Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja (2010)

Alkuteos: Min kamp. Femte bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2015).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 683.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: ?

Karl Ove Knausgårdin mainio Taisteluni-sarja lähenee loppuaan.  Ensimmäinen kirja keskittyi Karl Oven teini-ikään ja isän kuolemaan, toinen perhe-elämään ja kirjailijuuteen. Kolmas kirja oli sukellus ala-aste-aikoihin, ja neljäs kirja vuorostaan kertoi Karl Oven vuodesta sijaisopettajana Pohjois-Norjassa. Tämä viides osa kattaa Karl Oven Bergenin-ajan eli vuodet 1988—2002. Kuudes kirja eli sarjan päätösosa ilmestynee suomeksi ensi vuoden keväällä.

Karl Ove muuttaa Bergeniin opiskellakseen kirjailija-akatemiassa vuoden. Hän on pienen opiskelijaryhmän nuorin, eikä vuosi ole helppo herkälle miehelle. Silti rajukaan palaute ei lannista nuorta kirjailijanalkua täysin, vaikka käsikirjoitusten alut toisensa jälkeen lentävät roskiin.

Kirjailja-akatemiassa vietetyn vuoden jälkeen Karl Ove aloittaa kirjallisuustieteen opinnot yliopistossa. Alemmuudentunto kurssikavereita kohtaan aiheuttaa alakuloa: aina joku muu tuntuu saavan kustannussopimuksen helpommin. Teoriaopinnot, lukeminen ja kirjoittamisen jatkaminen kasvattavat Karl Ovesta pikkuhiljaa kirjailijan, ja lopulta sopimuksen saa myös Karl Ove.

Opiskelun ohella ja välillä kokonaan sen sijaan Karl Ove työskentelee mielisairaalassa, mikä on myös kova koulu. Opiskelu- ja työkuvioiden kanssa kirjailijanalun elämässä keskeisiä ovat tietenkin ihmissuhteet ja juhliminen. Karl Ovella on muutama pidempi seurustelusuhde, ja hän avioituu ensimmäisen kerran.

Yksi Karl Oven elämän suurimmista käännekohdista on isän kuolema. Karl Ove on vakuuttunut siitä, että isä halusi juoda itsensä hengiltä. Tästä huolimatta, tai tämän vuoksi, Karl Ove itsekin käyttää alkoholia runsaasti. Juominen tuo paljon sosiaalisia ongelmia ja ahdistusta. Hän on ajoittain täysin holtiton juotuaan liikaa. Toilailut äityvät välillä pelottaviksikin päähänpistoiksi, joilla on kauaskantoisia seurauksia.

Kirja vilisee kirjallisuusviittauksia, sillä Karl Ove sivistää itseään lukemalla runsaasti. Hän arvostaa suuria klassikoita, mutta ei turhaan nöyristele näiden äärellä:

Tehtävän nimi oli Intertekstuaalisuus James Joycen Odysseuksessa. Tiesin, että se oli kunnianhimoista, mutta minulla oli omat tavoitteeni, halusin saada huomiota herättävän hyvän arvosanan, ja silloin minun oli pantava parastani.
——
Varsinaista romaania, Odysseusta, sen sijaan ei ollut vaikea ymmärtää, siinähän kerrottiin yhdestä päivästä kolmen ihmisen elämässä, ja kukin luku oli kirjoitettu eri tyylillä. 

Niinpä! Yhtä helpolta voisi saada kuulostamaan myös Volter Kilven romaanin Alastalon salissa, mutta kumma vain, kun nämä kaksi yhdenpäivänromaania tuottavat ongelmia monille lukijoille. Takerruin tähän Joyce-sitaattiin, koska optimistina aloin lukea Odysseusta kesäkuussa. Jos joskus pääsen reilua sataa sivua pidemmälle, niin kuulette kyllä!

Olen jälleen täysin Knausgårdin pauloissa. Heikomman nelososan jälkeen viides kirja oli lukemisen riemua. Aina vain jaksan hämmästellä sitä, miten kukaan voi avata oman elämänsä näin täysin. Mokat, isot ja pienet, eivät saaneet minua inhoamaan törttöilevää nuorta, vaan lähinnä tunsin sympatiaa. Taisteluni-sarjaa on jäljellä enää yksi osa, mutta onneksi se on yli tuhatsivuinen!

A. S. Byatt: Lasten kirja (2009)

Alkuteos: The Children's Book.

Suomennos: Kersti Juva (2011).

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 971.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi:Iira Oivo.

A. S. Byattin Lasten kirja ihastuttaa ja hengästyttää. Byatt esittelee lukijalle henkilökaartin, joka on vertaansa vailla; keskeisiä henkilöitä on kymmeniä. Byatt kuljettaa tarinaa siirtyen henkilöstä toiseen lähes tuhannen sivun matkan kulkien vuodesta 1895 vuoteen 1919. Kronologia ja henkilöhahmojen harkitun tarkka kuvaus estävät lukijaa eksymästä. Ainakaan kovin paljon. Kirjan alun henkilöluetteloa voi käyttää apuna, jos nimet tahtovat mennä sekaisin.

Tarina alkaa vuodesta 1895. Olive Wellwood on lastenkirjailija ja äiti, joka on kotoisin heikoista pohjoisenglantilaisista oloista. Perhetragediat ja kurjuus ovat enää muistoja. Hän rakastaa nykyistä elämäänsä Englannin puutarhassa, Todefrightin talossa. Olive kirjoittaa työkseen lastenkirjoja, ja hän kirjoittaa myös jokaiselle lapselleen omaa, persoonallista satua.

Satuihin nojaavan perheidyllin takana on salaisuuksia. Ne eivät ole mitenkään pieniä asioita: perhe- ja rakkaussuhteiden vyyhti on lopulta melkoinen. Seksuaalinen vapautuminen on vasta teoriaa, ja vanhanaikaiset moraalikäsitykset ovat edelleen vallalla. Niinpä naiset saavat kärsiä eroottisten ekskursioiden seuraukset.

Kirjan lapset varttuvat aikuisiksi, ja lapsuuden päättää lopullisesti ensimmäinen maailmansota. Sodan raakuus ja tuhovoima näyttäytyvät irvokkaina kaiken satumaisen kauniin ja autereisen jälkeen. Byatt sitoo tarinansa tiukasti historiallisiin faktoihin. Kirjassa on useita pitkähköjä taustoittavia jaksoja, jotka tuntuivat paikoin uuvuttavilta.

Taide eri muodoissaan on mukana vahvasti läpi kirjan. Tarinassa viipyillään ainakin nukketeatterin, näytelmien, keramiikan, satujen ja runojen maailmoissa. Kiehtovia ovat myös kävelyretket Pariisin maailmannäyttelyssä. Lukija pääsee kirjan henkilöiden rinnalla ihastelemaan erilaisia paviljonkeja ja taiteen ja teknologian uutuuksia, kuten liikkuvaa jalkakäytävää.

Kirjassa on runsasta paitsi sen henkilöhahmot, tapahtumat ja kuvasto, myös sen kieli. Laadukas suomennos on Kersti Juvan käsialaa. Juva on tehnyt massiivisen urakan kääntäessään tätä suurteosta, eikä lopputulosta voi kuin äimistellä. Tekstiin on jätetty tyylikeinona runsaasti (ainakin minulle) vieraita sanoja: melkein olisi pitänyt olla sivistyssanakirja käsillä tätä lukiessa.

Luimme kirjan lukupiirissä. Onnekseni en karkottanut lukupiiriläisiä tällä kirjavalinnalla! Kirja herätti vilkasta keskustelua, vaikka kaikki eivät olleetkaan vielä lukeneet koko kirjaa. Ainakin yhdelle lukupiiriläiselle tästä muodostui sydämen kirja, kun taas eräs kirjan kesken jättänyt aikoo sittenkin lukea kirjan loppuun lukupiirikeskustelun innoittamana. Ajankuva ja persoonalliset henkilöhahmot keräsivät kiitosta, mutta aivan kaikkia kerronnan yksityiskohtaisuus ei viehättänyt.

Lukupiiri asetti lukemiselleni takarajan. Omaa hölmöyttäni jätin lukemisen hienoista suunnitelmistani huolimatta viime tinkaan, eikä aikaa vastaan lukeminen tehnyt kirjalle oikeutta. Lukukokemukseni oli ainakin intensiivinen, eräänlainen lukumaraton. Upposin sadan vuoden takaiseen Englantiin täysin ja tunsin suurta kiitollisuutta hienoa kirjallisuutta kohtaan.

Leena Lehtolainen: Surunpotku (2015)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 432.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta

Kansi: ?

Kirjaston pikalainahyllystä tarttui mukaani Leena Lehtolaisen uusin, vaikka en ole Maria Kallio -dekkarisarjaa paria osaa enempää aiemmin lukenutkaan. Sarjan alkuosat ovat tuttuja ajalta ennen blogia, ehkä jostakin reilun kymmenen vuoden takaa. Tauko ja väliin jääneet osat eivät lukemista häirinneet — Surunpotku toimii hyvin myös erillisenä romaanina.

Maria Kalliolla ja hänen tiimillään alkaa tiivistahtinen työrupeama, kun Tapiolan kirkosta löytyy jalokiviasiantuntija Jaakko Pulman ruumis. Pulman puoliso on kansanedustaja, joten juttu kiinnostaa ymmärrettävästi myös lehdistöä. Epäiltyjä riittää, eikä juttu ratkea ilman vaaratilanteita. Jännitys pysyy yllä loppuun asti.

Lehtolainen kuvaa paitsi poliisityötä, myös Marian siviilielämää. Perhe-elämän ja työn yhteensovittaminen on haastavaa, mutta kuviossa auttaa puoliso Antti. Pariskunnan lapset ovat kasvaneet siitä, kun viimeksi luin Marian ja hänen perheensä vaiheista. Tutuiksi tulevat myös Marian kollegat ongelmineen.

Surunpotku on tiiviisti kiinni ajassa. Säästöt ja yt-buumi näkyvät: Maria Kallion ja kollegoiden yksikköä ollaan ajamassa alas, eikä jatkosta ole varmuutta.

Pidän Lehtolaisen tavasta kuvata poliisityötä arkisen realistisesti. Tai ainakin tällainen illuusion Lehtolainen onnistuu luomaan, sillä enhän tiedä oikeasta poliisiarjesta mitään. Maria tekee pitkiä päiviä eikä ehdi jutun keskellä juuri nähdä perhettään. Ylitöitä kertyy ja rikoksen ratkonnan lomassa syöminenkin jää heikolle. Maria eivätkä kollegat veny ihmetekoihin, vaan rikokset ratkaistaan pitkäjänteisellä työllä.

Surunpotku oli minulle hyvä muistututs siitä, että Lehtolaiseen voi aina turvautua, kun janoaa laadukasta kotimaista rikoskirjallisuutta. Kun tapahtumat sijoittuvat vieläpä minulle tuttuihin kaupunginosiin, lukemiseen tulee yksi mielenkiintoinen lisätaso. Kertoja-Maria viittaa Surunpotkussa monesti ajanjaksoonsa Afganistanissa, joten ainakin Minne tytöt kadonneet pääsee lukulistalleni.

Heinäkuussa luetut

Heinäkuussa Kirjakimarassa oli hiljaista, sillä vietin pienoista blogilomaa. Julkaisin heinäkuussa vain yhden tekstin: kannanoton kirjastojen puolesta. Bloggaajien kirjastokampanja sai minut aktivoitumaan kesken loman, sillä kirjastot ovat minulle tärkeitä niin työssä kuin vapaa-ajallakin.

En ollut suunnitellut pitäväni blogista lomaa, se tapahtui kuin itsestään. Läppäri oli koko ajan käytössä mökillä ja selailin muiden blogeja silloin tällöin puhelimella. Kirjoittaminen ei kuitenkaan maistunut. Pieni tauko blogikirjoittamisesta teki hyvää, sillä nyt odotan innolla syksyn uutuuskirjoja ja niistä bloggaamista.

Vaikka kirjoittaminen tökki heinäkuussa, niin lukeminen sentään luonnistui. Heinäkuun säät pitivät huolen siitä, että varsin usein oli vieläpä loistava lukuilma! Tässä lyhytarviot muutamista heinäkuussa lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista.

Mainio Flavia de Luce

Alan Bradley: Piiraan maku makea (2009) (389 s.)

Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie.

Suomentaja: Maija Paavilainen (2014).

Kustantaja: Bazar.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Satu Kontinen.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (2010) (389 s.)

Alkuteos: The Weed that Strings the Hangman's Bag.

Suomentaja: Laura Beck (2014).

Kustantaja: Bazar.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Satu Kontinen.

Bradley tutustuttaa dekkarisarjassaan lukijan metkaan päähenkilöön, 11-vuotiaaseen Flavia de Luceen. Flavia asuu kartanossa 1950-luvun Englannissa isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa. Isä on etäinen filatelisti, perheen äiti on kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa. Isosiskot Daffy ja Feely ovat kiinnostuneita lähinnä pojista ja peilailusta, kun taas Flavia on aivan toista maata. Flavia on etevä kotikemisti, joka tekee kokeita ja opiskelee kemian saloja pikkulaboratoriossaan.

Flavian kemistintaidot ja päättelykyvyt joutuvat koetukselle, kun lähiseudulla alkaa sattua hämäriä kuolemantapauksia. Piiraan maku makea -romaanissa Flavia setvii perheen puutarhasta löytyneen ruumiin tapausta kilvan poliisin kanssa. Flavian isä on jopa epäilty, joten mysteeri on selvitettävä, vaikka se ei aivan vaaratonta olekaan. Kuolema ei ole lasten leikkiä vuorostaan tuo Flavian kotikylään kiertävän nukketeatterin. Näyttämömestari kuolee, eikä kyseessä ole tapaturma. Flavia alkaa jälleen penkoa asioita ja ajautuu lopulta kyläyhteisön syvien salaisuuksien äärelle.

Flavia on ihastuttava ja erilainen päähenkilö. Hän etevä ja nokkela, ja hänen etsiväntyötään avittavat sopivat sattumat. Flavian ajatusmaailma on lapsellisen mustavalkoinen, mutta pääasiassa hän on ikäistään selvästi kypsempi. Omaperäisen päähenkilön lisäksi kirjojen ansiota on ajankuvaus. 1950-luvun Englannissa luokkajako oli voimissaan, ja esimerkiksi de Lucejen perhe-elämä on melko kankeaa ja tapojen värittämää.

Nämä ovat siis sarjan kaksi ensimmäistä osaa, ja lisää on luvassa. Hopeisen hummerihaarukan tapaus ilmestyy kustantajan tietojen mukaan jo alkusyksystä! 

Kesäisiä äänikirjoja

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Konnakaraoke (2012) (9 t 17 min)

Lukija: Elsa Saisio.

Kustantaja: Otava.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Viljan seikkailut Rosvoloiden perheen seurassa jatkuvat. Sarjan toisessa osassa Rosvolat kaappaavat eli pelastavat Viljan umpitylsältä viululeirilta, ja vauhdikas kesä voi alkaa. Ohjelmassa on ryöstelyä, namien napostelua ja tietenkin rosvojen kesäpäivät hurjine kilpailuineen. Kuuntelin kirjan ajellessani yksin mökille Keski-Suomeen, enkä voisi keksiä sopivampaa autokirjaa kesäiselle autoreissulle.

* * *

Jo Nesbø: Poliisi (2013) (19 t 56 min)

Alkuteos: Politi.

Suomentaja: Outi Menna (2013)

Lukija: Jarmo Mäkinen.

Kustantaja: Johnny Kniga / WSOY.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.

Kuuntelimme miehen kanssa keväällä Nesbøn Verta lumella -dekkarin autossa mökkimatkoilla, ja viihdyimme molemmat loistavasti tuon äänikirjan parissa. Niinpä lainasin kymmenennen Harry Hole -kirjan mukaan mökkilomalle, vaikka Holen aiemmat seikkailut ovat miehelle tuntemattomia ja minullekin tuttuja vain yhden osan verran. Tämä ei haitannut kirjasta nauttimista ollenkaan.

Poliisi oli koukuttava ja viihdyttävä dekkari, Jarmo Mäkisen luenta kruunasi kuunteluelämyksen. Onneksi kuuntelimme tätä lomalla: saatoimme kuunnella monia levyjä putkeen sateen ropistessa kattoon. Harmi, ettei muista Harry Hole -kirjoista ole tehty äänikirjoja!

Kiehtovia uusia tuttavuuksia

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni (2015) (165 s.)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 165.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Anna Makkonen

Karoliina Timonen on kirjabloggaajakollega, ja Kesäinen illuusioni on hänen toinen romaaninsa.

Romaanin päähenkilö Klarissa on kirjailija, joka viettää kesää yksikseen huvilalla Saimaan saaristossa. Hän on hakeutunut piilopaikkaansa kirjoittaakseen uusinta romaaniaan, mutta myös ottaakseen etäisyyttä avioliittoonsa. Vastapäisellä saarella asustaa sopivasti kiehtova ja salaperäinen Olavi. Kesäisissä maisemissa koetaan kuumia hetkiä ja seikkailuja, ja soppaa saapuu hämmentämään vielä Olavin poikakin.

Kirjan parasta antia on sen tunnelma, painostava ja odotuksia herättävä. Kuuman helteen paino tuntuu harteilla. Vahvojen tunnelmien vastapainoksi kirjan kieli hengittää ja soljuu. Minun makuuni tarina jää lopussa liian auki, enkä muutenkaan aivan lämmennyt tarinan käänteille. Kirja oli myös melko lyhyt, hetkessä hotkaistu: olisin halunnut taidokasta tekstiä enemmänkin!

Kesäinen illuusioni sopi kuin nakutettu luettavaksi auringonpaahteisella laiturilla. Hiostavia hellepäiviä mahtui heinäkuuhun noin kaksi, joten luin kirjaa melko ainutlaatuisessa ympäristössä :)

* * *

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther (2014) (277 s.)

Alkuteos: Vielleicht Esther.

Suomentaja: Ilona Nykyri (2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 277.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Markko Taina.

Ukrainalaissyntyisen Petrovskajan kirja ei ollut kepeää kesälukemista, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Romaani on saksalaistuneen Petrovskajan tutkimusmatka omaan sukuunsa, jonka vaiheita hän setvii pitkälti internetin avulla. Tarinat täydentyvät valokuvilla ja muilla dokumenteilla.

On pakko tunnustaa, että Ehkä Esther oli minulle liian vaikea ja hankalasti hahmottuva kesälomatunnelmissa luettavaksi. Toinen maailmansota ja holokausti kiinnostavat aina vain, mutta tällä kertaa näistä aiheista lukeminen kangerteli.

Vaikka kokonaiskuva jäi hieman hämäräksi, niin sain paljon irti Petrovskajan joistakin ajatuksista. Minua kiehtovat ja hämmästyttävät kirjailijat, jotka kirjoittavat jollakin muulla kuin omalla äidinkielellään. Petrovskaja tekeekin mielenkiintoisia huomioita kielestä ja siitä, miten kieli vaikuttaa ajatteluun ja kirjoittamiseen:

Halusin kirjoittaa saksaksi, maksoi mitä maksoi, ja minä kirjoitin ja olin hukkua turpoavan kielirehun painon alle kuin olisin ollut yhtä aikaa lehmä ja syntymätön vasikka, mylvivä ja ammuva, synnyttävä ja syntyvä, kaiken sen vaivan arvoinen; kääntämistään pakenevat johtotähteni viitoittivat minulle tien, minä kirjoitin ja harhailin kieliopin salaisilla poluilla ja tein parhaani jotta trist ja Trost, lohduton ja lohdutus, sopisivat välinsä, aivan kuin siitä sovusta voisi siunaantua minulle suullinen merituulta.

* * *

Sarah Waters: Parempaa väkeä (2014) (598 s.)

Alkuteos: The Paying Guests.

Suomentaja: Helene Bützow (2015).

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Siinä missä Petrovskajan uutuusromaani jäi hieman etäiseksi, niin toinen Keltaisen kirjaston uutuus eli Sarah Watersin Parempaa väkeä kolahti sitäkin paremmin. Ahmin tätä tiivistunnelmaista historiallista romaania yöunien kustannuksella — ja elin tarinassa myös unissani.

1920-luvun Lontoossa eletään toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Francis Wray on työteliäs nuori nainen, joka asuttaa äitinsä kanssa vanhaa ja suurta taloa hienostoalueella. Sota vei perheen miehet, ja nyt taloon on otettava vuokralaisia kulujen kattamiseksi. Yläkertaan muuttaa Barberien pariskunta: kauniista tavaroista hullaantuva Lilian ja vakuutusvirkailija Leonard.

Francisin ja Lilianin välille kehkeytyy suhde, jonka pakahduttavuus on käsinkosketeltavaa. Tunteiden vellonta ja moraaliset pohdinnat saavat seurakseen rikoksen, jonka seurausten perkaamiseen Waters käyttää paljon sivuja. Juoni vetää. Tämä oli ensimmäinen Watersini, mutta ei missään nimessä viimeinen!

* * *

Heinäkuun kirjoissa oli yhteensä 1818 sivua, ja äänikirjoja kuuntelin hulppeat 29 tuntia ja 13 minuuttia. Kesä, loma ja kirjat: mikä muikea yhdistelmä!

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Minä ja Taalintehtaan kirjasto

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Kirjabloggajien tempauksen taustalla ovat hallituksen kaavailemat muutokset kirjastolakiin: kunnat saisivat uudistusten myötä päättää jatkossa itse kirjastopalveluiden järjestämisestä. Nykyisellään laki velvoittaa kunnat järjestämään maksuttomat ja tasavertaiset kirjastopalvelut, ja työntekijöiden pätevyysvaatimuksista säädetään asetuksella. 

Mahdolliset uudistukset herättävät huolta kirjastojen tulevaisuudesta: miten käy maksuttomuuden, pienten sivukirjastojen tai henkilökunnan pätevyyden? Jo pienikin maksu on kynnyskysymys osalle asiakkaista, eli kirjastopalveluiden maksuttomuuden poistuminen asettaisi asiakkaat epätasa-arvoiseen asemaan. Tasa-arvoa horjuttaa myös lähikirjastojen ja pienten kuntien kirjastojen lakkauttaminen, silää pääsy tiedon äärelle ei saa olla asuinpaikasta kiinni. Asiantuntevaa ja koulutettua henkilökuntaa ei voi korvata automaateilla, sivareilla tai vapaaehtoisilla, vaikka kaikki edellä mainitut ovat tärkeä lisä pätevän henkilökunnan rinnalla. 

Monesti kirjastoja koskevat keskustelut kääntyvät rahaan. Etenkin he, jotka eivät käytä kirjastopalveluja, kokevat kirjaston usein turhana rahareikänä. Kaikkea ei voi kuitenkaan mitata rahassa: esimerkiksi lukupiirit ja muut tapahtumat tarjoavat asiakkaille tilaisuuden luoda sosiaalisia kontakteja, kun taas tietokoneopastukset auttavat senioreja pysymään kiinni ajassa. Asiakastietokoneet mahdollistavat digitaalisten palvelujen käytön heille, joilla ei ole omaa konetta. Tällä kaikella on syrjäytymistä ehkäiseviä vaikutuksia, minkä voi nähdä pitkäaikaisena säästönä. Rahakeskustelussa on myös hyvä muistaa, että kirjaston osuus kunnan budjetista on tyypillisesti noin yhden (!) prosentin luokkaa.

Valtaosan eli noin kolme neljäsosaa Kirjakimarassa esiteltävistä kirjoista lainaan kirjastosta. Olen siis kirjastojen suurkuluttaja. Pääasiassa lainaan kirjoja työpaikaltani Kirkkonummen kirjastosta, mutta hyödynnän myös kotipaikkakuntani Espoon loistavia kirjastoja. Kirkkonummen etuna ovat lyhyet varausjonot uutuuskirjoihin, kun taas Helmetin asiakkaana voi varata mitä tahansa mistä tahansa pääkaupungin lukuisista kirjastoista. Maksutta.

Kuvassa näkyvä Taalintehtaan kirjasto on kirjastoni kesäisin. Mökin pursuavat kirjahyllyt ja kotoa raahatut kirjakassit pitävät aika hyvin huolen siitä, ettei luettava pääse saaresta loppumaan, mutta välillä tulee tarve vierailla tässä idyllisessä punaisessa kyläkirjastossa. Taalintehtaan kirjasto oli pelastukseni esimerkiksi pari kesää sitten, kun podin Murakami-maniaa kesälomalla. Olen myös tehnyt löytöjä kirjaston poistokirjamyynneissä ja käynyt siellä kuuntelemassa kirjailijavieraita Baltic Jazz -festareiden yhteydessä.

Jos kirjastoja ei olisi tai niiden käyttö olisi maksullista, se vaikuttaisi valtavasti myös omaan lukuharrastukseeni. Laskeskelin, että tämän vuoden puolella olen lukenut noin 50 kirjaa, joista yli kolmekymmentä olen lainannut kirjastosta. Kirjat maksavat uutena jopa noin 30 euroa kappale, joten kaupassa lainaamani kirjapino olisi maksanut yli tuhat euroa! Sellaisia summia minulla ei ole kirjoihin sijoittaa, joten ilman kirjastoja en pystyisi lukemaan ainakaan uutuuskirjallisuutta nykyiseen tahtiini. 

Kirjastoilla on paljon tekemistä imago- ja markkinointimielessä, sillä kirjastoissa tehtävä työ on monille mysteeri. Kirjastonhoitajana törmään usein ennakkoluuloihin, joiden mukaan vain piippailen viivakoodeja päivät pitkät. Siksi onkin tärkeää tuoda esille, että se, mikä näkyy asiakkaille tiskillä, on vain yksi osa kirjastolaisten arkea. Asiakaspalvelu on toki homman ydin, sillä asiakkaita vartenhan kirjasto on olemassa. Tiedonhakujen, varausten tekemisen, lainaamisen ja palauttamisen lisäksi kirjastotyöhön sisältyy esimerkiksi: kirjojen ja muun aineiston valintaa ja hankintaa, kirjavinkkausta, kouluyhteistyötä, tiedonhaun opetusta, satutunteja, tietokoneasioissa opastamista, hyllyttämistä, kokoelman arviointia ja hoitoa, runopajoja, lukupiirejä, kotipalvelua ja tietenkin ajan hermoilla pysymistä ja kouluttautumista.

Ahkerana kirjastonkäyttäjänä, kirjabloggaajana ja kirjastonhoitajana haluan olla mukana antamassa kirjastoille näkyvyyttä ja ottaa kantaa kirjastojen säilyttämisen puolesta. Voit seurata somessa kirjabloggaajien tempausta tunnuksin #kirjastojenpuolesta ja #kirjabloggaajat sekä halutessasi käydä allekirjoittamassa adressin asian puolesta täällä. Pidetään kirjastot näkyvillä!

Taalintehtaan kirjasto.