Joulutervehdys

Jouluna on aika muistaa vuoden mittaan tärkeiksi tulleita ihmisiä. Niinpä tässä tulee pieni joulutervehdys kaikille teille, blogini lukijat! Olet sitten satunnainen surffari, rekisteröitynyt vakilukija, anonyymi, kommentoiva tai hiljaa pysyvä. Jokainen on tärkeä.

Kirjakimarani on melkoisen pieni blogi moneen muuhun verrattuna, mutta enpä olisi uskonut kohta vuosi sitten blogia aloittaessani edes tällaisiin lukija- ja kävijämääriin. Aloitin omaksi ilokseni ja päädyin osaksi eläväistä yhteisöä.

Blogisynttäreitä vietän tammikuun alussa, jolloin luultavasti uskaltaudun heittämään ilmoille ensimmäisen kehittelemäni haasteen. Jännittävää! Täytyy vielä tutkailla ja varmistella, ettei liian samankaltaista Blogistaniasta jo löydy. Loppuvuodesta on luvassa vielä jokunen postaus jo luetuista kirjoista ja hieman tulevan vuoden hahmottelua.

Seuraavan kuvan ja parin lempijoululauluni säkeistön myötä toivotan hyvää joulua ja rentoa joulumieltä!

Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta

Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta

Eikä sinne matka silloin kovin kauan kestä

Joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä

Joulumaasta kuvitellaan paljon kaikenlaista

Kuinka toiveet toteutuu ja on niin satumaista

Voi, jos jostain saada voisin suuren puurokauhan

Sillä antaa tahtoisin mä maailmalle rauhan

(Juha Vainio)

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin (2008)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 381.

 Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

14 solmua Greenwichiin kertoo kilpailusta, joka toteutetaan tiedemies Edmond Halleyn (1656–1742) muistoksi. Tavoitteena on kiertää maapallo vuoden aikana Halleyn hengessä eli 1700-luvun oloja mukaillen. Tämä tarkoittaa käytännössä lähinnä jalkapatikkaa ja purjevenettä. Kirjassa raskasta taivalta seurataan joukkueen numero 6 näkökulmasta. Joukkueen muodostavat Irlannissa asuva aviopari Graham ja Isla, heidän vanhan opiskelukaverinsa Petr ja tämän veli Kari, joka liittyy seurueeseen myöhemmin. 

Matkaan lähdetään Greenwichin nollameridiaanilta, ja tarkoitus on palata tismalleen samaan paikkaan vuoden kuluttua. Matkan reitti kulkee alusta loppuun samaa pituuspiiriä pitkin; kilpailijat saavat poiketa meridiaanilta maalla vain mailin verran ja merellä kymmenen meripeninkulmaa. Kilpailijat kulkevat siis kuin kapeassa tunnelissa noin 40 000 kilometrin matkan. Matkantekoa valvoo jatkuvasti Lontoosta käsin järjestäjä, ja kilpailu etenee tiukkojen sääntöjen puitteissa.

Kirjassa kaikki matkalla olijat pääsevät ääneen. Kertojana on pääasiassa Kari, jonka kertoma täydentyy Petrin muistikirjasta poimituilla otteilla. Lisäksi mukana on Islan ja Grahamin kirjoittamia lokikirjan tekstejä. Alkuun minulla kesti ymmärtää tätä kertojaratkaisua, varsinkin kun Kari ei edes ole alkumatkalla mukana, mutta melko pian moniäänisyyteen tottui. Ja lopulta selittyi erikoinen pääkertojaratkaisukin.

Tartuin kirjaan skeptisenä. Epäilin, etten jaksaisi innostua maailmanympärysmatkasta. Olipa mukava jälleen murtaa ennakkoluulonsa, sillä pikaluin kirjan parissa illassa. Kirja kuvaa minusta tuntuvasti matkalla olemista, sitä tilaa, johon joskus matkoilla ollessaan pääsee. Lukuelämys vei maailman ympäri pikavauhtia, kunnes lopulta kotiinpaluuta alkoi jo odottaa. 

Parhaimmillaan Jalonen on vaihtuvien tunnelmien kuvaajana sekä ympäristön havainnoijana. Kieli on minun makuuni sopivan omaperäistä olematta liian keksimällä keksittyä:

Viljelty palmukaistale loppui jyrkän töyrään alle. Metsä sankkeni ja kostui ja muutaman sadan metrin matkalla rinne muuttui vaikeakulkuiseksi rydöksi jossa kasvoi vieri vieressä metrien korkuisia saniaisia ja raunioisia. Maa oli livettävän märkää ja varjokohdissa mustana suona.

Loppua kohden aloin kyseenalaistaa tarinan uskottavuutta. En tarkoita verrattuna todelliseen maailmaan, vaan tarinan maailman uskottavuutta. Olisivatko kilpailijat muka pystyneet viemään urakkansa loppuun sen jälkeen, mitä matkalla kävi? (Tämä jää hieman kryptiseksi, mutta liikoja ei parane paljastaa.) Vaikka kilpailu on sekä fyysisesti että henkisesti kuluttava, on myös alussa niin periaatteisiinsa uskovan Grahamin vätysmäisyys lopussa minusta epäuskottavaa. Myöskään Karin päätöstä en niele, se ei ole perusteltu.

Osallistuin tällä kirjalla Morren maailman jo päättyneeseen Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Haaste loppui itsenäisyyspäivänä, mutta tämän tekstin syntyminen vei aikansa. Haasteessa riitti, että oli määräpäivään mennessä lukenut kirjat, bloggauspakkoa ei ollut. Arpaonni oli puolellani, sillä voitin haasteen loppuarvonnassa lohdutuspalkinnon, mikä oli hauska yllätys! Palkinnoksi saatu Mörkö-magneetti pääsi jo muiden muumilaaksolaisten joukkoon jääkaapin oveen.

Ilsen, Lumiomenan Katjan ja Jokken arviot voit kurkata linkeistä.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (2012)

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 210.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensin karsastin tätä kohukirjaa. Onpa inhaa poimia läheisten murheet ja surut kirjan materiaaliksi! Miten törkeää! Hetken höyrysin, kunnes oivalsin, etten ollutkaan muodostanut asiasta omaa mielipidettäni, vaan apinoinut sen jostakin. Minusta nimittäin taiteilijalla on oikeus imeä vaikutteita mistä vain, eikä taiteellisia vapauksia voi alkaa rajata. (Niin ikävää kuin se voikin olla sille, jonka elämä päätyy kirjan sivuille. Tässäkin varsin tunnistamattomassa muodossa tosin.)

No, sitten lukukokemukseen. Odotin tarinan olevan raastava, sillä onhan aiheina lapsen sairaus ja avioliiton kaatuminen. Mutta niin vain huomasin skannaavani tekstiä kuin jotakin raporttia, minkään liikahtamatta. Nenäliinat säästyivät.

Päähenkilö Julie työskentelee oppaana Normandian rannikolla. Hän selostaa turistiryhmille maihinnousun vaiheita aina vain uudelleen ja uudelleen. Eräänä päivänä Julie huomaa tyttärellään Emmalla outoja mustelmia ympäri kehoa, ja leukemia-diagnoosi tulee nopeasti, odottamatta. Sillä hetkellä Julien elämän täyttävät pelko ja epätoivo. Samalla elämää myllertää aviomiehen suhde toiseen naiseen.

HS:n Majanderin arvio (19.8.2012) kuvaili tarinaa ahdistavaksi ja puristavaksi – näihin en yhdy, mutta monista Ala-Harjan oivalluksista kyllä Majanderin tapaan ilahduin. Elämä ja kuolema, terveys ja sairaus, lapsuus ja vanhuus – erilaisista vastinpareista syntyy kiinnostavia pohdintoja. Parasta Maihinnousussa oli minusta eritoten se, miten sotaselostukset rinnastuivat muuhun tarinaan. Ehkä kliseistä rinnastaa sota ja rakkaus, mutta tässä se toimii.

Sodassa on helppo toimia, sillä sodan päämäärä on aina selvä, sillä tavalla sota on turvallinen. Sotaan ryhtyessä myös tietää, että joskus se loppuu; kaikki sodat loppuvat joskus.

Julien elämä on sairauden ja avioliiton rakoilemisen myötä täynnä epävarmuutta. Sodan olemusta pohditaan paljon, ja huomaan lukeneeni sodasta yllättävän paljon kuluneen vuoden aikana. Esimerkiksi Dora, Dorassa ja Kätilössä oli myös oivaltavia tiivistyksiä.

Maihinnousun kerronta on pelkistettyä:

Emma oksentaa, sen suuhun sattuu, suu on rakkuloita täynnä. Emma makaa sairaalasängyssä silmät suljettuina. Emma haluaisi sairaalasta pois, mutta en voi luvata mitään. Emma kärsii, minun vatsaani kouraisee.

Toisto ja lyhyet virkkeet ovat tehokeinoja, joista sain yliannostuksen tätä lukiessani. Ihmisiin viittaaminen se-pronominilla ei ollut kovin hyvin perusteltua ja johdonmukaista, varsinkaan kun teksti ei muuten ollut puhekielistä.

Tunsin lukiessani syyllisyyttä siitä, että Maihinnousu jätti minut kylmäksi. En kuitenkaan ole tuntemuksineni aivan yksin, sillä tarinan koskettavuutta on pohtinut ainakin Hanna. Helmi-Maaria taas lipui Ala-Harjan kielen mukana. Myös esimerkiksi  Mari A, Jaana, Maria ja Valkoinen Kirahvi ovat kirjasta kirjoittaneet.

Heidi Köngäs: Dora, Dora (2012)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 333.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen.

Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speerin matkasta Suomen Lappiin. Ministeri haluaa tarkastaa nikkelituotannon tilanteen, ja matkan aikana hänelle paljastuu myös monen muun asian tola. Matkaa tehdään joulunalusaikaan, kun kaamos on pimeimmillään ja pakkanen paukkuu.

Kirja antaa äänen Speerin lisäksi matkalla mukana oleville sihteerille, tulkille ja taikurille. Luvut on nimetty henkilöiden mukaan, ja jokainen toimii vuorollaan minäkertojana. Hierarkia on kaikkien tiedossa, jokaisella on oma tarkka paikkansa. Varsinkin jos tietää kuuluvansa heihin, joiden tuhoamiseen kaikki tähtää.

Minun vereni ei ole täysin puhdasta ja ne joiden veri on vääränväristä, eivät ole mitään muuta kuin saastaa, vihan jatkuvaa kohdetta. Heidän päälleen sopii virtsata.

Sota-aikana jokainen elää varpaillaan. Mitähän tuo kommentti mahtoi tarkoittaa? Olenko joutunut epäsuosioon? Saksan tilanne sodassa on käymässä tukalaksi, ja samalla Speer on alkanut pelätä oman asemansa puolesta, sillä hän aistii suosionsa laskeneen Führerin silmissä.

Kaikki henkilöt elävät samassa tilanteessa, sodan keskellä hyytävässä talvikelissä. Jokainen kuitenkin kaipaa omia asioitaan, omia läheisiään ja rakkaitaan. Samalla rakkautta haetaan sieltä, mistä sitä vain on saatavilla. Henkilöitä taustoitetaan takaumilla, ja he saavat tarinan edetessä yhä enemmän sävyjä. Samalla kasvavat jännitteet henkilöiden välillä. Henkilökuvat ovatkin minusta Dora, Doran parasta antia. 

Tuskin olisin tullut lukeneeksi tätä, jos kirjaa ei olisi valittu vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Albert Speer ja Hitler ei kuulosta järin houkuttelevalta aihealueelta, mutta olinpas väärässä! Ainoastaan Köngäksen paikoin liian selittelevä kerronta ja toisto saivat turhautumaan. Kyllä minä muistan! Kyllä minä ymmärrän!

Dora, Dora on lukuromaani, jonka seurassa viihdyin. Välillä se imaisi pidemmäksi aikaa maailmaansa, ja varsinkin loppua kohden tarinan ota tiukentui, kun jännitteet kasvoivat. Henkilökuvaus on niin voimakasta ja vivahteikasta, että lukeminen oli nautinto. Köngäs on luonut jokaiselle kertojalle taidokkaasti omanlaisensa äänen.

Arvaan, että lukemista voi joillakin häiritä se, että tarinan henkilöillä on ilmeiset esikuvansa todellisessa maailmassa. Onko Hitler todella sanonut noin? Menikö ministerivalinta oikeasti tällä tavalla? Minusta totuudenmukaisuutta ei ole mielekästä jäädä pohtimaan sen syvemmin. Se ei kannata. Voi vain heittäytyä oikoisenaan sohvalle ja nauttia hyvin kirjoitetusta fiktiosta ja sen tunnelmista.

”Koulukirjoissa ne sodat aina alkoivat ja päättyivät yhtä täsmällisesti.”

”Nyt me tiedämme mitä siinä viivan välissä oli.”

 Dora, Dora antaa yhden mahdollisen version viivojen välin täytteeksi.

Joel Haahtela: Traumbach (2012)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 112.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Päivi Puustinen.

Näin jälkikäteen sen huomaan: olin kasannut epärealistisen suuria odotuksia Joel Haahtelan kirjoille. Syksyn mittaan selailin ja katselin niitä sillä silmällä töissä hyllyttäessäni. Odotas vaan, kun ehdin tämänkin lukea... Sitten kun pääsen lukemaan Haahtelaa, niin... Vihdoin koitti tuo odotettu Haahtelan aika ja nappasin uutuushyllystä Traumbachin intoa pursuten. Jo muutaman sivun jälkeen hämmennyin. Mitä ihmettä: eihän teksti sykähdytä minua ollenkaan!

Traumbach on pienoisromaani, jonka päähenkilö Jochen saapuu nimeltä mainitsemattomaan saksalaiseen kaupunkiin tekemään haastattelua herra Traumbachista. Kaupunkia vaivaa asukkaiden joukkopako länteen, ja itse Traumbachin tavoittaminen tuntuu mahdottomalta. Miehestä tiedetään kovin vähän, ja lopulta selviää, että muustakaan tarinassa ei juuri mitään tiedetä, edes Jochenista. Loppuratkaisu on melkein yhtä kekseliäs kuin ala-asteen hittilopetus ”Sit mä heräsin.” (Ainekirjoitukset olivat tulleet myös Valkoisen Kirahvin mieleen.)

Traumbachin ydin on etsimisessä ja erityisesti hukassa olemisessa. Epävarmuus väikkyy taustalla jatkuvasti. Jochenilla on vain etunimi, kaupungin nimeä ei mainita, itse Traumbachia ei tunnuta saavutettavan lainkaan. Rasittavaa. Ärsyttävä, kommentoiva ja epäluotettava kertoja sen sijaan oli mielenkiintoisinta koko kirjassa.

Nyt huomaamme juuttuneemme jälleen tyhjänpäiväisiin pohdintoihin, jotka estävät tarinan etenemisen, sillä tarina todella etenee.

Haahtelaa olen kuullut kehuttavan erityisesti kuvallisesta kielestään, mutta monesti teksti maistuu yliyrittämiseltä:

Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee – –.

Useasti lukiessani huomasin ajattelevani, että omaperäisyyden ja kikkailun välinen raja on hienoinen.

Pistemääräni kohoaa kahteen, koska joistakin kielikuvista ja ilmaisuista pidin todella. Ne vain tuppasivat hukkumaan haahuiluun. Löyhyys kun ei ole minusta järin hyvä piirre pienoisromaanille. Toinen syy kahteen pisteeseen on juuri teoksen lyhyys. Pidempi olisi jäänyt kesken.

Taidan pistää tämän tökkimisen kaamoksen piikkiin ja palaan Haahtelan pariin vaikka joskus keväämmällä tai kesällä. Joskus sen haluan kuitenkin tehdä, sillä luulen edelleen voivani tykätä Haahtelasta. Kieroa.

Mainion ärhäkästi Haahtelan kimppuun on käynyt Helmi-Maaria, kun taas Aletheiaa, Karoliinaa ja Maria A:ta Haahtela on ihastuttanut unohtumattomasti.