Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani (2013)

Alkuteos: Expeditionen. Min kärlekshistoria.

Suomentaja: Petri Stenman (2015).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 290.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Bea Uusman August-palkittu tietokirja Naparetki. Minun rakkaustarinani päätyi luettavakseni kollegoiden suosituksesta. Viime talvena useampi työkaveri luki kirjan ruotsiksi ja puhui siitä ylistävään sävyyn. Melkein jo aloin tahkota kirjaa ruotsiksi, kunnes kuulin nyt syksyllä ilmestyvästä suomennoksesta.

Bea Uusma on ruotsalainen kirjailija ja lääkäri, joka kiinnostui naparetkeilystä ja erityisesti yhdestä tietystä naparetkestä sattuman kautta. Tylsissä kotibileissä hän nappasi kirjahyllystä kirjan ja alkoi lukea. Kirja kertoi kolmen ruotsalaismiehen muodostamasta Andrée-retkikunnasta, joka lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa 1897 vetypallolla. Yritys epäonnistui, ja miehet katosivat. Heidän ruumiinsa löydettiin 30 vuotta katoamisen jälkeen Valkosaarelta Huippuvuorilta. Uusma haltioitui tarinasta ja sen mystiikasta: miksi ja miten miehet kuolivat? Mitä oikein tapahtui?

Alkaa pakkomielteinen selvitystyö, johon Uusma uppoutuu täysin. Hän lukee kaiken aiheeseen liittyvän, tapaa naparetkeläisten sukulaisia, opiskelee lääkäriksi. Hän nimittäin sanoo, että uranvaihtoa motivoi se, että lääkärinä hän voi paremmin ymmärtää Valkosaaren tapahtumia. Pohjaton tiedonjano vie Uusman arktiselle Pohjanmerelle useaan kertaan, vaikka hän vihaa palelemista.

Uusman pakkomielle ja sen eteneminen on huumaavaa luettavaa. Uusman into tarttuu, ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Naparetki on suurella intohimolla ja rakkaudella kirjoitettu tietokirja, jota lukee kuin jännäriä.

Kiehtovan aiheen ja Uusman persoonan lisäksi kirjassa on mielenkiintoista myös sen rakenne ja ulkoasu. Jämäkänoloinen teos on helppo- ja nopealukuinen, joten sen parissa ei kauaa vierähdä. Kirjan lukeminen jättää jälkeensä haikean tunnelman ja kaipuun lumen ja jään keskelle, jopa tällaiselle kesäihmiselle.

Elo- ja syyskuussa luetut

Bloggaamattomat

Alkusyksystä olen lukenut kolme jollakin tapaa kirjoihin tai kirjallisuuteen liittyvää teosta, joista on ollut hankala kirjoittaa. Nyt on viimeinen hetki merkitä muistiin niistä edes muutama sananen, jotta ne eivät painuisi aivan unholaan.

Siltala 2015, 515 s. Kirjastosta.

Ensin on vuorossa Herman Kochin tuorein teos Naapuri (Geachte Heer M. Suom. Sanna van Leeuwen). Pidän hurjasti Kochin tavasta kirjoittaa ja tarkastella maailmaa:  Illallinen ja Lääkäri nostivat hänet yhdeksi lempikirjailijoistani. Niinpä olenkin hieman ihmeissäni siitä, että en ole saanut kirjoitettua Kochin uutukaisesta blogiin mitään.

Naapuri on taattua Kochia: siinä on omalaatuinen kertoja, salattu rikos ja uhkaava jännite. Kaikki kochilaiset elementit siis löytyvät, ja kirja käsittelee vieläpä minulle tärkeää aihepiiriä, kirjallisuutta, mutta silti näppäimistö ei laula.

Ehkä en edes yritä sen enempää selitellä, kun kirjan lukemisestakin on jo pari kuukautta aikaa. Kochin ainutlaatuinen ja jopa omahyväinen kertoja on vain koettava. Lukekaa.

Toinen kirja, joka on aiheuttanut lähes yhtä pahan kirjoitusjumin kuin Koch,  on Kaj Korkea-ahon syksyllä julkaistu Paha kirja (Onda boken. Suom. Laura Beck). 

Otava 2015, 317 s. Kirjastosta.

Tarina sijoittuu yliopistomaailmaan. Kirjallisuustieteen opiskelija kiinnostuu kirjasta, josta haluttaisiin vaieta. Runokokoelmaan liittyy tukku salaisuuksia — voiko yksi kirja olla useiden kuolemien takana?

Kirjallisuusaihe yhdistettynä kauhutunnelmaan on omalaatuinen yhdistelmä. Korkea-aho kirjoittaa myös terävästi ajastamme: hän esimerkiksi käsittelee nuorten mielenterveysongelmia ja kuvaa opiskelijaelämän kiemuroita. Paha kirja on siis ladattu täyteen hyviä aineksia.

Korkea-ahon edellinen romaani Tummempaa tuolla puolen kuitenkin asetti riman melko korkealle, eikä Paha kirja ollut minusta yhtä loistokas kuin edeltäjänsä. En sanoisi, että tämä oli pettymys, mutta ei mitenkään erityinen elämyskään.

En voi olla mainitsematta noloa mokaa, joka varjosti lukukokemustani heti alusta alkaen: päähenkilön nimi on kirjoitettu takakannessa väärin. 

Kolmas kirjallisuusaiheesta ponnistava kirja on Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (Le Liseur du 6h27. Suom. Kira Poutanen). Kirjan kirjoista ja lukemisesta voisi kuvitella uppoavan minuun ongelmitta, mutta näin ei tällä kertaa käynyt. 

Tammi 2014, 189 s. Kirjastosta.

Päähenkilö Guylain käyttää työkseen konetta, joka tuhoaa myymättä jääneitä kirjoja. Makulointikone on helvetinkita, jonka hampaat ja vasarat tuhoavat kaiken. Joka päivä Guylainin onnistuu pihistää muutama paperiarkki nälkäisen koneen hampailta, ja näitä sattumanvaraisia tekstejä hän lukee aamuisin junassa kanssamatkustajille. Eräänä päivänä Guylain löytää junasta otteita tuntemattoman naisen päiväkirjasta, mikä muuttaa Guylainin elämän.

Kirjaa lukiessani muistelin toistuvasti reilu vuosi sitten lukemaani Bohumil Hrabalin Liian meluisa yksinäisyys -romaania. Se kertoi tarinan hyvin samankaltaisesta aiheesta, mutta erilaisin äänenpainoin. Lukija aamujunassa on kuin Hrabalin teos maustettuna Amélie- ja Sinulle on postia -elokuvilla. 

Lukija aamujunassa oli minulle lopulta liian hempeä ja hattarainen. Alku vielä menetteli, mutta kun tarinaan ympättiin sielunkumppanin etsintä, niin melkein jätin kirjan kesken. Arvatenkin kirjasta saisi irti syvempiä tasoja, mutta ärsytykseltäni en jaksa niitä kaivella. 

Blogatut

Leena Lehtolainen: Surunpotku (2015) 432 s.

A. S. Byatt: Lasten kirja (2009) 971 s.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja (2010) 683 s.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014) 11 t 40  min

John Williams: Stoner (1965) 306 s.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (1939) 299 s.

Elokuun koontipostaus jäi tekemättä, joten keräsin kahden edellisen kuukauden luetut tähän samaan juttuun. Kahdessa kuukaudessa luettujen ja blogattujen sivujen määrä kapusi minun mittapuussani hurjaksi: 3712 sivua. Äänikirja-aikaa kertyi 11 tuntia 40 minuuttia.

Tänään alkoi lokakuu, joka tuo tullessaan syksyn kirjallisen kohokohdan eli Helsingin kirjamessut. Luvassa on siis huumaavaa messutunnelmaa, kiehtovia kirjailijakohtaamisia ja luultavasti (liikaa) välttämättömiä kirjaostoksia...

Kirjavaa syksyn jatkoa!

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (1939)

Alkuteos: And Then There Were None.

Suomentaja: Helka Varho (1940).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 299.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Syksyn uutuuskirjojen keskellä iskee välillä klassikonnälkä. Silloin ei auta kuin etsiä käsiinsä vanhempaa kirjallisuutta — joko omaa kirjahyllyä penkomalla tai kirjastosta lainaamalla. Tällä kertaa tyydytin klassikonnälkäni hotkaisemalla Agatha Christien kenties tunnetuimman dekkarin Eikä yksikään pelastunut.

Tarina sijoittuu 1930-luvun Englantiin. Kaikki alkaa siitä, kun kymmenen toisilleen vierasta ihmistä on saanut kutsun saapua Neekerisaarelle. Kutsun takana on salaperäinen Owens. Käy ilmi, että jokaisella saarella olevalla henkilöllä on jotakin omallatunnollaan, vaikka heitä ei ole tuomittu rikoksista. Jokaisen saaren vieraan huoneessa on sama huoneentaulu, jossa on loru kymmenestä neekeripojasta. Yksi toisensa jälkeen vieraat kuolevat, ja samaan tahtiin vähenevät ruokasalin pöydällä olevan pikkupatsaat. Tunnelma on tiivis, jopa ahdistava, sillä hyvin pian käy ilmi, että yksi vieraista on häikäilemätön murhaaja...

Saaressa oli jotakin maagillista. Sen pelkkä nimikin sai mielikuvituksen toimimaan. Yhteys ulkomaailmaan katosi —saari muodosti oman maailmansa. Maailman, josta ei ehkä voisi koskaan palata.

Tämän lähes kolmesataasivuisen jännärin ahmaisee hetkessä: teksti on nopealukuista, luvut lyhyitä ja juoni jännittävä. Muistelen lukeneeni kirjan ainakin kerran aiemmin. Lukukerrasta on vierähtänyt hyvinkin viisitoista vuotta, joten aivan tuoreessa muistissa tarina ei ollut. Jännitys siis säilyi loppuun asti, vaikka hämärästi muistelin, millä tavalla juoni oli rakennettu. Syyllistä en muistanut enkä taaskaan arvannut.

Agatha Christie on säilyttänyt asemansa yhtenä luetuimmista dekkaristeista vuosikymmenestä toiseen. Rikosten kuningatar on nyt erityisen ajankohtainen, sillä hänen syntymästään tuli kuluneeksi syyskuun 15. päivä 125 vuotta.

Nyt lukemani kirja suomennettin vuonna 1940 ja sai nimekseen Eikä yksikään pelastunut. Teos tunnettiin välillä nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa, kunnes jälleen 2000-luvun alussa teoksen alkuperäinen nimi otettiin käyttöön neekeri-sanan rasistisen sävyn vuoksi. Sinänsä ratkaisu on ymmärrettävä, mutta hieman hämmentävä: tarinassa esiintyy esimerkiksi Neekerisaari, eikä sen nimelle ole tehty mitään.

Nimestä viis: Christien klassikko todella kestää aikaa ja useita lukukertoja.

John Williams: Stoner (1965)

Alkuteos: Stoner.

Suomentaja: Ilkka Rekiaro (2015).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 306.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä  minulle: lainasin kirjastosta.

Tommi Melenderin ja Juha Itkosen
artikkelit pohtivat kirjan suosion syytä.

Stoner on yhdysvaltalaisen John Williamsin romaani, joka ilmestyi alun perin vuonna 1965. Kirja on kokenut uuden tulemisen nyt 2010-luvulla. Kaikki alkoi siitä, kun kirjailija Anna Gavalda käänsi teoksen ranskaksi. Into lukea Williamsia levisi Euroopassa ja myös kirjailijan kotimaassa. Suomeksi Stoner saatiin tämän vuoden alkupuolella, ja keväällä kirjablogit täyttyivät kirjaa ylistävistä arvioista. Säästelin kirjan lukemista alkusyksyyn, sillä se oli lukupiirikirjamme nyt syyskuussa.

Stoner syntyy maatalon poikana, mutta karistaa peltojen mullat jaloistaan. Agronomia vaihtuu yliopistossa kirjallisuustieteeseen, ja on selvää, että paluuta vanhempien seuraajaksi tilalle ei ole. Stoner löytää kirjallisuudesta kutsumuksensa, joka johdattaa häntä läpi elämän. Hän tekee uran kirjallisuuden professorina yliopistossa ja suhtautuu opetustehtäväänsä antautuen.

Stonerin elämässä riittää vastoinkäymisiä. Avioliitto ja yhteiselo Edith-vaimon kanssa on haasteellista, eikä suhde tyttäreen ole sellainen kuin hän toivoisi. Yliopistollakin Stoner kohtaa vastuksia. Valonpilkahduksia ovat hyvä ystävä yliopistolla ja hetken kestävä rakkaussuhde, jonka muistot kantavat pitkälle.

Kirjan rakenne on varsin yksinkertainen: teoksessa käydään läpi yhden miehen elämä alusta loppuun. Silti surullisessa ja alavireisessä romaanissa on maagista imua. Kerronta nielaisee lukijan Stonerin maailmaan ja tunnelmiin niin väkevästi, että kirjaa ei tahtoisi laskea käsistään. 

Lukupiirissä Stoner herätti kovin erilaisia reaktioita. Yhdelle kirja oli äärimmäisen tunteikas lukukokemus, kun taas eräs toinen koki kirjan tylsäksi jaaritteluksi. Joidenkin mielestä Stoner eli juuri sellaisen elämän kuin tuohon aikaan varmasti on elettykin; he kokivat Stonerin eläneen hyvän elämän, jossa oli rakkautta ja avioliitto oli ajanoloon tavallinen. Uraa yliopistossa voi pitää menestyksenä. Kaikesta tästä huolimatta minä ja muutamat muut olisimme halunneet ravistella Stoneria: pidä nyt hyvä mies puoliasi! Etenin Grace-tyttärestä "luopuminen" eli tytön antaminen äidin vaikutuspiiriin kismitti.

Stoner nousee ehdottomasti tänä vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Stoner osoittaa, että tavallisessa elämässä on jotakin kaunista, suurta, taianomaista. Ei ole väliä, miltä oma elämä näyttää ulospäin, kunhan itse tietää, mitä kohtaan tuntee intohimoa. 

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014)

Otavan äänikirja.

Kesto: 11 t 40 min.

Lukija: Kari Ketonen.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oma arvio: 3/5.

Kuuntelen työmatkoilla äänikirjoja, ja kirjaston äänikirjahylly on monesti houkutellut hyppäämään pois mukavuusalueelta. Kun kaikki tuttu ja turvallinen on kuunneltu (tai lainassa), on tartuttava itselle vieraampien kirjailijoiden teoksiin. Välillä valinta menee mönkään, toisinaan löytyy uusia suosikkeja.

Olen aiemmin karttanut Virpi Hämeen-Anttilan teoksia enkä oikeastaan edes osaa sanoa, miksi. Yön sydän on jäätä on siis ensimmäinen Hämeen-Anttilalta lukemani (eli kuuntelemani) kirja, ja ilokseni voin todeta, ettei kokeilua tarvinnut katua.

Kirjan päähenkilö Karl-Axel Björk, kutsumanimeltään Kalle, on koulutukseltaan lakimies. Hän on ministeriön virkamies, joka iltapuhteenaan avustaa poliisia ja selvittelee rikoksia. Eletään 1920-luvun alkua Helsingissä. Sisällissodasta ei ole kauaa, ja vallalla on kieltolaki. Björk pääsee perehtymään pirturatsioita vakavampaan poliisityöhön, kun Vesilinnanmäen vesisäiliöstä löytyy ruumis.

Tapauksen tutkinta vie Björkin jännittäviin takaa-ajoihin ja hurjapäisille soluttautumisretkille. Valeasut kuulostavat välillä melko naiiveilta, eivätkä ne aina ihan toimikaan. Dekkareille ominaiseen tyyliin päähenkilöstä paljastuu salaisuuksia: Björk on tunnollinen virkamies, mutta hänellä on pimeä menneisyys.

Kirja ei kuitenkaan ollut parhaimmillaan äänikirjan muodossa: minä ainakaan en ihan aina pysynyt juonikuvioissa kärryillä, eikä esimerkiksi salakirjoituksen selvitystyö auennut kuunneltuna — se olisi pitänyt nähdä paperilla. Lukijasta kuuntelunautinto ei jäänyt kiinni, sillä Kari Ketonen on vakuuttavimpia äänikirjanlukijoita, joita kohdalleni on sattunut. Selkeä, mutta silti eläytyvä. Etenkin Ketosen tulkinta venäläisen putiikinpitäjän repliikeistä on mieleenpainuva.

Ajankuva ja henkilöhahmot tekevät kirjasta omalaatuista rikosviihdettä. Hämeen-Anttila tuo 1920-luvun myös kielen tasolle: mieleen jäivät ainakin vanhahtavat gummihanskat ja huoneustot. Ensikosketus Hämeen-Anttilaan jätti positiivisen fiiliksen, joten eiköhän kirjan jatko-osakin tule luettua.