Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 141.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Warsta.

Luin Ollikaisen esikoisen eilen enkä olisi voinut lukemistani osuvammin ajoittaa: tänään julkistettiin, että Nälkävuosi voitti vuoden 2012 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja on yksi kuudesta Finlandia-finalistista. Töistä ajellessani mietin, että vaikka ei Finlandia Ollikaisen esikoiselle napsahda, niin josko HS:n palkinto ainakin, koska niin onnistunut esikoinen on kyseessä. Niinhän sitten kävikin. Olen vilpittömästi iloinen, sillä Nälkävuosi on mielestäni palkintonsa ja finaalipaikkansa ansainnut!

Nälkävuosi kertoo karusta talvesta 1867–68, jolloin Suomessa kärsittiin huonojen satovuosien seurauksena nälänhädästä. Kun ruoka loppui, ainoa vaihtoehto oli lähteä kerjuulle. Monet joutuivat turvautumaan ahtaisiin tilapäismajoituksiin, mikä johti siihen, että nälän lisäksi myös kulkutaudit surmasivat kansaa.

Nälkävuodessa perheenäiti Marja joutuu lähtemään torpastaan lapsiensa Juhon ja Mataleenan kanssa viimaiselle taipaleelle: hyytävässä pakkasessa ja tuiskussa he taivaltavat kohti jotakin parempaa. Marjaa pitää liikkeessä toivo lasten hengissä selviämisestä ja haave keisarillisesta Pietarista, jossa kaikki olisi paremmin.

Toisen näkökulman lohduttomiin oloihin tuovat lääkäri Teo ja apulaiskamreeri Lars eli Renqvistin veljekset. Heidän ongelmansa ovat heille itselleen suuria, vaikka surmaavaan nälkään verrattuna piskuisia. Piristävää tarinassa on se, että parempiosaisista löytyy myös inhimillinen puoli. Ne jotka voivat, antavat puolet vaikka viimeisestä leivästään. Kirjassa pahuus löytyy usein viereltä eli toisten nälkäisten joukosta.

Loputtomalta tuntuva lumentulo koituu monen kohtaloksi. Pehmeä hanki vetää väsynyttä herkästi puoleensa, mutta kinos voikin jäädä viimeiseksi vuoteeksi. Ruumiit peittyvät nopeasti valkoiseen kuolemaan.

Lukukokemus oli riipaiseva ja aiheen vuoksi surumielinen, mutta Ollikaisen tapa kuvata ihmisen ja luonnon limittymistä on kiehtova ja kaunis:

Marja astuu sillalle. Hän nostaa Juhon syliinsä ja puristaa lasta rintaansa vasten sen minkä voimattomuudeltaan jaksaa. Silta on ahnas kieli, valmiina kuljettamaan kulkijan talven nieluun, tyydyttämään sen koskaan tyydyttymätöntä, loputonta nälkää.

                      Tuuli päättää suunnan, se puskee Marjaa sillan yli. Lumipyörteet lainehtivat hänen jaloissaan, virta ei kulje enää sillan alla vaan sitä pitkin, kohti vastarannan lumilakeutta, johon tie katoaa.

Nälkävuosi on hiottu ja kompakti kokonaisuus, jossa 1800-luvun miljöitä ja ihmisiä on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti. Pidin kovasti myös kirjan Helsinki-kuvauksista: sivuilla vilahtelevat esimerkiksi Kauppatori, Nikolain kirkko ja Siltavuori, samoin Katajanokan huorat ja hampparit.

Hanna kirjoitti Nälkävuodesta tänä samaisena päivänä. Myös esimerkiksi Ilselässä  ja Sinisessä Linnassa on kirjaa arvioitu.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp, Første bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2011).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 489.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: like.fi

Kirjamessuilla (25.10.2012) se kipinä iski: olin kuuntelemassa Karl Ove Knausgårdin haastattelua ja sen päätyttyä sinkosin oitis ostamaan kuusiosaisen sarjan ensimmäisen osan Taisteluni. Ensimmäinen kirja. Taisteluni-sarjasta on ruotsinnettu nyt viisi ja suomennettu kaksi osaa. Kyseessä on mainospuheiden mukaan jopa ”Pohjolan suurin kirjallisuustapaus” – tästä en tiedä, mutta yksinkertaisuudessaan kirjasarjan idea on seuraavanlainen: Knausgård kirjoittaa tarkkanäköisesti omasta elämästään. Kuusi kirjaa, yli 3000 sivua, yhden nelikymppisen miehen elämä. Siis mitä ihmettä?

Knausgård on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyään Ruotsissa, vaimonsa Lindan kotimaassa. Kirjamessuilla hän kertoi, kuinka hän turhautuneena nelikymppisenä oli pysähtynyt pohtimaan ulkoisesti idyllistä elämäänsä, johon kuuluivat rakkaat lapset ja vaimo. Hänestä tuntui, ettei elämä voinut jatkua entiseen tapaansa, jotakin oli tehtävä. Hän voisi jättää perheen ja lähteä kiertelemään maailmaa. Tai sitten hän voisi tappaa itsensä. Kolmas vaihtoehto olisi alkaa kirjoittaa elämästään. Kaikkien onneksi Knausgård valitsi jälkimmäisen.

Ensimmäinen kirja keskittyy kuvaamaan Karl Oven nuoruutta, teinipojan arkea, huojuvaa isäsuhdetta, isän alkoholismia ja lopulta isän kuolemaa. Kirjasarja ei kuulemma etene kronologisesti eli tulevissakin osissa palataan taaksepäin. Noin puolet tästä kirjasta ajoittuu Karl Oven nuoruuteen, loppu kertoo hetkistä isän kuoleman jälkeen.

Nuoruuden vaiheita kuvaavan jakson kerronta värittyy hauskasti kuplivalla, arkielämän kommelluksista syntyvällä huumorilla. Teinipojan mielenmaiseman kuvaus tuo etäisesti mieleen Bert-kirjat, joiden parissa viihdyin itse teini-ikäisenä. Lakonisuuden nuori Karl Ove itse määrittelee osuvasti näin:

Lakoninenko? sanoin. Sitä on vaikea kuvata. Jotakin kuivakkaa ja asiallista, ehkä liioitellun asiallista, sanoin. Eräänlaista vähättelyä.

Kerronnan viehätys on juuri arkisten asioiden ja rutiinien nostaminen huomion keskipisteiksi. Tupakan filtterin värillä on väliä, kuten myös sillä, osaako avata kaljapullon sytyttimellä. Koulu, kotibileet, keskiolut, tupakka, tytöt, musiikki, urheilu. Siinä varmasti melko yleinen resepti teinipojan elämään. Ainakin 1980-luvulla, jolloin Knausgård eli nuoruutensa; nykyään listaan voisi varmasti lisätä tietokoneet ja konsolipelit. Lakoninen kerronta muistuttaa aika ajoin toisesta norjalaisesta mieskirjailijasta, Erlend Loesta, jonka L on yksi lempikirjoistani.

Tunnelma muuttuu merkittävästi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla. Isän kuoltua Karl Ove ja hänen veljensä Yngve menevät isoäidin talolle, jossa isä ja isoäiti ovat eläneet viime vuodet saastaisen sotkun keskellä. Karu totuuden löyhkä lyö kasvoille jo ovella.

Me kahlaamme isäni kuolemassa. Hän kuoli tuoliinsa viereisessä huoneessa, se on täällä vieläkin. Sitten täällä on jäljellä kaikki se mitä on tapahtunut aiemmin, lapsuudessani, kaikki sekin on täällä, ja se palaa mieleeni. Ymmärrätkö? Olen tavallaan ihan lähellä sitä. Sitä mikä olin silloin kuin olin pieni. Sitä mikä isä oli silloin. Kaikki sen ajan tunteet palaavat taas mieleeni.

Veljekset raivaavat, puunaavat ja jynssäävät taloa puhtaammaksi, ja samalla he yrittävät ymmärtää isän kuolemaa. Menetyksen tuska välittyy koskettavasti.

Knausgård kertoi kirjamessuilla, että hänen isänsä ryhtyi juomaan hänen ikäisenään ja joi itsensä hengiltä alle kymmenessä vuodessa. Nyt kun hän kirjoissaan pyrkii kuvaamaan kaikkia ympäröiviä ihmisiä ja tilanteita mahdollisimman rehellisesti, ei liene yllätys, että lähisukulaiset ovat älähdelleet ja jopa uhkailleet oikeustoimilla. Niinpä päästään hankalan kysymyksen äärelle: mistä kirjailija saa kirjoittaa? Rajoja on tunnetusti vaikea vetää. Helppohan kaltaiseni tavallisen lukijan on sanoa, että tällaisia kirjoja pitäisi lukea kaunokirjallisuutena, siis fiktiona. Eihän kukaan pysty esimerkiksi repliikintarkasti muistamaan, mitä on kuusitoistavuotiaana sanonut. Mutta muuttuisiko mielipide, jos oma elämä päätyisi kirjan sivuille?

Luin Ensimmäistä kirjaa haltioituneena. Luin vauhdilla, mutta samalla toivoin, ettei kirja loppuisi koskaan. Onneksi osia on vielä viisi jäljellä.

Kustantajan kirjaesittely on täällä, Jarmo Papinniemen Parnassossa ilmestynyt arvio löytyy täältä.

E. L. James: Fifty shades: Sidottu (2011)

Alkuteos: Fifty Shades of Grey.

Suomentaja: Riie Heikkilä (2012).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä. 514.

Oma arvio: 1/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: otava.fi

Sidottu on ensimmäinen osa brittiläisen E. L. Jamesin Fifty Shades -trilogiaa, joka on noussut polttavaksi puheenaiheeksi ja myyntihitiksi.

Alkuasetelma ei voisi olla kuluneempi: kömpelö ja kokematon kirjallisuudenopiskelija kohtaa sattumalta itsevarman, saavuttamattoman oloisen ja hengästyttävän hyvännäköisen poikamiehen, joka kaiken lisäksi on rikas. Miljonääri kiinnostuu tytöstä, ja heidän välilleen kehkeytyy miehen seksuaalisten mielihalujen värittämä suhde. Anastasia Steele ja Christian Grey koettelevat toistensa rajoja monin tavoin. Keskeistä on, kuka saa tehdä mitäkin ja kenelle, ja mitkä ovat Christianin mieltymysten taustat.

Teksti on vaivaannuttavaa. Anastasia punastuu tai lehahtaa punaiseksi noin joka toisella sivulla. Anastasian edellisen punastumisen puna tuskin on ehtinyt laskea, kun taas jo lehahtaa. Yhden kulmakarvan nostamisen taito vaikuttaa myös erityisen käytetyltä. Jatkuva virnistely rasittaa, Anastasian sisäisen jumalattaren toistuvat ”kommentit” saavat raivon partaalle.

Luin kirjan tunnollisesti loppuun, vaikka olisin voinut lopettaa jo muutaman kymmenen sivun jälkeen. Itsepintaisesti olin päättänyt, että luen tämän, ja nyt voin sanoa, että niin tein. En voi suositella tätä oikeastaan kenellekään, sillä paremmin kirjoitettua viihdettä on kirjastoissa hyllymetreittäin. Mutta tällaista kirjallista ilmiötä harvasta kirjasta syntyy, joten uteliaiden ei varmaan auta kuin kokea tämä itse.

Mikä tässä kömpelösti toteutetussa pehmopornossa sitten hätkähdyttää – tai siis minkä pitäisi ilmiön mittasuhteiden mukaan niin tehdä? Se ei voi olla muu kuin seksi, jota kirjassa kyllä riittää. Niin mitä sitten? Nykyäänhän internet ja televisio suoltavat katseltavaksi ties mitä. Veikkaukseni on, että yksi vastaus löytyy siitä, millainen media kirja on: tarina tulee luettuna hyvin eri tavalla iholle. Jokaisen lukijan täytyy kuvitella ja kuvittaa tarina päässään itse.

On selvää, että en kuulu kirjan kohderyhmään. Ensinnäkään en juuri lue viihdekirjoja. Toisekseen en pysty ymmärtämään seksin käyttöä vallan välineenä. Herra ja palvelija -suhde ynnä muut kiemurat menevät yli ymmärrykseni. Olisi oikeastaan ollut suuri ihme, jos Jamesin hitti olisi minuun kolahtanut.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että kaikki lukeminen on hyvästä. Jos joku innostuu tämän kautta lukemaan muutakin, niin hyvä. Eikä minulla ole siihenkään mitään sanottavaa, jos joku lukee vain viihdekirjallisuutta ja tämän yhtenä muiden joukossa. Hyvä. Makunsa kullakin.

Kirjallisiin ilmiöihin perehtyminen oli siis tällä kertaa aikamoista tuskaa verrattuna Nälkäpelin lukemiseen. Toki olisin voinut uskoa HS:n Aholan kehotusta ja jättää ilmiön omaan arvoonsa, mutta minkä sitä uteliaisuudelleen mahtaa! Kaipa seuraavaksi kokeilen Twilightia, jolle Fifty Shades on esimerkiksi Maijan mukaan monella tasolla velkaa. Fifty shadesin parissa on viihtynyt muun muassa Helmi-Maaria, kun taas Jenni epäilee kyseessä olevan joukkoharha. 

Suzanne Collins: Nälkäpeli (2008)

Alkuteos: The Hunger Games.

Suomentaja: Helene Bützow (2008).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 389.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi

Nälkäpeli on kiistatta ilmiö. Se on puhkikirjoitettu blogeissa jo aikoja sitten, mutta kiinnostukselle ei näy loppua. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran jokunen kesä sitten, kun siskontyttö luki sitä mökillä. Silloin tyydyin vain ihmettelemään kirjan maailman yhteiskuntajärjestystä, ja tarinan perusidea palasi aina välillä ajatuksiini. Tänä syksynä töissä kirjastossa olen törmännyt Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan jatkuvasti, sillä sitä kysytään ja varataan päivittäin. Pakkohan ainakin ensimmäiseen osaan oli siis tutustua.

Nälkäpeli kertoo hurjasta tosi-tv-ohjelmasta, jota tehdään tulevaisuuteen sijoittuvassa valtiossa nimeltä Panem. Luonnonmullistukset ovat tuhonneet Pohjois-Amerikan, ja paikalle syntyi tämä uusi valtio. Panem jakautuu Vyöhykkeisiin, joiden elämää hallinnoi totalitaristisesti maan keskus, pääkaupunki Capitol. Pitääkseen asukkaat kuuliaisina ja muistuttaakseen vallanpitäjien mahdista Capitol järjestää vuosittain Nälkäpelin, jonne jokaisen Vyöhykkeen tulee lähettää kaksi tribuuttia eli kilpailijaa. Pelin kulku on selkeä: 24 tribuutista yksi selviää voittajaksi, kun kaikki muut ovat kuolleet. Tapa tai tule tapetuksi.

Tämänvuotista peliä seurataan teinityttö Katnissin näkökulmasta. Hän on kotoisin Vyöhykkeeltä 12 eli Panemin perukoilta, missä pääelinkeino ovat hiilikaivokset. Katniss on elättänyt perhettään isän kuoleman jälkeen salametsästämällä. Hän tekee kaikkensa pikkusiskonsa Primin eteen ja ilmoittautuu tämän tilalle Nälkäpeliin, kun arpa osuu Primin kohdalle.

Selviytymisessä Nälkäpeliareenalla keskeisiä ovat ruoka, vesi, lämpö ja aseet, mutta ehdottomasti myös tuuri. Kukaan ei tiedä muiden tribuuttien vahvuuksia, ja Capitol saattaa muuttaa sääntöjä milloin tahansa – jotta peliä televisiosta seuraava yleisö viihtyisi paremmin.

Mikä Nälkäpelissä sitten oikein kiehtoo? Se on oikeiden tosi-tv-ohjelmien irvikuva: siinä mässäillään tappamisella, ihmiset ovat todella vain pelinappuloita viihdetuotannossa, ruumiita tulee. Ikään kuin konsolipelit ja tosi-tv olisivat yhdistyneet jossakin todellisuudessa. Tarinan viehättävyys perustunee pitkälti klassiseen asetelmaan: ovela, hyväntahtoinen sankari petkuttaa nokkeluudellaan pahiksia, vaikka on altavastaajan asemassa. Katniss myös säilyttää inhimillisyytensä raadollisissa olosuhteissa.

Luin kirjaa viihdyttävänä satuna. Olihan se joiltakin osin ennalta-arvattava ja Katnissin naiiviuteen taipuvaiset ajatukset välillä rasittavia, mutta en välittänyt tällaisista sivuseikoista. Ahmin kirjan muutamassa illassa, sillä olin alusta lähtien myyty. Luen harvemmin fantasia- tai scifikirjallisuutta, mutta nyt jännitin tribuuttien taistelua melkein henkeä pidätellen. Koukussa olen; trilogian kaksi muuta osaa ovat jo varauksessa…

Nälkäpelistä on kirjoiteltu esimerkiksi blogeissa Lukutoukkailua, P.S. Rakastan kirjoja, Luettuja maailmoja, ihan vain muutamia mainitakseni.

Ohittamaton haaste

Olen passanut monia lukuhaasteita aikapulaan vedoten, mutta nyt vastaan tuli niin hauska ja houkutteleva idea, että on pakko lähteä mukaan. Osallistun hdcaniksen ideoimaan Lukudiplomi-haasteeseen. Tässä Hyönteisdokumentti-blogista kopioidut haasteohjeet:

1. Valitse vapaasti luokkatasosi ja diplomi jonka haluat suorittaa. Pohjana suosittelen tuota Opetushallituksen Kunnaria, mutta vastaavat paikkakuntakohtaiset diplomiohjelmat hyväksytään myös. Ilmoita valintasi tämän bloggauksen kommenttiosiossa.

2. Seuraa diplominsuorituksen ohjeita. Tyypillisesti tarjolla on useita temaattisia lukulistoja joista kustakin valitaan luettavaksi yksi kirja niin että yhteensä luetaan 6-10 kirjaa. Luetuista kirjoista joko tehdään normaali bloggaus oman tyylin mukaan tai tehdään jokin diplomiohjeissa annetuista tehtävistä, tai mieluiten tietysti molemmat (kannattaa lukea ne tehtävälistat läpi, siellä on lukuisia mielikuvitusta kutkuttavia tehtäviä...) Mahdolliset elokuvatehtävät ovat vapaaehtoisia, tällä kertaa keskitymme kirjoihin ja ajoittaisiin sarjakuviin.

3. Haaste alkaa nyt, ja kouluvuoden mukaisesti päättyy lauantaina 25.5.2013. Tuosta viikon päästä, 1.6.2013 kevätjuhlissa jaetaan diplomit ja saatetaanpa jakaa stipendeinä myös muutama kirjapalkinto arvottuna suorittajien kesken (myös hyvällä yrityksellä pääsee mukaan arvontaan vaikkei koko diplomia saisikaan suoritettua). Myös jo luetuilla kirjoilla voi osallistua, kunhan ne on lukenut 1.8.2012 jälkeen.

4. Jos lähipiirissäsi on lukeva lapsi, ota selvää olisiko hän kiinnostunut lukudiplomista ja onko hänen koulussaan mahdollisuutta sen suorittamiseen.

Valitsin luettavat kirjat netlibriksen sivuilta Sinuhen kirjatarjottimilta. 

Kuva: netlibris.net

Yritän siis lukea seuraavat kymmenen kirjaa kuluvan lukuvuoden aikana:

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

George Orwell: Eläinten vallankumous 

Leena Krohn: Tainaron

Henning Mankell: Tulen salaisuus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Alexis Kouros: Gondwanan lapset

Italo Calvino: Paroni puussa

István Örkény: Minuuttinovelleja 

Risto Rasa: Tuhat purjetta

Jos jokin näistä tökkii pahasti tai en saa kirjaa käsiini kirjastosta, niin saatan vaihtaa sen toiseen samalta tarjottimelta löytyvään teokseen. Yritän kuitenkin pitäytyä näissä. Luultavasti teen näistä vain tavalliset bloggaukset. Ilmoitan luokka-asteen sitten myöhemmin, jos intoudun tekemään varsinaisia diplomitehtäviä.

Tätä ennen olen osallistunut kahteen haasteeseen. Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haaste jatkuu vielä itsenäisyyspäivään saakka. Tilanteeni on yhtä vaille valmis eli tuo haaste hoitunee mallikkaasti. Hieman vaisummalta sen sijaan näyttää Ikkunat auki Eurooppaan -listani… Ehkäpä vielä nappaan haasteeseen muutaman kirjan ennen vuodenvaihdetta, mutta missään nimessä en hätyyttele eniten lukeneiden kärkisijoja. Onneksi arvontaan pääsee mukaan pienelläkin panoksella!

Kahta haastetta kokeilleena voisin summata, että valmiiksi listatut kirjat tulevat helpommin luetuiksi. Senpä vuoksi uskaltaudun tähänkin mukaan.

Yksi syy lähteä haasteeseen on ehdottomasti sen herättämät positiiviset muistot. Yläkoulussa kuuluin Sinuhe-kirjapiiriin, jossa luimme eri tarjottimilta kirjoja ja pidimme niistä lukupäiväkirjaa. Ryhmä kokoontui varsinaisen kouluajan jälkeen, eikä siihen liittynyt diplomia tai verkkotyöskentelyä. Noilta ajoilta taitaa olla peruja rakkauteni kirjalistoihin! Yläkoululaisena luin myös Waltarin Sinuhe, egyptiläisen yhtenä kesänä, ja se on ollut yksi merkittävimpiä lukukokemuksiani koskaan. Muistot ovat sikäli kultaantuneet, etten enää muista, luinko Sinuhen samannimisen kerhon vuoksi vai meninkö kerhoon, koska olin lukenut sen. Väliäkö tällä, sillä lukeminen on pääasia!