Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Minä ja Taalintehtaan kirjasto

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Kirjabloggajien tempauksen taustalla ovat hallituksen kaavailemat muutokset kirjastolakiin: kunnat saisivat uudistusten myötä päättää jatkossa itse kirjastopalveluiden järjestämisestä. Nykyisellään laki velvoittaa kunnat järjestämään maksuttomat ja tasavertaiset kirjastopalvelut, ja työntekijöiden pätevyysvaatimuksista säädetään asetuksella. 

Mahdolliset uudistukset herättävät huolta kirjastojen tulevaisuudesta: miten käy maksuttomuuden, pienten sivukirjastojen tai henkilökunnan pätevyyden? Jo pienikin maksu on kynnyskysymys osalle asiakkaista, eli kirjastopalveluiden maksuttomuuden poistuminen asettaisi asiakkaat epätasa-arvoiseen asemaan. Tasa-arvoa horjuttaa myös lähikirjastojen ja pienten kuntien kirjastojen lakkauttaminen, silää pääsy tiedon äärelle ei saa olla asuinpaikasta kiinni. Asiantuntevaa ja koulutettua henkilökuntaa ei voi korvata automaateilla, sivareilla tai vapaaehtoisilla, vaikka kaikki edellä mainitut ovat tärkeä lisä pätevän henkilökunnan rinnalla. 

Monesti kirjastoja koskevat keskustelut kääntyvät rahaan. Etenkin he, jotka eivät käytä kirjastopalveluja, kokevat kirjaston usein turhana rahareikänä. Kaikkea ei voi kuitenkaan mitata rahassa: esimerkiksi lukupiirit ja muut tapahtumat tarjoavat asiakkaille tilaisuuden luoda sosiaalisia kontakteja, kun taas tietokoneopastukset auttavat senioreja pysymään kiinni ajassa. Asiakastietokoneet mahdollistavat digitaalisten palvelujen käytön heille, joilla ei ole omaa konetta. Tällä kaikella on syrjäytymistä ehkäiseviä vaikutuksia, minkä voi nähdä pitkäaikaisena säästönä. Rahakeskustelussa on myös hyvä muistaa, että kirjaston osuus kunnan budjetista on tyypillisesti noin yhden (!) prosentin luokkaa.

Valtaosan eli noin kolme neljäsosaa Kirjakimarassa esiteltävistä kirjoista lainaan kirjastosta. Olen siis kirjastojen suurkuluttaja. Pääasiassa lainaan kirjoja työpaikaltani Kirkkonummen kirjastosta, mutta hyödynnän myös kotipaikkakuntani Espoon loistavia kirjastoja. Kirkkonummen etuna ovat lyhyet varausjonot uutuuskirjoihin, kun taas Helmetin asiakkaana voi varata mitä tahansa mistä tahansa pääkaupungin lukuisista kirjastoista. Maksutta.

Kuvassa näkyvä Taalintehtaan kirjasto on kirjastoni kesäisin. Mökin pursuavat kirjahyllyt ja kotoa raahatut kirjakassit pitävät aika hyvin huolen siitä, ettei luettava pääse saaresta loppumaan, mutta välillä tulee tarve vierailla tässä idyllisessä punaisessa kyläkirjastossa. Taalintehtaan kirjasto oli pelastukseni esimerkiksi pari kesää sitten, kun podin Murakami-maniaa kesälomalla. Olen myös tehnyt löytöjä kirjaston poistokirjamyynneissä ja käynyt siellä kuuntelemassa kirjailijavieraita Baltic Jazz -festareiden yhteydessä.

Jos kirjastoja ei olisi tai niiden käyttö olisi maksullista, se vaikuttaisi valtavasti myös omaan lukuharrastukseeni. Laskeskelin, että tämän vuoden puolella olen lukenut noin 50 kirjaa, joista yli kolmekymmentä olen lainannut kirjastosta. Kirjat maksavat uutena jopa noin 30 euroa kappale, joten kaupassa lainaamani kirjapino olisi maksanut yli tuhat euroa! Sellaisia summia minulla ei ole kirjoihin sijoittaa, joten ilman kirjastoja en pystyisi lukemaan ainakaan uutuuskirjallisuutta nykyiseen tahtiini. 

Kirjastoilla on paljon tekemistä imago- ja markkinointimielessä, sillä kirjastoissa tehtävä työ on monille mysteeri. Kirjastonhoitajana törmään usein ennakkoluuloihin, joiden mukaan vain piippailen viivakoodeja päivät pitkät. Siksi onkin tärkeää tuoda esille, että se, mikä näkyy asiakkaille tiskillä, on vain yksi osa kirjastolaisten arkea. Asiakaspalvelu on toki homman ydin, sillä asiakkaita vartenhan kirjasto on olemassa. Tiedonhakujen, varausten tekemisen, lainaamisen ja palauttamisen lisäksi kirjastotyöhön sisältyy esimerkiksi: kirjojen ja muun aineiston valintaa ja hankintaa, kirjavinkkausta, kouluyhteistyötä, tiedonhaun opetusta, satutunteja, tietokoneasioissa opastamista, hyllyttämistä, kokoelman arviointia ja hoitoa, runopajoja, lukupiirejä, kotipalvelua ja tietenkin ajan hermoilla pysymistä ja kouluttautumista.

Ahkerana kirjastonkäyttäjänä, kirjabloggaajana ja kirjastonhoitajana haluan olla mukana antamassa kirjastoille näkyvyyttä ja ottaa kantaa kirjastojen säilyttämisen puolesta. Voit seurata somessa kirjabloggaajien tempausta tunnuksin #kirjastojenpuolesta ja #kirjabloggaajat sekä halutessasi käydä allekirjoittamassa adressin asian puolesta täällä. Pidetään kirjastot näkyvillä!

Taalintehtaan kirjasto.

Kesäkuussa luetut

Kauan kaivattu kesäloma kolkuttelee jo lupaavasti ovella, ja ennen sitä haluan kuitata menneen blogikuukauden lyhykäisesti. Lomapäiville on kaikenlaista puuhaa, ja varsinkin jos sää tuosta yhtään paranee, niin tuskin viihdyn koneella heinäkuussa ainakaan kovin tiiviisti. Siinäpä hyvä syy jälleen putsata pöytä ja naputella lyhytarviot bloggaamista odottelevista kirjoista:

Bloggaamattomat

Peik Lehtonen, Katja Lehtonen ja Milla Paloniemi: Lennart (2015). 112 s. 

Kustantaja: Like.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Milla Paloniemi.

Hulvattoman hauska sarjakuva-albumi esittelee kaikki ne tarinat, joilla lapsia pelotellaan ja uhkaillaan, jotta nämä käyttäytyisivät siivosti. Peik ja Katja Lehtosen käsikirjoittama kirja pohjautuu sisarusten lapsuudessaan kuulemiin oppeihin. Kuvitus on Kiroilevasta siilistä tutun Milla Paloniemen käsialaa.

Kirjan yksinkertaisen kuvituksen ja ytimekkäiden juttujen hauskuus saa lisäkierroksia siitä, että nuo varoitukset ovat toisinaan niin kovin tuttuja.

Kerran Lennart meni uimaan alle tunnin kuluttua ruokailusta ja hukkui välittömästi.

Muistan hyvin, kuinka piti kellosta kytätä, milloin saa mennä uimaan ruoan jälkeen. Tuttua on myös, että kieroon ei parane katsoa, sillä kun Lennart katsoi kerran kieroon, niin hänen silmänsä jäivät niin lopullisesti. Kerran taas Lennart erehtyi syömään sieniä ja koki väkivaltaisen myrkytyskuoleman. Poloinen Lennart kokee karun kohtalon aina vain uudestaan. Kuolema tulee yleensä välittömästi.

Lainasin Lennart-parasta kertovan sarjakuvateoksen kirjastosta sopivasti juhannukseksi, ja kirjasta tulikin mökillä hauska ajanviete. Kirja lojui olohuoneen pöydällä, ja aina välillä joku luki ääneen pari Lennartia. Jutut jäävät elämään, ja niitä on myös hauska keksiä lisää.

* * *

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär (1981) (6 t)

Alkuteos: Ronja, rövardotter. 

Suomentaja: Tuula Taanila.

Lukija: Ritva Vepsä.

Kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Ilon Wikland

Ronja syntyy eräänä myrskyisenä yönä ukkosen saattelemana Matiaksenlinnassa. Ronjan äiti on Loviisa ja isä ryöväri-Matias. Ronjan syntymäyönä salama iskee linnan kahtia, ja toiseen puoliskoon muuttavat asumaan Borkan ryövärijoukkio, Matiaksen poppoon ikivihollinen.

Kuinka ollakaan: Ronja ystävystyy Birkin kanssa, joka on Borkan poika. Linnaa ympäröi metsä, jossa asustelee kaikenlaisia öttiäisiä, hyviä ja pahoja. Ronja on rohkelikko, joka seikkailee Birkin kanssa metsässä ja ajautuu retkillään vaaratilanteisiin. Ryöväri-isät eivät hyväksy lastensa ystävyyttä, mutta kovapäiset nuoret eivät alistu vanhempiensa tahtoon. 

Kirjassa on kaunis sanoma ystävyydestä ja rohkeudesta. Kirjan kieli taas on melko rajua lastenkirjaksi. Linnan halki kulkee Helvetinkuilu, ja suutuspäissään toiset toivotetaan hemmettiin tai haukutaan paskiaisiksi. Vaikka juoni oli ennalta-arvattava, niin kuuntelin tätä klassikkoa mielelläni. Ainoastaan paikoin epäselvä luenta häiritsi kuuntelua.

* * *

Akram Ailisli: Kiviset unet (2013) 150 s.

Alkuteos: Kamennye sny.

Suomentaja: Liisa Viitanen.

Kustantaja: Into.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Salonen.

Kiviset unet kiinnitti huomioni Innon kevätkatalogissa, sillä sen kirjoittaja Ailisli on kotoisin Azerbaidžanista. Harvemmin tulee vastaan azerbaidžanilaista kirjallisuutta, joten odotin innolla kirjaston varausta saapuvaksi. 

Alkuhuuma haihtui nopeasti, sillä kirjan lukeminen oli kivinen ja uuvuttava kokemus. En saanut tarinasta aivan alun jälkeen mitään otetta ja lukeminen tuntui lopulta yhdentekevältä. Keskiössä ovat azerien ja armenialaisten pitkäaikaiset erimielisyydet, jotka johtuvat uskonnollisista ja kulttuurisista eroista. Vaikka kuinka yritin pinnistellä ja katsella etu- ja takaliepeissä olevia karttoja, niin hämäräksi jäi. 

Periksi en kuitenkaan antanut vaan kahlasin teoksen loppuun asti, sillä halusin kirjan Lukemalla maailman ympäri -haasteeseeni. Enemmän kirjasta on saanut irti esimerkiksi Mari.

Blogatut

Zinaida Lindén: Monta maata sitten (2013) 280 s.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (1975) 183 s.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja (2010) 534 s.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. Kulosaari. Puh 35 (1975) 166 s.

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (1973) 6 t.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (2008) 209 s.


Kesäkuun kirjoissa oli yhteensä 1634 sivua, ja äänikirjaa kuuntelin 12 tuntia. Kesäkuun lukemisto oli mukavan monipuolinen. Mukaan mahtui lasten- ja aikuistenkirjoja, uutuuksia ja klassikkoja, jopa sarjakuvaromaani. Näistä kirjoista näkee hyvin, miten lukemiseni on viime aikoina painottunut käännöskirjallisuuteen: yhdeksästä kirjasta vain Lennart on kirjoitettu alunperin suomeksi. Toki myös Tikkaset edustavat tässä joukossa kotimaista kirjallisuutta, joskin ruotsinkielistä.

Heinäkuu on siis lomakuukausi, joten sen tarkempia lukusuunnitelmia tai -lupauksia en tee. Mökille lähtee mukaan pino kirjoja, koska valinnanvaraa täytyy aina olla. Lukumaratonia ei ole suunnitelmissa, koska en tältä väsymykseltäni siihen kykenisi. Katsotaan, muuttuuko mieli loppulomasta! Toivotaan aurinkoista ja hyvien kirjojen täyteistä heinäkuuta!

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (2008)

Alkuteos: Ommarul putakhae.

Suomentaja: Taru Salminen (2015).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 209.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Ninni Kairisalo.

Erään eteläkorealaisen perheen 69-vuotias äiti katoaa Soulin metroasemalla kuin tuhka tuuleen. Isä huomaa olevansa metrovaunussa keskellä tuntemattomia ihmisiä, eikä puolisoa näy missään. Koko perheen elämä alkaa pyöriä äidin etsimisen ympärillä. Aikuiset lapset seurailevat hataria johtolankoja, tuloksetta.

Äidin katoaminen nostaa kerrankin perheen keskiöön uutteran perheenäidin, joka on aina ollut arkea pyörittävä taustavoima. Maaseudulla lapsensa kasvattanut äiti on tehnyt kaikkensa pesueensa eteen.

Äidin kädet olivat jatkuvassa liikkeessä. Äiti ompeli, neuloi ja teki taukoamatta peltotöitä. Äidin pellot eivät koskaan olleet tyhjillään. Keväällä hän istutti perunoita kyntövakoihin, kylvi salaatin, kruunupäivänkakkaran, malvan ja ruohosipulin siemeniä ja istutti chilejä ja maissia. 

Äidin kasvimaalla ja pelloilla kasvavien lajien kirjo on huima: yllä olevassa katkelmassa on mainittu vain osa. Äiti on aina huolissaan lastensa syömisestä, myöskin näiden ollessa jo aikuisia. Vuosien varrella hän on ruokkinut myös muiden perheiden nälkäisiä suita.

Katoamisen myötä äidistä paljastuu uusia puolia. Lapset huomaavat, etteivät tienneet edes äitinsä oikeaa syntymävuotta. Selvitystyö nostaa pintaan salaisuuksia ja perheenjäsenten välisiä jännitteitä. Ilman syyttelyä ja syyllisyydentuntoja etsinnöistä ei selvitä.

Kertojanääni on joissain luvuissa yksikön toisessa persoonassa, mikä ei ole aivan tavanomaisin ratkaisu. Ehkä se johtui juuri omalaatuisista kertojista tai sitten keskittymisen puutteesta, mutta välillä sain todella miettiä, kuka tässä on äänessä. Oikeastaan se ei suuresti häirinnyt lukemista, sillä tunnelma piti otteessaan.

Kirja oli minulle surumielinen lukukokemus, koska perhe on keskellä suurta tragediaa. Samalla se tarjosi kiintoisan kurkistuksen paikalliseen arkielämään, sillä eteläkorealainen kulttuuri on minulle vierasta. Shin kuvaa värikkäästi niin kaupunki- ja maalaiselämäntyylien eroja kuin sukupolvien kuilua. Herkullisesti tuoksuvat ruoat ja inhimillisyys tuovat tarinaan lohtua.

Tästä ensimmäisestä eteläkorealaisesta suomennetusta romaanista on kirjoitettu ainakin Tuijatan, Saran, Ullan, Norkun ja Kirjahillan blogeissa.

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (1973)

Alkuteos: Bröderna Lejonhjärta.

Suomentaja: Kaarina Helakisa (1974).

Lukija: Jarmo Heikkinen.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: n. 6 tuntia (6 cd-levyä)

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Äänikirjakotelossa ei näy kirjan kansikuva kokonaan.
Kirjan kuvitus: Ilon Wikland.

En ole varma, olenko lukenut Veljeni, Leijonamielen lapsena tai onko joku lukenut sen minulle. Ainakaan minulla ei ollut muistikuvia tarinasta, kun aloin kuunnella sitä äänikirjana. Astrid Lindgrenin kirjoista Peppi-kirjat olivat minulle tärkeitä lapsena, nämä muut eivät niinkään. 

Nyt minä rupean kertomaan veljestäni. Veljeni on Joonatan Leijonamieli, hänestä minä kerron. Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös. Ja silti kaikki on totta, vaikka ei sitä kyllä kukaan muu tiedä kuin minä ja Joonatan.

Veljeni, Leijonamieli on vauhdikas seikkailu, jossa on surullinen pohjavire. Minäkertoja on Kalle eli Korppu, sairas pikkupoika. Korppu viettää päivänsä keittiön sohvalla, sillä hän on liian sairas käymään edes koulua. Kuolema lähestyy. Korpulla on kaunis ja ihailtu veli Joonatan, joka tulipalon sattuessa pelastaa pikkuveljensä ja kuolee itse. Pian myös Korppu menehtyy sairauteensa, ja veljekset kohtaavat kuoleman jälkeisessä maailmassa, Nangijalassa.

Nangijala on satujen ja nuotiotulten maa, jossa sairas muuttuu terveeksi ja ruma kauniiksi. Korpun kivut ovat poissa, ja veljekset asuvat huumaavan kauniissa Kirsikkalaaksossa. Hyvin pian käy ilmi, että Nangijala ei ole mikään paratiisi, sillä hyvä ja paha käyvät uuvuttavaa taisteluaan. Paha Tengil pitää läheistä Ruusulaaksoa vallassaan, ja pahuus uhkaa levitä myös Kirsikkalaaksoon. Joku on katala kavaltaja, joka täytyy pysäyttää. Joonatan ja Korppu ajautuvat seikkailuun, jonka tuoksinassa he kohtaavat kuolemaa, pahuutta, petollisuutta ja ilkeyttä.

Seikkailun aikana sattuvat onnenpotkut muistuttavat, että kyseessä on lasten satu. Kirjan jännittävyys ja rajuus kuitenkin yllättivät minut. Fantasiamaailmassa voi kuolla useaan kertaan, ja aina pääsee uuteen parempaan paikkaan. Tällaiset seikkailut olivat liikaa minulle lapsena.

Tarinassa käsitellään rohkeasti kuolemaa: veljekset kuolevat alussa, seikkailun aikana moni poikien tuntema henkilö kuolee, ja lopussa veljekset päättävät kuolla yhdessä, jotta pääsisivät seuraavaan maailmaan, Nangilimaan. Kirjan keskeinen sanoma taitaakin olla, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. 

Tarina näyttää, että hyvän tekeminen kannattaa, samoin pelkojen voittaminen. Veljekset ovat toisiaan kohtaan lojaaleja, mutta minua kävi ärsyttämään heidän eriarvoisuutensa. Joonatan on aina jotakin enemmän kuin Korppu, myös Nangijalassa. Joonatan tietää enemmän, on nopeampi, rohkeampi ja neuvokkaampi.

Toinen ärsyttävä seikka liittyy suomentajan käyttämään sanastoon: ikänä toistuu aivan liian usein. Ei kukaan ole ikänä ollut yhtä kaunis kuin Joonatan. Enkä tule ikänä enää iloiseksi. Erikoinen sana alkaa kiinnittää huomiota, kun se toistuu kymmeniä kertoja. Lukija Jarmo Heikkisen lukee tarinan tutulla äänellään selkeästi ja miellyttävästi. 

Seuraavaksi kuunteluun pääsee Ronja, ryövärintytär. Kirjaa en ole koskaan lukenut ja muistan, että elokuva oli liian jännittävä minulle lapsena. Yritin muutaman kerran katsoa sitä, mutta kesken jäi. En ole toistaiseksi palannut tarinan pariin aikuisenakaan — saa nähdä, käykö se nyt liian jännäksi!

Pieni kierros Blogistaniassa osoitti, että tämä kirja jos mikä jakaa mielipiteitä ja saa erilaisia tulkintoja. Esimerkiksi Morre, Katja, Laura ja Jokke ovat lukeneet kirjan, ja Morre ja Katja analysoivat kiinnostavasti lapsen kanssa jaettua lukukokemusta.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. Kulosaari. Puh. 35 (1975)

Alkuteos: Brändövägen 8. Brändö. Tel 35.

Suomentaja Elvi Sinervo (1976).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 166.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjaston kirjassa ei ollut kansikuvaa,
joten kuva nimiösivulta.

Henrik Tikkanen kirjoitti 1970-luvulla kolme omaelämäkerrallista romaania, jotka muodostavat osoitetrilogian. Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26 ovat saaneet nimensä Tikkasen kulloisenkin kotiosoitteen mukaan. Kulosaarentie 8:ssa sijaitsi Tikkasen lapsuudenkoti, ja tässä ensimmäisessä kirjassaan hän keskittyy lapsuutensa ja nuoruutensa kuvaamiseen.

Henrik Tikkanen syntyi 1924, kuusi vuotta sisällissodan jälkeen. Hänen perheensä kuului suomenruotsalaiseen kielivähemmistöön ja kulosaarelaiseliittiin. Sukulaisissa ja tuttavissa oli useita historian merkkihenkilöitä. Tikkanen käy läpi nuoruutensa vaiheita anekdoottimaisesti.

Keskeiseksi nousee nuoren miehen uhmakas halu päästä rintamalle. Tikkanen lähteekin vapaaehtoisena jatkosotaan. Uhma taittuu pelkuruudeksi, kun nuori mies huomaa, että todellisuus rintamalla on täynnä kuolemaa, silpoutuneita tovereita ja odottamista.

Kuolema ei allekirjoittanut mitään rauhansopimuksia, se jatkaa yhä viimeiseen mieheen. Todellinen sodan kuvaus koostuu kuolemansyy- ja ruumiinavaustodistuksista. Kaikki muut kuvaukset rehellisistä aikeista huolimatta ovat vääriä. Sekä Mailer, Linna että Heller ovat vastoin tahtoaan luoneet ihannoivia sankarieepoksia, joita sodasta säästyneet naiivistit ahmivat.

Tikkasen huomiot sotakirjoituksien oikeellisuudesta ovat mielenkiintoisia, kun huomioi, mistä ja miten hän itse kirjoittaa. Varmasti hänenkin kirjoituksistaan moni voisi sanoa, että ne ovat vääriä kuvauksia. Tällaisissa autofiktiivisissa teoksissa fakta ja fiktio kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti, ja kaikkeen linkittyy vielä muistamisen problematiikka.

Tikkanen kyllä tekee selväksi epäluotettavuutensa kertojana. Epäluotettavuuden lisäksi kertoja on suora ja säälimätön: hän ruotii lapsuudenperheensä ongelmat ja oman kasvunsa kipupisteet perinpohjin. Epävakaa lapsuus, alkoholisoituneet vanhemmat, läheisten itsemurhat, seksuaaliset kokeilut. Tikkanen kirjoittaa kaikesta ja maustaa tarinansa ironialla.

En voinut olla huomaamatta yhteyksiä Knausgårdiin. Sekä Tikkanen että Knausgård avaavat sielunsa syvimmät tunnot lukijalle, eikä se ole aina kaunista luettavaa. He eivät arkaile kertoa pelkojaan, negatiivisia tunteitaan ja erehdyksiään. Siloittelematta. Täytyy toki muistaa, että hehän valitsevat, mitä kirjoittavat. Liioittelu, vähättely, valikointi ja sepitys ovat kuuluneet varmasti molempien keinovalikoimiin.

Yhtymäkohtia löytyy myös kirjailijoiden elämistä. Vanhempien avioliitto päättyy eroon, ja puolivanhemmista tulee osa elämää. Molemmilla on alkoholisti-isä, joka lopulta juo itsensä hengiltä. Lisäksi molemmilla on kirjoittava vaimo ja itselläänkin ongelmia alkoholin kanssa.

Knausgårdiin verrattuna Tikkanen päästää lukijansa helpommalla — ainakin, jos luku-urakkaa mittaa vain sivumäärällä. Tikkasen trilogiaa seuraa vielä kaksi osaa, eli osoitekirjoja on yhteensä viisi. Viidessä pienoisromaanissa on yhteensä reilusti alle tuhat sivua. Knausgård on kynäillyt elämästään kuuden kirjan verran, ja Taisteluni-sarjan kokonaispituus on lähemmäs neljätuhatta sivua.

Tikkasen kirjoitustyyli teki minuun vaikutuksen. Oli hauska huomata, että Knausgård on tehnyt minusta tunnustuskirjallisuuden ystävän:  kiinnostun tällaisesta oman navan kaivelusta muidenkin kirjoittamana. Kai ne ovat kirjailijan rohkeus ja tarkka havainnointikyky, jotka minua kiehtovat. Kaikesta voi kirjoittaa (ainakin näennäisesti). Ymmärrän samalla hyvin, miten koville tilittäjien lähipiiri joutuu.

Kulosaarentiessä ainoastaan suomennos jätti hieman toivomisen varaa. Lauserakenteet ontuvat välillä niin, että tekstiä joutuu tankkaamaan, jotta merkitys löytyisi.

Sain kipinän tutustua Henrik Tikkasen tuotantoon toukokuisilla Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Märta Tikkanen ja Juha Itkonen keskustelivat muun muassa tunnustuskirjallisuudesta ja häpeästä kirjoittamisesta. Knausgårdkin mainittiin. Märta Tikkanen myös usein viittasi edesmenneen miehensä sanomisiin. Kuuntelin naulittuna ja päätin, että tänä kesänä vihdoin tutustun Tikkasiin. Aloitin Märtan teoksesta Miestä ei voi raiskata, ja tutustuminen jatkuu pitkin kesää.

Osoitesarjan avausosaa on luettu lukuisissa blogeissa. Kurkkaa vaikkapa Saran,
Hannan, Jaanan tai Jennin postaukset.