Eeva Kilpi: Talvisodan aika (1989)

Äänikirja.

Lukija: Liisi Tandefelt.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 6 t 48 min.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällys: Raimo Raatikainen.

Eeva Kilpi on kirjoittanut kolme omaelämäkerrallista teosta, joissa hän kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sota-ajan Suomessa. Talvisodan aika: lapsuusmuistelma aloittaa Kilven muistelmien sarjan.

Tulee sota. Nämä isän sanat tarkoittavat, että se hirvein ja kamalin mahdollinen asia on todella tapahtumassa. Kilpi on 11-vuotias, kun Talvisota syttyy. Hän asuu perheineen Karjalassa, Hiitolassa. 

Sodan myötä arkeen tulevat lakanasta kyhätyt lumipuvut, ilmahälytykset, kaasuharjoitukset, pilvettömän taivaan vaarallisuus, lentokoneista putoavat pommit. Pilvinen tai lumituiskuinen sää taas tarkoittaa hetken turvaa; pommikoneet eivät sellaisella kelillä lentäisi.

Kilpi kuvaa elävästi lapsen näkökulmasta pelottavia vaiheita Talvisodan aikana. Nuori tyttö tuntee itsensä  voimattomaksi sodan keskellä ja rukoilee paljon. Lapsen hätä ja avuttomuus ovat viiltäviä: Tietävätkö aikusetkaan, mitä oikeasti tapahtuu? Voiko aikuisten sanaan enää luottaa? 

Kilpi kokoaa tarinaa muistojensa palasista. Hän tekee selväksi, että voi muistaa väärin tai vain luulla muistavansa jotakin: ehkä jokin pätkä tarinaa onkin jonkin toisen kertomaa ja muistamaa. Tällä ei ole väliä, sillä sehän on muistelmien ominaispiirre, siis se, ettei mitään voi dokumentoida muistinsa varassa täydellisesti.

Omilta kotiseuduiltaan ja juuriltaan lähteminen pakon edessä jättää ihmiseen ikävän lisäksi elinikäiset traumat. Evakkous on kirvelevä haava. Erityisen mielenkiintoista ja myös koskettavaa kuunneltavaa Kilven teos oli siksi, että omat isovanhempani ovat kotoisin luovutetusta Karjalasta.

Liisi Tandefeltin ääni istuu tarinaan loistavasti, vanhemman naisen ääni tukee tukee muistelemista.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri (2008)

Alkuteos: The White Tiger.

Suom. Tarja Teva (2009).

Kustantaja: BTJ.

Sivumäärä: 345.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen.

Blogihiljaisuus venähti kuin huomaamatta kolmiviikkoiseksi. Loma loppui, arki alkoi. Siinä syy kirjoitusjumiin näin tiivistettynä. Pää on töistä pyörällä aina loman jälkeen, ja tänä vuonna syksy tarkoitti melkoisia muutoksia työtehtävissä, joten totuttelemista riittää.

En ole kuitenkaan jättämässä blogia heitteille, ehei! En ainakaan näin mehukkaan kirjasyksyn kynnyksellä. Elokuu lähenee loppuaan, ja yritän saada blogattua elokuussa lukemistani kirjoista edes lyhyesti ennen kuunvaihdetta. Luvassa on siis postaussadetta seuraavina päivinä.

Adigan Valkoinen tiikeri voitti Man Booker -palkinnon vuonna 2008, mutta palkinto ei ollut varsinaisesti syyni lukea kirja. Huomasin töissä, että Valkoisia tiikereitä on useampi nide hyllyssä, ja päätin kokeilla lukea kirjan – jos se olisi hyvä, niin sitä voisi suositella asiakkaille ja saada kirjat liikkumaan.

Päähenkilö on intialainen Balram, joka kirjoittaa elämäntarinansa kirjeissä, joita hän työstää seitsemän yön ajan. Kirjeistä hahmottuu raadollinen ja varsin haiseva totuus intialaisesta elämästä slummeineen ja siitä, mitä on oltava valmis tekemään oman selviytymisen puolesta.

Kastilaitos on kaikkea muuta kuin inhimillinen; toisten ihmisten henki on arvokkaampi kuin toisten. Kirjoittamattomat säännöt ohjailevat ihmisten elämää. 

Miksi minusta tuntui että minun täytyi tarttua hänen jalkoihinsa, koskettaa niitä ja hieroa niitä ja tuottaa niille hyvää oloa - miksi? Koska halu palvella oli istutettu minuun: hakattu kallooni naula naulalta, kaadettu vereeni aivan kuin liete ja teollisuusmyrkyt kaadettiin Äiti-Gangesiin.

Kerran sukupolvessa kuitenkin syntyy valkoinen tiikeri, poikkeusyksilö. Viekkaus ja häikäilemättömyys aseinaan Balramin onnistuu luovia kastijärjestelmässä parempaan suuntaan. On ymmärrettävä, millä säännöillä elämän peliä pelataan, jotta sen voi voittaa.

Adiga kirjoittaa hajut ja maut niin elävästi, että Intia tulee kosketusetäisyydelle. Valkoinen tiikeri oli minulle niin iholle tuleva ja aisteihin käyvä lukukokemus, että Adigan toinen suomennettu teos Viimeinen mies on myös ehdottomasti luettava jossakin vaiheessa. Ja kyllä, olen jo päässyt suosittelemaan Valkoista tiikeriä yhdelle asiakkaalle.

Heinäkuussa luettua

Heinäkuussa sain ilokseni lomailla ja vietin kuukauden pääasiassa mökillä. Niinpä luettua tuli! Tosin kesälomakirjoista noin puolet jäi vielä lukematta, niin suureelliset suunnitelmani taas kerran olivat...

Kuukauden lukemisia ohjasivat kolmas lukumaratonini ja Murakami-mania, joka iski lomalaiseen salaman lailla. Viimeviikkoiselle Murakami-suitsutukselle on luvassa jatkoa vielä elokuun puolella, sillä 1Q84 on hyvässä vauhdissa, ja pakkohan se Sputnik-rakastettuni oli kirjastosta lainata!

Mutta tässä koontia viime aikoina luetuista:

Bloggaamattomat

John Irving: Minä olen monta (2012) (615 s.)

Alkuteos: In One Person. 

Suom. Kristiina Rikman. Tammi.

Mistä minulle: ostin uutena.

Päällys: Timo Mänttäri.

"Omistuskirjoitus"

Olen joskus takavuosina lukenut muutaman Irvingin, mutta en muista lukukokemusten olleen erityisen järisyttäviä. Minä olen monta yllättikin minut täysin. Ihailin lukiessani Irvingin tapaa kuvata ihmisten ajatuksia, kasvua, tunteita ja hapuilevuutta. Romaanin henkilökaarti on varsin vaikuttava; se on kirjava kuin sateenkaari: biseksuaali Billy, salaperäinen Kittredge, ensirakkaus Elaine ja tietenkin transsukupuolinen kirjastonhoitaja neiti Frost. Ja monet muut.

Päähenkilö Billy on biseksuaali, ja hänen ongelmansa on, että hän rakastuu aina vääriin ihmisiin. Se on surullista ja raastavaa, kuten myös biseksuaalien asema ylipäätään: heitä tuntuvat syrjivän sekä heterot että homot.

Olin kuuntelemassa Irvingiä Helsingin yliopistolla järjestetyllä vierailuluennolla huhtikuun lopulla. Ostin kirjan ennen luentoa omistuskirjoituksen toivossa, mutta käsileikkauksen vuoksi kirjailija ei signeerannut lainkaan. Kuvassa näkyy leima, joilla kustantamon edustaja leimasi halukkaiden teoksia. Tämä oli  kieltämättä pienoinen pettymys.

* * *

Paul Auster & J .M. Coetzee: Tässä ja nyt: kirjeitä ystävyydestä (2013). (296 s.)

Alkuteos: Here and now.

Suom. Erkki Jukarainen ja Seppo Loponen. Tammi.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Austerin ja Coetzeen keskinäiseen kirjeenvaihtoon perustuva kirjeromaani oli mielenkiintoinen sukellus kahden kuuluisan kirjailijan ystävyyteen. He käsittelevät kirjeissään monia erilaisia aiheita, kuten urheilua, politiikkaa ja tietysti kirjallisuutta.

Kirjoittavat kollegat suhtautuvat toisiinsa veljellisesti. He eivät selkeästikään ole aina samaa mieltä, mutta se ei estä keskustelua. He myös kommentoivat ja korjaavat toistensa virheitä hyvässä hengessä.

Tässä ja nyt oli kepeän kiinnostava lukukokemus: kirjeromaanin lukeminen oli mukavaa vaihtelua, niitä tulee harvemmin eteen. Viime talvena alkanut Auster-intoilu sai tästä kirjasta lisää virtaa!

* * *

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (2006). (374 s.)

Alkuteos: L'élégance du hérisson.

Suom. Anna-Maija Viitanen. Gummerus.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Sanna-Riitta Meilahti

Siilin eleganssi päätyi kesälomalukemistooni postitiivisten blogisavujen perusteella. Muiden arvioista mieleeni oli jäänyt, että Barberyn teos olisi monikerroksinen, ihastuttava ja yksinkertaisesti hyvä. Niinpä jouduinkin pettymään. Kirja oli minusta alusta loppuun ihan ok, mutta mitään mullistavaa en siitä löytänyt. 

Keski-ikäinen rouva Michel eli Renée asuu ja työskentelee ranskalaisessa rikkaiden asuttamassa kerrostalossa, jonka asukkailta hän piilottelee todellista älykkyyttään ja kiinnostuksenkohteitaan. Hän pitää yllä stereotyypisen ovenvartijamuijan kulisseja, vaikka todellisuudessa hän harrastaa kirjallisuutta, taidetta ja klassista musiikkia. Taustalla on pelko siitä, että jos kurkottelee ylempään luokkaan, niin käy köpelösti.

Renée on kirjan toinen kertoja, ja toisena toimii talossa asuva 12-vuotias Paloma. Hän kärsii rikkaan perheensä ajatusmaailmasta ja on päättänyt tappaa itsensä aiheuttaakseen perheelle mahdollisimman paljon tuskaa. Renéetä ja Palomaa yhdistää sulkeutuneisuus ja korkea, toisilta piiloon jäänyt viisaus.

Minusta tarinan lähtöasetelma ja kirjan maailmankuva tuntuivat turhan mustavalkoisilta. Luokkaeroihin perustuvat stereotypiat ärsyttivät, samoin ylimielinen puhe älykkyydestä onnistui kimpaannuttamaan.

Siilin eleganssi nosti minulla piikit pystyyn. Pikainen kierros muissa blogeissa osoitti, että on muitakin bloggaajia, joihin tämä ei uponnut.

Blogatut

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012). 261 s.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat (2005). 6 h 30 min

Peter Handke: Riisuttu epäonni (1972). 119 s.

Peter Handke: Vasenkätinen nainen (1976). 93 s.

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani (2010). 271 s.

Wladimir Kaminer: Ryssändisko (2000). 157 s.

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi (2005). 330 s.

Peter Handke: Jukeboksista (1990). 120 s.

Haruki Murakami: Norwegian Wood (1987). 437 s.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (1982). 351 s.

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002). 639 s.

Tämän postauksen kirjoissa oli sivuja ennätykselliset 4063 ja äänikirja-aikaa 6 tuntia 30 minuuttia. Otsikoinnista huolimatta luin esimerkiksi Irvingin jo huhtikuussa, mutta jotenkin se vain on jäänyt ilman mainintaa blogissa. Samoin Austerin ja Coetzeen kirjeromaani sekä Wallacen esseekokoelma luin jo kesäkuun puolella.

Kokosin tähän postaukseen kaikki luetut, mutta vielä bloggaamattomat kirjat. Päätin niin sanotusti putsata pöydän. Jatkuvasti postausvuoroaan odottavat kirjat käyvät stressaamaan, kun jotakin pitäisi kirjoittaa eikä keksi mitään. Nyt on tilanne nollattu ja pääsen aloittamaan syksyn muiden kirjojen parissa!

Nannan III lukumaraton: jälkipuintia

Osallistuin reilu viikko sitten kirjabloggaajien yhteiseen lukumaratoniin, johon otti osaa peräti yli 30 bloggaajaa. Varsinaisen maratonpostaukseni voi lukaista täältä.

Olin varannut koitosta varten reilun pinon kirjoja. Tällä kertaa luin pelkästään alkujaan saksankielisiä kirjoja. Missään nimessä tarkoitukseni ei ollut lukea pinon kaikkia kirjoja, vaan poimia kasasta aina fiilikseen sopiva teos.

Maratonille varatut kirjat

Kuten olen aiemmissa lukusessioissani huomannut, hyvät eväät ja lukurauha ovat ehdottoman tärkeitä. Lukurauha voi joskus rikkoutua yllättäen; tällä kertaa jouduin torjumaan lentomuurahaisten invaasiota kesken urakan.

Herkkuleipä piristi uupunutta lukijaa.

Maratonilla kiire kirjoittaa edellyttää riman laskemista, kun jokaista lausetta ja ajatusta ei voi hioa loputtomiin. Toisaalta on myös jotenkin virkistävää kirjoittaa luetusta kirjasta heti, kun se on vielä aivan tuoreessa muistissa. Toki sanottavaa kertyisi makustelun jälkeen enemmän, ja se olisi kenties harkitumpaa, mutta välillä tuollainen heti tuoreeltaan kirjoittaminen tekee hyvää.

Sää oli suosiollinen: aurinkoa ja lämpöä riitti.

Vuorokaudesta menee väkisinkin aikaa muuhun kuin lukemiseen: on nukuttava, syötävä, hoidettava kenties lemmikkiä sekä kirjoitettava tänne blogiin. Päivitin maratonin edistymisestä myös blogin uutukaisille Facebook-sivuille, mikä tietysti vei oman aikansa.

Enemmän lukuaikaa saa sillä, että valmistelee ruoat etukäteen ja ottaa esimerkiksi mahdolliset valokuvat etukäteen. Minulla kesti tällä kertaa kuvien lataaminen joka kirjan kohdalla yllättävän kauan, ja tuhrasin aikaa myös ruokien väsäilyyn. Ainekset ja suunnitelmat olivat valmiina, mutta valmiiksi asti en ehtinyt sapuskaa etukäteen tehdä.

Mutta, kuten on tullut varmasti jo selville, lukumaraton ei ole nimestään huolimatta varsinainen kilpailu, jossa yritettäisiin haalia kokoon suurinta mahdollista kokonaissivumäärää. Vuorokauden lukuprojekti on enemmänkin mielenkiintoinen haaste ja samalla mahdollisuus tehdä havaintoja itsestään lukijana. Oman lukuvauhtini tuntien arvelin saavani tonnin rikki, mutta en pyrkinyt siihen väkisin.

Maratonin kirjakimara.

Summauksena voin todeta, että maratonseikkailu kannatti jälleen! Tuli luettua kauan luettavien pinossa maanneita kirjoja intensiivisesti. Lähes häiriöttä lukemiseen keskittyminen on ihanaa, juurikin kesälomalle sopivaa puuhaa.

Haruki Murakami x 3

Kirjoitan yleensä kussakin blogipostauksessa yhdestä kirjasta, jos mukaan ei lasketa lukumaratoneja ja kuukausikoosteita. Tähän tekstiin olen nyt poikkeuksellisesti koonnut lyhyesti ajatuksiani kolmesta Haruki Murakamin kirjasta, jotka olen lukenut vastikään.

Kiinnostuin Murakamin teoksista, kun kirjoitin hänestä töissä kirjailijaesittelyn. Ennen näitä alla esiteltäviä kirjoja olin lukenut Murakamin omaelämäkerrallisen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kirjailijaesittelyä varten selailin Murakamin suomeksi ilmestyneitä kirjoja ja päätin sitten lainata useamman romaanin kesälomaksi, koska voisihan niitä vähän lueskella. Aloitin Norwegian Woodilla, ja se oli menoa…

Haruki Murakami: Norwegian Wood (1987)

Alkuteos: Noruwei no mori.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood.

Suomentaja: Aleksi Milonoff (2012).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 437.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällyksen valokuva:
Tran Anh Hungin elokuvasta Norwegian Wood

Ennakkoluulojeni ohjaamana epäilin Murakamin tekstin olevan jotenkin vaikeaa ja hidaslukuista. Tiedä sitten, johtuivatko olettamukseni Nobel-voittajaveikkauksista vai mistä, mutta ne kumoutuivat pian. Norwegian Wood oli minulle varsinainen lukusukkula eli kirja, jonka sivujen kääntämistä en vain voinut lopettaa.

Toru Watanabe muistelee opiskeluaikojaan 1960-luvun lopun Tokiossa. Torun opiskeluvuosiin mahtuu opiskelijamellakoita, värikästä asuntolaelämää ja erikoisia ihmissuhteita. Tarina vilisee viittauksia musiikkiin ja kirjallisuuteen. Akustinen kitara soi, ja Toru on töissä levykaupassa. Nuoruuteen kuuluu seksuaalisia kokeiluja ja se, että joidenkin mieli horjuu. Ystävyys ja rakkaus nousevat merkittävimmiksi.

* * *

Jos lukee samoja kirjoja kuin muut, ajattelee niin kuin muut. Niin tekevät vain moukat ja vetelykset.

* * *

Asia on sitten sillä selvä. En usko enää mihinkään hemmetin vallankumoukseen. Uskon vain rakkauteen.

* * *

 Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (1982)

Alkuteos: Hitsuji o meguru bõken.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä A Wild Sheep Chase.

Suomentaja: Leena Tamminen (1993).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 351.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Huikean Norwegian Woodin jälkeen aloitin Suuren lammasseikkailun hieman epäillen: olinko pitänyt Norwegian Woodista vain siksi, että se on luonnehdintojen mukaan Murakamin realistisin teos? Miten fantasialla höystetty maaginen realisimi iskisi minuun?

Lammasseikkailu veti minut absurdiin maailmaansa niin syvälle, että haltioiduin. Juoni sai minut koukkuun heti kirjan alussa. Kirjassa esiteltävä absurdi todellisuus on niin hullunkurinen, että lukija on pakko antaa periksi. Tarinassa esiintyvät esimerkiksi nainen, jolla on maailman kauneimmat korvat, ja salaperäinen lammas, jonka etsimisestä lammasseikkailussa on kyse. Tapahtumia ei voi selittää järjellä, joten ei auta kuin antaa tarinan viedä.

Jälleen toistuivat akustinen kitara, vuoristo, talven voima, seksuaaliset kokeilut, viittaukset musiikkiin ja kirjallisuuteen ja monet muut ensimmäisessä Murakamissani tutuksi tulleet piirteet.

* * *

On olemassa vertauskuvallisia unia – unia jotka esittävät jotakin todellisuutta. 
Sitten on olemassa vertauskuvallisia todellisuuksia – todellisuuksia jotka esittävät jotakin unta.

 * * *

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002)

Alkuteos: Umibe no Kafuka.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore.

Suomentaja: Juhani Lindholm (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 639.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällys: Kazuko Otsuka

Kafka rannalla oli Suuren lammasseikkailun tavoin todella erikoinen kirja. Maailma, johon kirja lukijan vie, ei taaskaan ole järjellä selitettävissä. Taivaalta satavat kalat, puhuvat eläimet ja rinnakkaistodellisuudet pistivät tämän fantasiaa vierastavan lukijan aluksi koville, mutta lopulta nautin lukemastani.

Lukijalle esitellään vuorotellen palasia kolmesta erilaisesta tarinasta, joiden osaset alkavat vähitellen lähentyä toisiaan. Lukijan täytyy sietää epävarmuutta ja salaperäisyyttä melko kauan, mutta se kannattaa. Yllätyksiä ja hämäriä käänteitä tässä yli 600-sivuisessa siis piisaa.

Kuten Suuri lammasseikkailu, myös Kafka rannalla on eräänlainen absurdi seikkailuromaani. Tai pikemminkin etsintäromaani, sillä omalaatuiset henkilöt etsivät jotakin, vaikka eivät aina aivan itsekään tiedä, mitä ollaan hakemassa. Unet ja mytologiat sekoittuvat todellisuuteen, jonka todenmukaisuudesta ei siitäkään voi aina tietää.

Sen tarkemmin en halua juonesta laverrella. Liikaa paljastamatta voinen todeta, että oli mielenkiintoista, kuinka päähenkilö, 15-vuotias Kafka, löytää suojapaikan yleisestä kirjastosta. Siellä hän kohtaa erikoisen kirjastonhoitajan ja -johtajan, joiden rooli nuoren miehen elämässä toi etäisesti mieleeni Irvingin Minä olen monta. Irvingilläkin nuoren miehen elämän käännekohtia oli tutustuminen neiti Frostiin, varsin omalaatuiseen kirjastonhoitajaan. (Ja nyt taas muistan, etten ole vieläkään kirjoittanut tuosta Irvingistä, vaikka luin sen jo huhtikuussa.)

Kirjan runsaus tuntui helpoimmin hallittavalta, kun sitä luki ripeään tahtiin. Seksi sekä kirjallisuus- ja musiikkiviittaukset alkavat tuntua peruskauralta Murakamille.

* * *

Nämä edellä esitellyt Murakamit saivat aikaan sellaista Murakami-maniaa, että minun on saatava loputkin suomennetut Murakamit käsiini ja pian! Onneksi syntymäpäivän lahjapaketista paljastui 1Q84, joten seuraavaksi saan nauttia lähes 800 sivusta Murakamia. Sen jälkeen vuoron saa Sputnik-rakastettuni.

On vähän hullunkurista, että tunnen löytäneeni uuden lempikirjailijan ja sitten tungen ajatukseni kolmesta kirjasta yhteen tekstiin. Koin tämän vaihtoehdon hyväksi siksi, että todella hyvistä kirjoista kirjoittaminen tuntuu monesti niin vaikealta. Kirja on niin hyvä, että en keksi siitä tarpeeksi hyvää sanottavaa. Kehusanat kuulostavat latteilta. Joten näin siis tällä kertaa – ehkä seuraavat Murakamini saavat aivan omat postauksensa.