Runokirjajoulukalenteri: luukku 16 – Minna Sadeniemi: Saaristo

Täsmälääkettä saariston kaipuuseen annostelee Minna Sadeniemen runokokoelma Saaristo.

Runot vievät meren ja metsän tuoksuun, kallioille, rantaveteen. Runoissa vilahtelevat puhujan läheiset, myös koirat. On täydellisiä hetkiä ja on riitoja ja suruja, joissa luonto lohduttaa.

Saariston vuodenkiertoa kuvataan esimerkiksi näin:

Saari nukkuu 

kuin valas, toinen 

puoli soittaen 

kamarimusiikkia 

        lumen kristallinen sointi

       autojen sellojouset  

        kimahtava jää  

        variksen hengitys

Kun luin tämän kokoelman ensimmäisen kerran kesällä saaressa, valitsin aivan toisen päivän runon, mutta nyt uinuva saari veti puoleensa. Saarimökkeilijänä elän taas yhtä ikävöinnin talvea. On jotenkin lohdullinen kuva, että siellä saari ja mökki kallion kumpareella ovat talviunilla. Kerran häiritsimme tätä rauhaa ja vietimme joulun saaressa, mutta yleensä se ei kelien puolesta ole mahdollista. Keväällä taas.

Runossa saaren uniaikaan kuuluvat erilaiset äänet. Enimmäkseen ne ovat luonnon soittamia, mutta autokin sekoittuu tähän jousillaan. Luonnon äännähdykset ovat hienovaraisia – enpä koskaan aiemmin ole ajatellut variksen hengitystä.

Kokoelma on ilmestynyt Basam Booksin Puhuttava runo -sarjassa. Nistä runoista syntyisi varmasti hyviä keskusteluja lukupiirissä tai muuten: saaristosta, mökkeilystä, lähdöistä ja jäämisistä.

Olen nyt täällä, jotta voin vielä olla siellä.

Minna Sadeniemi: Saaristo. Basam books 2024. 80 s. Kirjastolaina. Kansi: Taivo Org.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 15 – Anna Tapola: Puut liikkuvat öisin

Viidestoista luukku narahtaa auki vasta ilta-aikaan, koska Anna Tapolan esikoiskokoelmassa Puut liikkuvat öisin.

Kokoelma on täynnä hiljalleen avautuvaa proosarunoa. Nämä eivät ole kiireisen lukijan runonpalasia: runot vaativat monia lukukertoja ja herättävät paljon kysymyksiä. Ehkä näitä voisi olla kiva makustella vaikkapa kaverin kanssa tai lukupiirissä? Arvelen, että monien tulkintamahdollisuuksien runot sopisivat yhdessä pureskeltaviksi.

Monissa runoissa on jotakin pahaenteistä, samoin suru ja menetykset kulkevat mukana.

Osiosta Ihon mykkä muisti löytyi päivän runo:

Lumen haavat, syvät, terävät reunat. Talvi ottaa miten haluaa, häpäisee jokaisen solun, vuoteen. Kiristyvä vyö ympärilläni: sinkkiä, rautaa ja verta. Katso ikkunasta, kylmä alistaa kaiken, painaa ruusunmarjojen riettaat suut valkoista hankea vasten kunnes on hiljaista. Talvi hengittää keuhkoni täyteen, jokainen henkäys tarkoin saksittu. Tunnen hidastuvat sydämenlyönnit kaulalla, kylkiluiden alla. Kevät saattaa saapua, mutta talvi on punainen, ahne.

Talven kuvastoon yhdistyy vallankäyttö, alistaminen, satuttaminenkin. Talvi käy päälle, niin ihmisen kuin luonnon. Runossa kuvataan elävästi, miten pakkasilma tunkeutuu keuhkoihin: jokainen pakkasessa henkeä haukkonut jo tuntee nipistelyt.

Runossa kevään tuleminen on vähän epävarmaa. Sitä ennen on joka tapauksessa selvittävä ahnaasta talvesta.


Anna Tapola: Puut liikkuvat öisin. Aviador 2025. 73 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Miika Nuutinen: Varjo on valo

Luukussa neljätoista liikutaan varjoista valoon ja taas takaisin.

Miika Nuutisen neljäs runokokoelma Varjo on valo tarkentaa länsimaisen ihmisen elämään, sotaan ja sen mielettömyyksiin. Yksi saa poikansa kotiin sinkkiarkussa, toinen vaihtaa television kanavaa, kun sota kyllästyttää.

Monissa runoissa kuolema langettaa varjon. Jos kuolema on varjo, on se teoksen nimen mukaisesti myös valo. Ehkä poispääsy julmuuksista, pahuuksista?

Päivän runopoiminta herättää kysymyksiä:

Suljen silmäni pimeydeltä
Ajatuksissa on valo
Varjoa ei synny
Inhimillisyys ja vapaa tahto ovat poissa
Mitä ihminen voi pelätä kuin toista samanmoista?

Onko silmien sulkeminen todellisuuden kieltämistä vai onko se toiveikkuutta? Varmasti moni joutuu tekemään jonkinlaista rajausta pimeyksien äärellä, jotta ei aivan vaipuisi synkkyyteen.

Toisaalta runosta voi lukea pimeän pelon voittamista. Tähänkin liittyy surullinen puolensa: pimeää ei tarvitse itsessään pelätä, toista ihmistä kyllä. Synkissä mennään.

Sodassa ei ole sijaa inhimillisyydelle tai millekään monen tärkeinä pitämille arvoille, kuten myös teoksen loppupuolen Eettisen ja ekologisen sodankäynnin neuvoston manifesti ironisoi.

Jos kokoelman nimen lukee eri tavalla painottaen, varjoon valo, saa luentaan mukaan toivoa.


Miika Nuutinen: Varjo on valo. Aviador 2025. 51 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Olli Sinivaara: Valoon, vihreään

Lucian päivän luukusta ryöpsähtää valoa ja vihreyttä kaamoksen keskelle.

Olli Sinivaaran Valoon, vihreään on ylistyslaulu vehreydelle ja elinvoimalle. Runoissa on terälehtien liikettä, viehättävää pionien maailmaa, tammien ikuisuus. Kokoelma on kirjallinen piristysruiske, runokuvat kuplivat ja virkistävät kuin vitamiiniporeet.

Lucian päivän runo-otteessa on ohjaava sävy:

Ihmisen täytyy, täytyy kurottaa valoon,
ei saa jäädä pimeään joka paikassa.

Sen kurotuksen näkee puissa,
puut ovat sen muoto ja hahmo,

ne näyttävät meille miten ojentua, ojentaa.

Toisille pimeä vuodenaika on pelastus, mutta kaltaiseni kesäihmiset tarvitsevat pientä paimennusta. Älä suotta vain käperry, ei pidä antaa pimeän viedä voittoa. Sinivaara kehottaa ottamaan mallia puista. Olen metsäkävelyillä napsinut kuvia puiden latvoista, kun oikein muuta kuvattavaa ei ole ollut. Kauneutta voi nähdä niissäkin.

Enää on reilu viikko käänteeseen, sitten ei enää tarvitse kurotella niska pitkänä, vaan valo alkaa lisääntyä ja tulla kohti kuin itsestään. Myös luonnossa, ei vain kirjan sivuilla.


Olli Sinivaara: Valoon, vihreään. Teos 2025. 48 s. Kirjastolaina. Kansi: Jussi Karjalainen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Olga Kolari: Juureton laulu

Runokirjajoulukalenterissa jatkuu laulujen teema, kun kahdennestatoista luukusta kajahtaa Olga Kolarin Juureton laulu. Se on Kolarin esikoiskokoelma ja Haka Kustannuksen ensimmäinen julkaisu. Ensimmäinen lainaaja tuskin olen, koska kirjaston kirjassa on eräässä sivussa reikä.

Luen Kolarin runoista kasvutarinaa, jonka palasia runon puhuja joutuu etsimään ja asettelemaan. Mistä olen tullut, miten tulen minuksi? Miten löytää oma ääni? Apuun huhutaan esiäitejä ja sisaria. Naistenlehdet ovat petollisia, turva löytyy musiikista ja muistikirjasta.

Löysin sivuilta talvenkin:

ei talvi lopulta
päättänytkään tulla
         ennen kuin ehtii jo kevät

eletään kummallista aika
        mikään ei ole kuin ennen
             lapsuuden talvissa
                  rutiineissa ja muistoissa

Aika on vuodenkiertoja, ihmiselämä, sukupolvia. Se tempoilee, kiihdyttää ja hidastaa. Käsitys ajasta muuttuu vanhenemisen myötä, mutta yksi pysyy: aika etenee. Runossa se näkyy myös typografiassa.

Juuri nyt tuntuu siltä, että talvi saattaa hyvinkin jäädä väliin. Muistoissa lapsuuden talvet ja joulut olivat tietynlaisia. Vähintäänkin muistoissa ne olivat lumisempia, vaikka tilastot kertoisivat mitä. 

Jotakin outoa tässä ajassamme on, onko niin aina? Mitä ovat tavalliset ajat?


Olga Kolari: Juureton laulu. Haka Kustannus 2025. 53 s. Kirjastolaina. Kansi: Jyrki Pitkä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta

Kurjet ja muut siivekkäät laulavat, kirkuvat ja viheltävät Jaana Lambergin esikoiskokoelmassa Kurjen huudossa olen aina totta.

Runon puhuja havainnoi luontoa, imee sitä kaikilla aisteillaan. Hän tekee tarkkoja havaintoja ja peilaa tuntojaan luonnon ilmiöihin. Kuuntelee luontoa, jotta kuulisi itsensä. Kirjoittamispohdinnot tuovat runoihin metatasoa, Ukrainan sota kiinnittää runot aikaamme.

Palaan aina vain runoon, jolta kokoelma on saanut nimensä. Siispä laajempi lainaus siitä: 

tänään
lumi kallion päällä on vielä kiinteää
upottamatonta

huomenna sade valuttaa sen
sammalen läpi
ja alas kiven pintaa
    kurjen huudossa olen aina totta

ylihuomenna silmut puhkeavat
ensi viikolla heinä kukkii ja
seuraavalla kaikki jo kuolee
           kurjen huudossa olen aina totta

Runo tiivistää ajan kulun harhat ihmisen mielessä. Miten joskus aika laukkaa, kokonainen vuodenaika hurahtaa ohi nopeasti.

Tämä ja monet muut Lambergin runot tulevat lähelle, koska luonnossa liikkuminen, sen havainnointi ja siitä kirjoittaminen ovat minullekin tärkeitä.


Ja ne kurjet! Niiden odottaminen luo yhden horisontin, jota tähystää näinä pimeinä viikkoina ja kuukausina.


Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta. Basam Books 2025. 90 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Kati Salonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Niillas Holmberg: Naarattu

Kymmenennessä luukussa kaikuu Niillas Holmbergin runojen myötä valaan laulu.

Naarattu vie jokilaaksoon. Toisaalla ovat järveläiset, joiden kotiin laulu ei yllä. Samoin törmäytyvät perinne ja moderni, uusi ja vanha.

Niillas Holmberg on saamelainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko. Hän keikkailee myös runojoikaajana. Kokoelman runoja voi kuunnella Holmbergin ja Pauli Lyytisen levyllä Naarattu laulu.

Osiosta Kolmas viidennes poimin päivän runon:

KOLME MERKINTÄÄ UUDISMÖKIN VIERASKIRJASTA

Tämä talvi
kysyy olemaan vaiti.

Olla hiljaa miten lumi
ei saa olla lämmin,
mutta se luodaan tamineeksi
seinustoille.

Kuten kokoelman perusvire, myös päivän runo rakentuu vastinpareille. On hiljaisuus ja ääni, joka kysyy. Tai ehkä käskee, mutta muotoilee sanansa kysymykseksi. On kylmä lumi, joka kuitenkin lämmittää. Vieraskirjan merkinnän on luultavasti kirjoittanut joku, jolle paikka ei ole niin tuttu. Ja uudisrakennus korostaa tuoreutta verrattuna perinteisiin ja perimätietoon.

Etelän talvessa ei vielä ole päästy nauttimaan lumen kuorruttamista rakennuksista tai lumen hiljaisuudesta. Päästäpä luomaan lumesta vaatteet jollekin rakennukselle!


Niillas Holmberg: Naarattu. Gummerus 2025. 70 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Lada Suomenrinne.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Immi Hellén: Oravan pesä ja muita runoja

Valopuun syliin istutin Immi Hellénin pienen runokirjasen Oravan pesä ja muita runoja.

Kun kirja osui silmiini kirjaston runouutuuksissa, en tunnistanut tekijää. Kirjan esipuhe kertoo, että Hellén (1861–1937) oli kansakoulunopettaja ja lastenrunoilija. Nimi ei ehkä soita kelloja, mutta runot laulujen sanoituksina kyllä. Maan korvessa kulkevi… Kas kuusen latvassa oksien alla… Joko kilahtaa?

Kalenteriluukkuun oli pakko valita runo Joulukirkkoon – ja pahoittelen loppupäivän korvamatoa:

Kello löi jo viisi,
lapset, herätkää,
Juhani ja Liisi –
muuten matka jää!

Tässä vesimalja,
silmät huuhtokaa!
Lämmin karhuntalja
reessä odottaa.

Joutuin turkit niskaan,
kintaat käsihin!
Sanna vielä viskaa
villahuivinkin.

Kokonaisuudessaan yhdeksänsäkeistöinen runo on vuodelta 1898. Sen sävelsi lauluksi R. Raala reilu kymmenen vuotta myöhemmin, ja edelleen yli sadan vuoden jälkeen sitä lauletaan ja se tunnetaan.

Runon kuvaamat tapahtumat ja sanasto saattavat herättää nykylukijassa ja -kuulijassa hämmennystä. Kyllä lähdettiin kirkkoon varhain! Ajankuvaa luovat myös reki, talja ja se, ketkä lähtevät kirkkomatkalle, ketkä jäävät. Kahdeksannen säkeistön ”Ruuna virsta vielä / tepsuttele pois!” kertoo, että matkaa piti tehdä reilun kilometrin verran.

Tulipa taas laajennettua tietämystä runouden historiasta, kiitos Nysalor-kustannuksen julkaisusarjan, joka esittelee varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksia.

Immi Hellén: Oravan pesä ja muita runoja. Nysalor 2025. 46 s. Kirjastolaina. Kansi: Matti Järvinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 8 – Jukka Itkonen: Laululinnun saarella

Hyvää Jean Sibeliuksen eli suomalaisen musiikin päivää! 🎶🎵 Tahtia teemapäivälle runokirjajoulukalenterissa antaa Jukka Itkosen kokoelma Laululinnun saarella.

Itkosen runot kutsuvat lukemaan ääneen, koska niissä on usein loppusointuja ja mukaansa tempaava rytmi. Ehkä näitä voisi esittää myös laulaen? Laajan runotuotannon lisäksi Itkonen teki myös laulujen sanoituksia ja kuvataidetta.

Laululinnun saarella on höystetty Hugo Simbergin grafiikoin, jotka ovat toimineet myös sanataiteilijan inspiraationa. Päivä runon poimin osiosta IV, jonka teemakuvana on Emäntä ja piruparka kaksosineen; osiosta löytyy samanniminen runo.

Päivän valintani on runo Halla:

Koverat korvat,
kelmeä pää,
hengitys höyryä,
tukkana jää.

Viilensi vedet,
jähmetti maan
kovaksi kohmekourillaan.

Nuokkuvat korret,
tuuleton yö,
pellolla istuu
ja tähkiä syö.

Halla.

Itkosen runoissa on jotakin tuttua ja turvaa, vaikka kyseisen runon lukisi ensimmäistä kertaa. Niin tässäkin. Sanasto on helppo ymmärtää ja niukan runon hahmo on helppo ottaa haltuun.

Voisin kuvitella, että tämä runo puhuttelee eri-ikäisiä lukijoita, kuten Itkosen runot yleensä. Lapsiin vetoavat sanaleikit, riimit ja rytmi, aikuinen voi tunnistaa viittauksia taiteeseen tai vaikkapa historiaan. Esimerkiksi päivän runosta tulee mieleen vanhan kansan arvoitukset.

Laululinnun saarella on kirjastossa aikuisten puolella, mutta siinä on paljon pienemmillekin lukijoille ja kuulijoille sopivaa.


Jukka Itkonen: Laululinnun saarella. Kirjapaja 2009. 87 s. Kirjastolaina. Kansi: Katja Kuittinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Katariina Vuorinen: Kesän oraakkeli

Pyydystin runokirjajoulukalenteriin auringon! ☀️ Katariina Vuorisen aistillinen ja värikylläinen Kesän oraakkeli on tervetullut piristys aina vain pimenevään aikaan.

Vuorisen runoissa matkataan Euroopassa ja Aasiassa. Puhuja avautuu toisille ihmisille, iloille, aistikokemuksille, maailmalle. Hän tutkii ja kokee, kokeilee, käy temppeleissä ja ashrameissa. Säkeet kuplivat rakastamisen riemua, himoa, elämisen janoa.

Runo nimeltä Spekulaatio III on osiosta Lazio:

Jos vaihdamme aurinkokellon illan lamppuihin ja kuljemme ilman kysymyksiä.
Ohra pudottaa säkeitä hiuksiisi, tunnistan talven otteet.

Sinä tunnet kallioiden kielen käsissä
kuin joka aamu syntyvän kohtalon, minä tunnen kalojen hopeiset vuodet
jotka hohtavat ihossa, taivas putoaa taivaan kuvaan
näin ovat vakavat asiat yhtä kuin silmänräpäykset ja kaamoksen riemu,
seuraava vuosi on kettujen ja kaiken punaisen.

Kokoelma on tarinallinen, joten edeltävien runojen pohjalta luen päivän runon kahden maailman kohtaamisena. On rakastaja vuorilta ja puhuja, jolle vesi on tutumpi elementti, samoin hän tuntee talven. Heillä on omat kielensä, mutta paljon yhteistä: taivas on molemmille sama.

Jos runon ajatusleikki toteutuisi, tulisi rakastaja talven maahan, jossa ei niin paljoa kysellä. Ja kukapa ei haluaisi kokea kaamoksen riemua!


Katariina Vuorinen: Kesän oraakkeli. Aviador 2025. 88 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Peter Mickwitz: Lasinen avaruusalus

Hyvää itsenäisyyspäivää! 🇫🇮 Sitä toivottelen Peter Mickwitzin sinisävyisen Lasinen avaruusalus -kokoelman kanssa.

Suomenruotsalainen Mickwitz tarjoilee lukijalleen haasteen. Runoissa on usein vimmaisaa rytmiä sekä kielipelejä ja -leikkejä. Merkitykset jäävät ilmaan tai ovat vähintään monitahoisia. Tähän kokoelmaan on tuotu runoja Mickwitzin viidestä teoksesta. Mahdottoman suomennostehtävän on saanut Jyrki Kiiskinen.

Päivän runo jatkaa aiemmista luukuista tutulla pimeysteemalla. Näin alkaa runo ”sisääntuloväylä/

joulukuu”:

nousee ylös haukkaa ilmaa päivä

uppoaa takaisin harmaaseen

utuun kiiltäviä pintoja ja valuvaa

lunta joka murtaa valon sinisessä

joka loistaa pyörii ja

kimaltaa matkalla pimeään

asfalttipimeään missä

märkä kylmä on ruumis missä

– –

Pimeää siis edelleen on, mutta nyt on myös vauhtia! Kun aloin kopioida runoa tähän luukkuun, en millään meinannut saada lopetettua, kun vain kirjoitin säkeiden imussa.

Tempoa luovat säkeenylitykset ja toisto. Minun tekee mieli lukea runoa moneen kertaan, lukea ääneenkin, ja painottaa eri sanoja eri kerroilla. Pitää sitten taukoa. Kerralla luettuna Mickwitzin lukijalta loppuu happi. Mieli alkaa poukkoilla, jos vain antautuu rytmin vietäväksi. 

Sama koskee oikeastaan kokoelmaakin: haluaisin sen oman hyllyyn ja silloin tällöin palata sen runoihin. Eri tunnelmissa, eri vuodenaikoina.

Peter Mickwitz: Lasinen avaruusalus: valikoima runoja. Suom. Jyrki Kiiskinen. Tammi 2006. 127 s.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – Tuula Hämäläinen: Kiven muisti

Elämän kiertokulkua ei kukaan pääse karkuun, muistuttaa Tuula Hämäläisen kokoelma Kiven muisti runokirjajoulukalenterin viidennessä luukussa.

Runoissa puhuja muistelee vaiheitaan aina syntymähuudosta lähtien. Hän hyvästelee lähimpiään ja valmistautuu myös omaan kuolemaansa. Yksilön historian rinnalle saadaan laajempi perspektiivi, kun matkustetaan Euroopan historiallisten tapahtumien näyttämöille.

Miljööt vaihtelevat, mutta päivän runo-otteessa ollaan täällä pimeässä Pohjolassa:

joulukuun pieni aurinko
pitkä varjo
autot ajavat ylitse
talvinen iltapäivä suojelee
                pimeys laskeutuu varhain


joskus tähdet romahtavat
alas
ja kimaltavat kadulla
joskus enkeli tanssii keltaisen viivan vierellä

Ei ihme, että mieli halajaa pienen auringon ja pitkien varjojen keskeltä vaikkapa Venetsiaan tai ikuiseen kaupunkiin Roomaan!

Kun mustana myttynä kävelee kaupungilla, tuntuu ettei mikään määrä heijastimia auta erottumaan tarpeeksi. Saa todella katsoa, että autot ajavat vain varjojen ylitse. Yhtä auttaa suojelus ja toista tuuri.


Tuula Hämäläinen: Kiven muisti. Kulttuurivihkot 2025. 77 s. Kirjastolaina. Kansi: Markus Hirvelä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Annamari Niskanen: Kaikesta minkä olen unohtanut

Mikä on tuo joulunpunainen hehku runokirjajoulukalenterin neljännessä luukussa? Se on Annamari Niskasen esikoiskokoelma Kaikesta minkä olen unohtanut, joka sisältää runoja esimerkiksi rakkaudesta ja kuolemasta muistamisen näkökulmasta katsottuna.

Niskasen runoista voi kotirunoilija ja harrastekirjoittaja löytää inspiraatiota. Päivän runon poimin osiosta, jonka nimi on ”Mitä olen unohtanut valosta” – siinä mainio vuodenaikaan sopivan kirjoitusharjoituksen otsikko. Kokoelma päättyy osioon ”Tämän kuitenkin muistan”. Tekee jo mieli teroittaa kynä!

Päivän runovalinnan omistan Etelä-Suomen talvelle:

Asumuksiin ei toivota lämpöä vaan valoa.
Kun talvi on musta surma, selviytymiseen tarvitaan vain 

valo.

Kun pimeys hellittää naruistaan ja ikkunat raottavat
luomensa, kaikille valehdellaan aurinko.

Runo tiivistää kesäihmisen tuskan pimeyden keskellä. Kun on se aika vuodesta, että töihin lähtiessä ja sieltä palatessa on säkkipimeää, on otettava kaikki käyttöön, tai musta surma korjaa. Kirkasvalot, kausivalot, jouluvalot. Lamput työhön ja lukemiseen. Tähdet, kyntteliköt ja köynnökset.

Keinovalot saavat valehdella auringon, melkein uskon ja haukottelen. Kesä on jokin utopia, josta olen joskus kuullut juttua. Säädän työpisteen valoja niin, etteivät häikäise.

Annamari Niskanen: Kaikesta minkä olen unohtanut. Aviador 2025. 67 s. Kansi: Wilma Hälikkä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Harri Hertell: Samaa tulta

Kolmannessa runokirjajoulukalenterin luukussa loimuaa Harri Hertellin Samaa tulta.

Kokoelmassa runot vyöryvät paikoin eteenpäin vimmaisesti, melkein kuin rynnien, toisinaan taas sivulla on muutama harkiten valittu säe kuin aforismi. Aiheiden puolesta ollaan perusasioiden äärellä: elämän, kuoleman, elävän tulen, arjen.

Päivän runonpalanen on alku runosta nimeltä Edelleen:

Edelleen on äitejä
istumassa lasten kanssa
katoksen alla
lumisateessa syömässä jäätelöä

Siellä ne puikot ja tuutit ovat kaupan pakastealtaassa talvellakin. Viimeksi eilen tarkistin. Tai siis ohimennen näin. Minusta jäätelöt tuntuivat toimettomilta ja tarpeettomilta. Eihän nyt talvella. Aivan toisin allasta silmäsi lasten ostoskärryjä työntävä tyttö. En tiedä, miten äiti vastasi toiveikkaaseen katseeseen, koska tylsänä aikuisena kiirehdin kassalle ja bussiin.

Hertellin kolmisivuinen runo vangitsee hetkiä, joista syntyy tavallinen arki. Yhteisistä kokemuksista ja yhteisistä turhautumisen kohteista. Kun työnnetään keinulle vauhtia ja löhötään sohvalla, kun puidaan ja purnataan. Siihen mahtuu myös kaavoista poikkeaminen, yllätyksellisyys. Joku ottaa äkkilähdön, toinen avaa altaan kannen. Valitsen puffetin, kiitos, sen mintunvihreän.


Harri Hertell: Samaa tulta. Enostone 2025. 96 s. Kirjastolaina. Kansi: Anna-Mari Tenhunen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 2 – Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä

Toisessa runokirjajoulukalenterin luukussa pyrähdetään pihalle.

Silja Järventaustan Vuorosana pihapiirissä sisältää puhuttelevia, tunnistettavia luontorunoja, joiden runokuviin on helppo tarttua. Arkiset havainnot kohottuvat kuvaamaan ihmisen luontosuhdetta.

Asioita käsitellään esimerkiksi vastinparien kautta: on kaupunki ja metsä, on hiljaisuus ja melu, villi ja hoidettu. Vastakkainasettelusta ei kuitenkaan ole kyse, vaan runoissa on dialogia, erityisesti ihmisen ja luonnon välillä. Luonto ruokkii ajattelua ja kieltä.

Päivän ote kuuluu näin:

Ohuet hiutaleet laskeutuivat varpaat
edellä neulasille, kiehnäsivät neulastupsujen
päällä, etsivät oikeaa asentoa ja luvalla
sanoen laskeutuivat lopulta
oksatuppaan vatsalle.

Runon puhuja on tarkkailija, joka inhimillistää luontohavaintoaan. Kun hiutaleilla on varpaat ja ne kiehnäävät, niille alkaa muodostua oma tahto. Sattumanvaraisesta tulee tarkoituksellista toimintaa, imperfekti tuo runoon tarinallisuuden tuntua. Runoon on talletettu hetken taika.

Runo kehottaa pysähtymään yksityiskohtien äärelle. Mitä on tavanomaisen reittisi varrella, kun seisahdut ja oikein tarkennat katsettasi? Minkälainen on pihapuun vatsakumpu, näetkö puiden halausta kaipaavat sylit?


Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä. Teos 2025. 115 s. Kirjastolaina. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Katri Korhonen: Puhun sohvalle ja pienille esineille

Runokirjajoulukalenteri on jälleen täällä ja ilahduttaa joulukuisia aamujasi aina aattoon asti!

Joka päivä luukusta paljastuu runokokoelma, josta nostan yhden runon tai runonpalasen lähempään tarkasteluun. Nostoista pyrin löytämään jonkinlaisen yhteyden talveen tai jouluun.

Ensimmäisestä luukusta pilkottaa Katri Korhosen esikoiskokoelma Puhun sohvalle ja pienille esineille. Se vie muuttamisen ja tavaroiden maailmaan. Ihmiset kantavat tavaroita kuin muurahaiset ketjussa. Muutto on aina muutos, miten asettuvat tavarat, miten ihmiset? Kuinka ne sopivat yhteen?

Tavarat ovat painolastia, ne ovat muistoja. Erot ja kuolema saavat näkemään ne toisin.

Sivuilla kaikuvat esikuvat F. Scott Fitzgeraldista Sylvia Plathiin. Teemojen puolesta mieleen tulee myös Satu Erran järjestämisestä inspiroitunut kokoelma Tämä kaikki on liikaa, joka oli mukana viime vuoden kalenterissani.

Tässä päivän runo, jonka typografia valitettavasti kärsii kopioimisesta:

yöllä tulee lumiaura
sen huomio!valo

majakka

pyyhkii huoneen seinät

kumarrun sen alle

jää

piiloon
oikutteleva alus

Runossa valo kertoo työkoneen liikkeistä, mutta valokeila tuo myös huomiota osuessaan. Runon puhuja piileskelee majakan lailla loistavan valon alla, hän on alus, jota huomiovalo ohjaa. Vai onko se sittenkin aura, joka jää puhujan katseelta piiloon?

Plaseerasin Korhosen kalenterin avausluukkuun jo kesällä, jolloin en osannut aavistaa, ettei tänä vuonna ole joulukuun alkuun mennessä juuri nähty tai kuultu lumiauroja ainakaan täällä etelässä. Enpä osannut arvata myöskään sitä, että tänään luukun avautuessa herään ensimmäisen kerran uudesta (kakkos)kodista, johon työn vuoksi muutin. Takana on muutto ja tavaroiden kitkuttamista hissiin, asettelua, uudelleen katsomista.

Juuri tästä syntyy runojen taika: ne ovat sanojen ja merkitysten leikkiä, joita jokainen voi lukea omalla tavallaan. Eri hetkissä niitä voi lukea eri asennoista. Niistä voi löytää samastuttavaa, lohtua, iloa, oivalluksia.

Katri Korhonen: Puhun sohvalle ja pienille esineille. Aviador 2025. 84 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.