerlöfin tunnetuimmista teoksista on lastenkirja Nils Holgerssonin ihmeellinen matka, joka tunnetaan suomeksi myös nimellä Peukaloisen retket villihanhien seurassa.

Tarinan päähenkilö Nils Holgersson on pieni poika, jonka haltija taikoo pienen pieneksi Peukaloiseksi rangaistuksena ilkeydestä. Peukaloinen ymmärtää eläinten kieltä ja päätyy hanhien matkakumppaniksi. Peukaloinen matkustaa hanhen selässä läpi koko Ruotsin.

Lagerlöf kirjoitti kirjan alun perin koulujen lukukirjaksi, mikä näkyy selkeästi: kirja on hyvin opettavainen ja sillä on selkeä pedagoginen sanoma. Lintuperspektiivistä katsellen selostetaan, minkälaista on Ruotsin eri osissa. Matkalla Peukaloinen ja hanhet kohtaavat vaaroja ja seikkailuja, joista selvitään neuvokkuuden ja rohkeuden avulla. Ilkeästä ja laiskasta pojasta kasvaa matkan aikana rohkea ja tarmokas.

Peukaloisen matka oli minulle ennestään tuttu lapsuudesta, mutta ei kirjana, vaan tv-sarjana. Jo Nils Holgerssonin nimi saa sarjan tunnuskappaleen soimaan päässä. Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukee Inkeri Wallenius. Ääni on tuttu ja turvallinen, sillä hän toimi myös tv-sarjan kertojana.

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimović (2011)

Alkuteos: Jag är Zlatan Ibrahimović — min historia.

Suomentaja: Miika Nousiainen (2011).

Äänikirjan kustantaja: BTJ.

Lukija: Kari Ketonen.

Kesto: 12 t 23 min. 

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Eric Broms.

Paljon luettu ja kehuttu David Lagercrantzin kirjoittama Zlatan Ibrahimovićin elämäkerta on herättänyt minussa varovaista kiinnostusta jo pari vuotta, ja se on minulla jopa omassa hyllyssä pokkarina. Päädyin lopulta kuuntelemaan kirjan äänikirjana, mikä olikin loistava valinta.

Jalkapallo lajina jaksaa kiinnostaa minua yleensä vain EM- ja MM-kisojen ajan, jolloin katselen pelejä puolella silmällä. Mieheni on Arsenal-fani, joten toki tiedän lajista, seuroista ja pelaajista näin sivusta seuranneena jonkin verran. Kirjan parasta antia minulle eivät kuitenkaan olleet Zlatanin urheilusaavutukset, vaan tarinan yhteiskunnallinen puoli.

Kirjassa kuvataan malmölaisen lähiölapsen tie Euroopan suurseuroihin. Rosengårdin lähiössä varttuneen Zlatanin vanhemmat erosivat pojan ollessa nuori. Köyhyys ja isän alkoholiongelma varjostivat pojan elämää. Aina ei ollut edes ruokaa jääkaapissa. Helppoa ei ollut myöskään jalkapallokuvioissa nuorena: pelikavereiden vanhemmat yrittivät savustaa Zlatanin ulos joukkueesta, mutta valmentaja piti lahjakkaan pelaajan puolia. Koettelemukset ovat muovanneet Zlatanista oman tiensä kulkijan, jota eivät muiden mielipiteet ole juuri hetkauttaneet.

Zlatan alkoi saada nimeä pelatessaan Malmön edustusjoukkueessa, ja pian aukenivat ovet suurempiin seuroihin, ensin Hollantiin ja sieltä Italiaan ja Espanjaan. Zlatan on johdattanut useamman joukkueen mestaruuteen ja voittanut maalipörssejä, joten tyhjästä hän ei ole mainettaan saanut. Ammattilaisvuosiin on mahtunut mieletöntä mediasirkusta, loukkaantumisia, ennätyksellisiä palkkoja ja siirtosummia sekä skismoja milloin valmentajien ja milloin toisten pelaajien kanssa.

Jalkapallon merkitys esimerkiksi Italiassa tulee kirjassa esille karusti. Huippupelaajista tehdään puolijumalia, joiden elämää media seuraa intensiivisesti ja joiden kaikki tekemiset ja sanomiset puidaan otsikoissa. Jalkapallofanius on joissakin maissa sellaisella tasolla, että sitä on jo vaikea suomalaisena käsittää. Pahimmassa tapauksessa väärän joukkueen värit vaatteissa voivat viedä hengen.

Kirjassa Zlatanista rakentuu varsin määrätietoinen kuva. Hän on rakastava perheenisä ja puoliso, jolle oma perhe on kaikki kaikessa. Toki hänen tekonsa ja puheensa kertovat myös siitä, että hän todella tietää arvonsa. Välillä hän on suuren egonsa vietävissä, ja jälkipyykkiä syntyy. Paikoin ylimielinen asenne saattaa ärsyttää lukijaa, mutta toisaalta sen avulla hän on päässyt siihen asemaan missä nyt on. Kovin moni maailmassa ei ole ponnistanut lähiölapsesta jalkapalloilun huipulle. Siihen ei tuurilla pysty, vaan siihen vaaditaan lahjakkuuden lisäksi omistautumista ja hurjia treenimääriä.

Tämä äänikirja oli monin tavoin positiivinen kokemus. Lukija Kari Ketonen lukee kirjan asiallisen selkeästi, liikoja tulkitsematta. Zlatanin tarina on oiva esimerkki siitä, että oikealla asenteella ja kurinalaisella työllä voi päästä tavoitteisiinsa. Kirjan kuunneltuani minusta tuntuu, että ymmärrän Zlatania ja supertähden elämää hieman paremmin. Lagercrantz on kirjoittanut teoksen haastattelujen perusteella, eli oikeastaan kirja on Lagercrantzin tulkinta Zlatanin puheista. Pöyhkeä minä-muotoinen puhe kuitenkin tulee kuin suoraan Zlatanin suusta, joten voin hyvin uskoa, että juuri tuollainen Zlatan on.

Marie Hermanson: Hämäränmaa (2014)

Alkuteos: Skymningslandet.

Suomentaja: Jaana Nikula (2015).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 299.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Martina on nuoruuden ja aikuisuuden taitekohdassa, kun vastoinkäymiset alkavat kasaantua: työ hotellisiivoojana lähentelee orjana raatamista, vuokra-asunto menee alta eikä lapsuudenkodissakaan enää ole huonetta hänelle. Sattumalta Martina törmää vanhaan ystäväänsä Tessaniin, joka pelastaa epätoivoisen Martinan. 

Tessan on töissä Glimmenäsin kartanossa, ja pian myös Martina huomaa työskentelevänsä siellä sihteerinä. Kartanon emäntä on iäkäs Florence, joka elää menneisyydessä. Niinpä Martina ja Tessan pukeutuvat 1940-luvun vaatteisiin, ja Martina kirjoittaa työkseen Florencen kirjeenvaihtoa puhtaaksi kirjoituskoneella. Nuorilla naisilla on siis työ, josta he saavat vastineeksi ruoan, asunnon ja pienen palkan.

Kartanon päiväohjelma on minuutintarkka. Joka päivä kylpy, aamiainen ja työt hoidetaan tismalleen samaan aikaan.

Kun oli kyse tunneista ja minuuteista, Florence oli naurettavan tarkka ajasta. Vuosista ei ollut niin väliä.

Kaikki on toki hieman kummallista Martinan ja Tessanin mielestä, mutta säännöllisyyden ja eristäytyneisyyden myötä elämästä haihtuvat huolet. Kartanoon saapuu sattumien kautta lisää väkeä, ja idylli alkaa särkyä. 

Hämäränmaassa on jännitysromaanin elementtejä, mutta dekkariksi en sitä luokittelisi. Tarina on todella omalaatuinen ja kiehtova, mutta parasta kirjassa on sen tunnelma. Mystisen ja paikoin painostavankin  tunnelman imussa kirja on nopeasti luettu. Salattu rikos ja ryhmädynamiikka tuovat mieleen Donna Tarttin mainion teoksen Jumalat juhlivat öisin. 

Hämäränmaa tuli luettavakseni työkaverin suosittelemana. Tuskin muuten olisin kiinnostunut kirjasta, varsinkaan kun sen kansi ei houkuttele yhtään. Hermanson vakuutti siinä määrin, että hänen aiempi teoksensa Laakso on myös ehdottomasti luettava! Laakson kiinnostavuutta lisää se, että Hämäränmaasta kirjoittaneen Annika K:n mielestä Laakso oli tätä parempi. Myös Ulla on blogannut Hämäränmaasta.

2 x runoa

Runot eivät ole minulle kovin läheinen kirjallisuuden laji, mutta aina välillä eksyn kirjastossa tai kirjakaupassa runohyllylle. Syy on yksinkertainen: haluaisin ymmärtää ja tuntea runoutta paremmin. Usein jätän vähäiset runokokeiluni mainitsematta blogissa, koska runoista kirjoittamisen kynnys on minulla normaalia korkeammalla. Yritän nyt madaltaa tuota kynnystä kirjoittamalla kahdesta runokokoelmasta yhteispostauksen.

Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit (1983)

Otava 1983, 37 s. Käytettynä ostettu.

Hämärän tanssit on viimeinen osa Pentti Saarikosken Tiarnia-runotrilogiassa. Luin sen ensimmäistä kertaa opiskeluaikoina lähemmäs kymmenen vuotta sitten. Runokokoelma yhdistyy mielessäni varmasti ikuisesti Helsingin metron oransseihin muovipenkkeihin. Muistan elävästi, miten istuin metrossa matkalla luennolle ohutta runokirjaa lukien.

Muistoon liittyy kaksijakoinen tunnetila. Yhtäältä ajattelin, että tästä ei tule mitään. Kirjan lukeminen sai minut kyseenalaistamaan koko kirjallisuuden opiskelun mielekkyyden. Toisaalta kokoelman runot kiehtoivat merkitysten pohdinnoista pitävää mieltäni.

Samankaltaisia ajatuksia herätti Hämärän tanssien toinen lukukerta. Välillä olin äimänä ja hieman kadoksissa, välillä taas nautin kielestä, rytmistä, merkityksistä.

Hämärän tanssit ei jakaudu nimettyihin tai numeroituihin runoihin, vaan se on alusta loppuun yhtä pitkää runoa. Läpi teoksen sen säkeissä esiintyy tyttö, kaunis kuin katajapuska. Puhujan ja tytön elämä sekä arkiset havainnot ja toimet saavat rinnalleen paradokseja ja ajatuksia, joita ei ole niin helppo käsittää, kuten käsin kosketeltavat abstraktiot. Luonto ja eläimet, filosofit ja teoreetikot käsitteineen, elämä ja kuolema ovat vahvasti läsnä.

Ohut runoteos kestää ja samalla vaatii monia lukukertoja. Sieltä löytää aina uusia painotuksia ja lukijaa sillä hetkellä puhuttelevia kohtia. Näyttäisi siltä, että hapuileva tutustumiseni Saarikoskeen saa jatkoa. Muutama päivä sitten nimittäin törmäsin kirppiksellä Tiarnia-sarjaan yksissä kansissa, ja olihan se ostettava omaan hyllyyn.

Blogistaniassa ainakin Salla on kirjoittanut Hämärän tansseista.

Antti Holma: Kauheimmat runot (2015)

Kansi: Elina Warsta
Otava 2015, 192 s. Kirjastosta.

Antti Holmalta ei juuri ole voinut viime aikoina välttyä, sillä tämä näyttelijä-käsikirjoittaja-kirjailija on ollut esillä vähän joka mediassa. Holman esikoisteos Järjestäjä on minulla vielä lukematta, mutta kyllä lukulistalla. 

Varasin Kauheimmat runot kirjastosta, koska sen ajatus houkutteli. Parodiaa ja ilveilyä runouden kustannuksella — jos tämä idea on toteutettu taiten, niin luvassa on hulvatonta luettavaa. 

Kokoelmassa ääneen pääsevät kansallisromanttinen Reino Leino, lapsille riimittelevä alkoholisti Sirsi Sunnas, lounasmurteella ilotteleva äidinkielenopettaja Karin Toisiks-Paraske ja suomenruotsalainen ryhmäliikunnanohjaaja Edith Södermalm. Vähänkään suomalaista runoutta tuntevan ei tarvitse pinnistellä saadakseen kiinni jutun juonesta.

Monet kokoelman runot kommentoivat aikaamme ja sen ilmiöitä kärkkäästi ja paikoin osuvasti, kuten Södermalm runossaan Pyyntö:

En vaadi paljoa,
mutta voisinko saada
tämän annoksen
gluteenittomana
ilman korianteria
toisella salaattipohjalla
paahtamattomilla
pinjansiemenillä
ja alennettuun hintaan?

Aivan hurmiossa en tämän runokokoelman sivuja kuitenkaan käännellyt. Yllä siteerattu runonpätkä on kokoelman siisteintä antia: pääasiassa runot ovat liian alatyylisiä ja roiseja makuuni. Elimet ja kirosanat eivät jaksa naurattaa enää parin runon jälkeen.

Saarikoskella ja Holmalla ei ole juuri muuta yhteistä kuin se, että he ovat suomalaisia miehiä, jotka ovat kirjoittaneet runoja. Saarikosken teksti on vakavaa, monikerroksista, sen äärelle pitää pysähtyä. Holma puolestaan rakentaa juttunsa yhden kortin varaan. Sille käy kuin liian pitkäksi venytetylle vitsille, idea väljähtyy.

Saattaa olla, että Kirjakimarassa näkyy vastaavia runoteospareja jatkossakin. Tämä on Kirjakimaran toinen runoista kirjoitettu postaus: reilu vuosi sitten kirjoitin Pablo Nerudan Andien mainingeista.