Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (2003)

Alkuteos: Rape: A Love Story.
Suomentaja: Kaijamari Sivill (2010).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 157.
Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kannen kuva: Araldo de Luca/Corbis/SKOY.

Kosto: rakkaustarina kertoo, kuinka yksinhuoltajaäiti Teena Maguire raiskataan ja mitä siitä seuraa. Teena päättää eräänä kesäkuisena iltana oikaista kotimatkalla puiston läpi. Teena ja hänen 12-vuotias tyttärensä Bethie ovat palaamasta itsenäisyyspäivän juhlista tuttavien luota. Puistossa joukko nuoria miehiä käy kaksikon kimppuun ja raahaa heidät venevajaan, jonka suojissa he raiskaavat ja pahoinpitelevät Teenan. Tytär pakenee venevajassa kanoottien taakse ja piilostaan käsin hän todistaa äitiinsä kohdistuvan hyökkäyksen.

Raiskaajien paettua Bethie saa haettua apua, ja vertavuotava äiti selviää. Tekijät ovat tiedossa, oikeudenkäynti alkaa, tämähän on selvä juttu? Vaan toisin käy. Syyttävä sormi kääntyy uhriin:

Se nainen! Millainen äiti retuuttaa pikkutytön mukaansa ryyppyjuhliin ja sitten jalan kotiin puiston poikki siihen aikaan yöstä, ei minkäänlaista arvsotelukykyä, hyvä tuuri ettei käynyt pahemmin, ei sille itselleen eikä tytölle, ajatella jos ne miehet olisivat olleet mustia, jos puistoon olisi tunkeutunut nekruja täydessä kokaiinipöllyssä, se olisi ollut vielä paljon pahempi, se nainen oli taatusti humalassa, kokapöllyssä itsekin, sehän oli juhlinut alkuillasta saakka, kyllähän sen arvaa missä kunnossa se puoliltaöin oli, miten helkkarissa Teena Maguire muka edes tajusi kuka sen kanssa makasi? Ja kuinka moni?

Syytökset ja epäilyt vyöryvät, vaikka Teena on selvinnyt hädin tuskin hengissä. Ympäröivä yhteisö tuomitsee Teenan, mutta joukossa on onneksi myös toisin ajattelevia, kuten poliisi Droomor. Kirjan voikin lukea kommenttina epäluotettavaa oikeuslaitosta ja sisäänpäinlämpiävän yhteisön moraalia vastaan.

Ennen kaikkea kirja pakottaa ajattelemaan seksuaalista väkivaltaa ja vallankäyttöä ja eritoten uhrin syyllistämistä. Ahtaimmissa ajatusmalleissa jo sen perusteella, että on nainen, voidaan tulkita osasyylliseksi raiskaukseen. Pukeutumisesta, käytöksestä, henkilöhistoriasta tai alkoholinkäytöstä saadaan helposti lisävoimaa syytöksille; näin käy myös Teenalle. Amnesty Internationalin sivuilla määritellään napakasti:

Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on ihmisoikeus, ja seksi ilman toisen osapuolen suostumusta on seksuaalista väkivaltaa. Tätä tosiasiaa eivät muuta flirttailu, lyhyt hame, humala tai yhteinen parisänky.

Hämmennyin kirjan nimen suomennoksesta, kun huomasin alkuteoksen nimen. Kirjan nimi on englanniksi Rape: A Love Story, jolloin näkökulma painottuu raiskaukseen. Suomennos Kosto: rakkaustarina korostaa raiskauksen jälkeisiä tapahtumia, joihin epäoikeudenmukainen oikeuskäsittely johtaa. Onkohan kustantaja halunnut silotella hieman, onko raiskausta pidetty liian raflaavana kirjan nimenä? Kyllä kai sanalla rape on samankaltainen voima englannissa?

Eri luvuissa on käytetty erilaisia kertojia. Kaikkitietävä kertoja havainnoi tapahtumia ja olosuhteita raportoiden, kun taas sinä-kertoja kohdistaa sanansa tapauksen vierestä todistaneelle tytölle. Jälkimmäinen kertojaratkaisu pakottaa lukijan tytön nahkoihin näkemään tapahtumaketjun hänen silmin.

Loppukevennykseksi vielä huomio kirjan kannesta. Ostin kirjan jonkin verkkokirjakaupan alesta noin vuosi sitten ja olen sittemmin nähnyt kannen monta kertaa kirjahyllyä järjestellessäni. Olen aina ajatellut, että kannessa on valkosipuleita! Kun luin kirjan, todella katsoin kansikuvaa ja näin, mitä kansikuva esittää. Nytkin kun kirjoitan tätä tekstiä, ja kirja on koneen vieressä, hahmotan kannen sivusilmällä valkosipuleiksi. Googlailin muita arvioita kirjasta ja sama huomio löytyy ainakin Karoliinan blogista. Todellinen harhautuskuva!

Kauhea, mutta hyvä. Näin kuvailin tätä ensimmäistä lukemaani Oatesia heti tuoreeltaan työkaverille. Kosto oli niin väkevä lukukokemus, että minun oli pakko lainata Oatesin Blondi kirjastosta joululomalukemiseksi. Alku vaikuttaa lupaavalta! Saattaa mennä tovi jos toinenkin ennen kuin tuo lähes tuhatsivuinen järkele on luettu ja päätyy blogiin asti.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Matkijanärhi (2010)

Alkuteos: Mockingjay.

Suomentaja: Helene Bützow (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 362.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kannen kuva: Tim O'Brien.

Nälkäpeli-trilogian kaksi ensimmäistä osaa luin ahmien, vaikka väkivalta ja lerput juonenkäänteet paikoitellen puistattivat ja ärsyttivätkin. Tekstit löydät täältä: Nälkäpeli ja Nälkäpeli: Vihan liekit. Tämä päätösosa ei mielestäni yllä edellisten tasolle: se ei ole kannen lupausten mukainen huipennus vaan pikemminkin lässähdys.

Matkijanärhessä ei olla enää Nälkäpeli-areenalla. Peli on muuttunut sodaksi Capitolin ja kapinallisten Vyöhykkeiden välille. Katnissin kotivyöhyke on tuhottu, ja sen asukkaista osa on onnistuttu evakuoimaan Vyöhykkeelle 13, jossa asutaan maan alla tiukan valvontajärjestelmän alaisina. Katnissin johtamat kapinalliset pyrkivät murtamaan Capitolin vallan.

Väkivallan määrä on kasvanut trilogiassa kirja kirjalta ja saa huipennuksensa päätösosassa. Sota jos mikä kun on silmitöntä tappamista. Ruumiskasoja siellä, joukkotuho tuolla. Puistattaa.

Mielenkiintoni siis hiipui loppua kohden. Viemärimutantit olivat hieman liikaa tälle fantasiaa vieroksuvalle lukijalle, ja kaiken "kruunasi" epilogi, jota ilman loppu olisi ollut siedettävä. Uteliaisuuttani en edes harkinnut jättäväni kirjaa kesken, sillä pakkohan tarina oli saada päätökseen.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Vihan liekit (2009)

Alkuteos: Catching Fire.

Suomentaja: Helene Bützow (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 412.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Nälkäpelin kakkososassa on paljon trilogian aloitusosasta tuttua: koukuttava juoni, jännitystä nostattavaa tunnelmaa ja ihmissuhdepyöritystä. Kirja on ykkösosan tavoin varsinainen lukusukkula, ja luin sen yhdeltä istumalta.

Edellisessä kirjassa Nälkäpelin voittajiksi selviytyneet Katniss ja Peeta joutuvat lähtemään kaikki Vyöhykkeet kattavalle voittajakiertueelle. Katnissin toiminta koko kansalle televisioidussa Nälkäpelissä on lietsonut kapinaa Vyöhykkeillä, ja presidentti Snow pyrkii paikkaamaan tilannetta painostamalla Katnissia toimimaan kiertueella Capitolin toiveiden mukaisesti. Tiedossa on myös entistä hurjempi versio Nälkäpelistä: joka 25. vuosi osallistujat valitaan aiempien voittajien joukosta.

Katnissin sisupussiluonne nousee jälleen merkitsevään rooliin. Itsepäinen ja tarmokas nuori nainen ei pysty toimimaan vastoin luontoaan, vaikka seuraukset eivät olisikaan välttämättä mieluisia. Vahva sankaritar epäröi ainoastaan ihmissuhteissa: kolmiodraaman miesosapuolet Gale ja Peeta saavat tyytyä epäjohdonmukaiseen kohteluun.

Tässä kakkososassa väkivalta tulee enemmän iholle kuin edeltävässä kirjassa. Nälkäpelin perusajatushan on ahdistava ja lamauttava: tapa tai tule tapetuksi. Kuolemasta ja tappamisesta tehdään viihdettä, mikä on sairasta. Välillä lukiessani mietin, pitäisikö heittää koko kirja menemään, mutta jatkoin kuitenkin loppuun saakka.

Nälkäpeliä tuleekin lukea genrensä edustajana. Nuortenkirjoille nykyisin tyypilliset lohduttomat dystopiat tarjoavat mahdollisuuden ajatusleikkiin: mitä jos? Olen sitä mieltä, että Nälkäpeli sopii ajanvietelukemiseksi myös aikuisille, kunhan ei ota lukemaansa liian vakavasti.

Aion lukea trilogian päätösosan ennen kuin katson kirjoista tehdyt elokuvat. Haluan pitää kiinni omista mielikuvistani vielä viimeisen kirjan ajan.

Lokakuussa ja marraskuussa luetut

Loka- ja marraskuu ovat takanapän, ja nyt on vihdoin päästy turvallisesti joulukuun puolelle: mahtavaa! Joulun odotus on minusta ihanaa aikaa, kun taas lisääntyvä pimeys ja väsymys tekevät loppusyksystä tällaiselle kesäihmiselle aina rankan.

Hiljalleen kehittyvä joulumieli, erilaiset kalenterit, kynttilät, jouluvalot ja lähestyvä pieni joululoma piristävät. Varsinaista joulua tulee vietettyä tänä vuonna varmaankin kolmessa eri paikassa useampana päivänä, joten läheisten ihmisten seuraa ja hyvää ruokaa on tiedossa runsain mitoin. Toki huomenna koittavalla Berliinin-reissullakin on iloiseen mielialaan osansa!

Nyt ensin muutama lyhytarvio. Boström Knausgårdille ja Austerille haluaisin antaa enemmän tilaa ja huomiota, mutta aikatauluihin vedoten ne saavat vain lyhykäiset esittelyt osakseen. Parempi sekin kuin ei mitään. Lyhäreiden jälkeen ovat vuorossa linkit loka-marraskuussa luettuihin ja blogattuihin.

Bloggaamattomat:

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (2013) (138 s.)

Alkuteos: Helioskatastrofen.

Suomentaja: Petri Stenman (2013). Like.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oma arvio: 4½/5.

Kannen kuva: Benjamin Goss.

Vanhemman mielisairaus, uskonnollinen sijaisperhe, kielilläpuhumisen taito. Nuoren Annan elämä on myllerryksessä, eivätkä hänen voimansa tahdo riittää. Tarinan tunnelmat ovat vahvoja, Annan maailma omalakinen.

Luin kirjan yhdeltä istumalta, ja nyt jokunen viikko myöhemmin tekisi mieli palata tekstin pariin uudelleen. Tarina jättää tilaa lukijan tulkinnoille ja kestäisi hyvin toisen lukukerran. Oikeastaan se vaatisi sitä. Kirjan nimi, kansikuva ja teemat johdattelevat hakemaan tulkinnolle tukea kreikkalaisesta mytologiasta.

Knasun vaimon pienoisromaani ei olekaan mikään miehensä maineella ratsastavan vaimon tekele, vaan taidokas, harkittu ja oivaltava teos.

* * *

Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä (1982) (264 s.)

Alkuteos: The Invention of Solitude.

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2005). Tammi.

Mistä minulle: sain lahjaksi.
Oma arvio: 4/5.

Aiemmin olen lukenut Austerilta muun muassa omaelämäkerrallisen Talvipäiväkirjan, ja Yksinäisyyden äärellä on ensin mainitusta pitäneelle mannaa. Auster kuvailee ja reflektoi perheensä historiaa ja etenkin isäänsä. Kirjan ensimmäinen puolikas piti tiiviisti otteessaan: isän kuoleman jälkeen vaiettu tragedia alkaa aueta. Kirjan jälkimmäisessä osassa fokus hieman katoaa, en tahtonut löytää punaista lankaa kaikkien kirjallisuusviitteiden ja -sitaattien joukosta. Silti mainio kirja!

* * *

Reko Lundán: Ilman suuria suruja (2002). (354 s.) 

WSOY.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Oma arvio: 3/5.

Päällys: Tuula Mäkiä.

Nuhruinen kansipaperi ja minun silmiini ruma kansi sopivat kirjan tarinaan sikäli, että siitä tulee nuhruinen ja ruma olo. Lundánin esikoinen kuvaa nuorten perheen perustamista, avioliiton karikkoja, itsenäistymistä, lasten kasvamista ja itsensä löytämistä sekä alkoholismia.

Kirja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ilmestymisvuonnaan.


Lokakuussa blogatut

Peter Franzén: Samoilla silmillä (2013). 233 s.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (2013). 168 s.


Marraskuussa blogatut

Susanna Alakoski: Sikalat (2006). 282  s.

Roman Schatz: Berliini: oppaana Roman Schatz (2012). 255 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012). 366 s.

Antti Tuuri: Bospor Express (2013). 202 s.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä (2013). 283 s.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja (2009). 470 s.

Loka-marraskuussa luettuja sivuja kertyi 3015. Koko vuoden lukusaldo näyttäisi olevan 88 kirjaa, eli sadan rajapyykki häämöttää jo lähellä!

Joulukuussa luen vain oman hyllyn kirjoja, jotta pääsisin edes lähelle Kirjavuori-haasteen tavoitettani. Lähiviikkoina otan itseäni niskasta kiinni ja julkaisen molemmat 1Q84-tekstit, jotka ovat lojuneet luonnoksissa jo monta kuukautta. Ensi vuoden puolelle en kehtaa niitä roikottaa.

Huomenna (eli tuotapikaa tänään) selviää tämän vuoden Finlandia-voittaja. En ole lukenut tällä kertaa yhtäkään finalistia, joten en myöskään veikkaile voittajaa. Silti jännitän, kuka palkinnon mahtaa viedä...

Loppuviikon tallailen Berliinin katuja, ja blogihiljaisuutta on odotettavissa lähes viikon verran. Valokuvatuliaisia reissulta tulee blogiin sitten aikanaan! Bis bald!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Tredje bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2013).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 470.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Minä elän, minulla on omia lapsia, ja heidän kanssaan olen pohjimmiltaan yrittänyt saada aikaan vain yhden asian, nimittäin sen etteivät he pelkäisi isäänsä.

Luin kirjan lokakuussa, joten olen ehtinyt haudutella ajatuksiani siitä jo hieman liian kauan. Jotakin olisin voinut kirjata ylös heti tuoreeltaan, mutta vahva kirja muistuu mieleen pienen tauonkin jälkeen. 

Knausgård teki sen taas. Hullaannuin Knasun kirjoitustyyliin ja vaikutuin kerronnan yltiöpäisestä rehellisyydestä jo omaelämäkerrallisen kirjasarjan ensimmäisen osan luettuani.  Ensimmäisessä osassa aiheena olivat teini-ikä ja isän kuolema, ja toinen osa keskittyi perhe-elämään ja kirjailijuuteen. Tässä sarjan kolmannessa osassa Knausgård keskittyy ala-asteaikojensa muisteluun.

Knausgård kertoo pienen Karl Oven vaiheista lapsen silmin. Ympäristöään tutkiva lapsi näkee asiat ensimmäisen kerran, ja Knausgård osaa välittää tämän löytämisen ilon ja hämmennyksen lukijalle. Aikuiselle arkiset asiat kuten rakenteilla olevalla asuinalueella pyörivät työmiehet herättävät Karl Ovessa ja muissa naapuruston pojissa ihailua ja loputtomasti kysymyksiä: Miten? Miksi? Kuinka?

Karl Oven perhe asuu etelä-Norjassa, Tromøyan saarella. Ensimmäiset kouluvuodet ja uintiharrastus marssittavat Karl Oven elämään monia onnistumisia, mutta myös karvaita pettymyksiä. Herkkä Karl Ove itkee helposti, vaikka kuinka yrittäisi taistella kyyneliä vastaan.

Isän pelko on nuoren Karl Oven elämän kipupiste. Isä saattaa suuttua mitä pienimmästä asiasta, koko ajan pitää liikkua varpaillaan. Pelko on melkein lamauttavaa kauhua, jonka muistot elävät vahvasti aikuisen miehen mielessä:

Pelkäsin häntä niin etten pysty toistamaan sitä, en vaikka ponnistaisin voimani äärimmilleen; minulla ei ole sen koommin ollut samanlaisia tunteita kuin niitä mitä minulla oli häntä kohtaan, ei lähellekään.

Hänen askeleensa portaissa, oliko hän tulossa luokseni?

Hänen silmistään paistava raivo. Suunpielen juonteet, hallitsemattomasti toisistaan erkanevat huulet. Ja sitten hänen äänensä.

Alan melkein itkeä kun kirjoitan tästä ja kuulen sen mielessäni.

Tilanne kotona käy Karl Ovelle entistä ahdistavammaksi, kun äiti lähtee vuodeksi jatkokoulutukseen Osloon ja on suurimman osan viikosta poissa. Kodin painostavan ilmapiirin vastapainona toimivat onneksi riehakkaat ja kokeilevat leikit lähimetsissä. Pojat ovat poikia.

Jos kirjasarjan osia pitäisi pistää paremmuusjärjestykseen, niin kolmonen kipuaisi asteikollani hivenen kakkosta korkeammalle. Sukelsin tarinaan niin syvälle, että Karl Oven pelot kouraisivat vatsanpohjaa. Toisaalta en voinut olla nauramatta pikkuvesselien metsäretkien kommelluksille.