Kirjailija Kallaksen pelon vuodet – Suvi Ratinen: Pakolainen

Kansi: Piia Aho.

Aino Kallas on monelle tuttu: Sudenmorsiamen kirjoittanut suomalainen kirjailija, joka oli naimisissa virolaisen diplomaatin, Oskar Kallaksen kanssa. Tyttönimeltään Krohn.

Kirjailijan Ruotsin-vuodet eivät ole niinkään tuttuja. Noihin surun, menetysten ja yksinäisyyden vuosiin sukeltaa Suvi Ratinen biofiktiossaan Pakolainen.

Teos alkaa vuodesta 1944. Kallas matkaa laivalla Ruotsiin, mistä avioliiton myötä Suomen kansalaisuuden menettänyt kirjailija saa 66-vuotiaana turvapaikan.

Täällä ei ole vielä pimeää,
aurinko alkaa vasta vähitellen laskea ja merelle valuu
räikeää läikehtivää oranssia, ja näyttää siltä että jos joku noista
onnettomista tupakanpolttajista heittäisi mereen palavan tulitikun tai kytevän tupakantumpin,
voisi koko maisema leimahtaa liekkeihin.

Pelko istuu sitkeästi olkapäällä. Ensin piti jättää Viro, nyt synnyinmaakaan ei ole enää turvallinen. Kuluu pitkiä vuosia, ettei Kallas uskalla käydä Suomessa edes vierailulla. Ja sitten Ruotsikin luovuttaa balttisotilaita Neuvostoliittoon. Voitaisiinko hänetkin luovuttaa?

Kallas on menettänyt sotavuosina läheisiään, eikä menetysten vyöry tunnun laantuvan sodan jälkeenkään. Muistot kuitenkin elävät, ja niissä hän elää.

Ruotsissa Kallas työstää päiväkirjojaan julkaistaviksi. Kustantamo Otava tukee pakolaisena elävää kirjailijaansa, vaikka on siinäkin suhteessa särönsä.

Ratinen luo romaaniinsa runollisen kielen ja rytmin, joiden myötä lukija elää kuin kirjailijan pulssilla nuo pelon vuodet. Nautin kirjan kielestä ja ihailin kerrontaratkaisua: miten onkin niin intiimi tunnelma, vaikka käytössä ei ole minäkertoja, vaan kolmannen persoonan hän.

Luin kirjaa vuoroin e-kirjana ja vuoroin painettuna. E-kirjassa lähteet ovat leipätekstin joukossa, mikä häiritsi lukemista, joten suosittelen painettua kirjaa, jossa lähteet on koottu loppuun.

Kirjan luettuani jäin ikävöimään Pakolaista ja sen maailmaa, tunnelmaa.


Suvi Ratinen: Pakolainen. Otava 2025. 332 s. Kirjastolaina. Kansi: Piia Aho.

Elävää rautatiehistoriaa – Jari Järvelä: Raiteet

Kansi: Markko Taina.

Lukijana minulla on meneillään vähemmän on enemmän -kausi, ja tiiliskivet ovat viime aikoina jääneet avaamatta. Jari Järvelän lähes 500-sivuinen Raiteet on poikkeus sääntöön. Samalla se muistuttaa, että upottava ja vetävä historiallinen romaani on kiireettömän lukijan ilo. Kaiken ei tarvitse olla nopeasti kulutettavissa.

Raiteet kertoo luuradasta. Sellaisen kutsumanimen on saanut rautatie Riihimäen ja Pietarin välillä, koska kiskojen alla makaa muutakin kuin moreenia. Rataan liittyy paljon symboliikkaa. Sen synty vaatii uhrinsa, se on elämänlanka, mutta raiteilla liikkuu myös kuolema.

Järvelän romaani jakautuu kolmeen näytökseen. Ensimmäisessä tutustumme Amandaan, sitkaaseen ja rohkeaan tyttöön, joka veljensä kanssa rakentaa rataa henkensä pitimiksi 1860-luvun nälkävuosina tuhansien muiden tavoin. Amandan luut eivät päädy ratapohjaan. Toisessa osassa pääsemme seuraamaan Amandan lapsenlapsen vaiheita punaisten panssarijunan ampujana sisällissodassa. Kolmas jakso sijoittuu jatkosodan aikaan, ja se liittää sukupolvien ketjuun jälleen uuden lenkin.

Pidin siitä, että jokaisesta osiosta rakentuu oma maailmansa, johon lukija pääsee syventymään. Miljööt, ajankuva, henkilöhahmot, kaikki on elävää. Samalla osiot muodostavat kokonaisuuden, joka vetää niin, että sivut vain kääntyvät. Ehkä kakkososan rakkaustarinaa olisi uskaltanut vähän syventää?

Jälkisanoista selviää, että kirjailija Järvelä on varttunut Kouvolan tienoilla ja että tarinat luuradasta tulivat tutuiksi jo lapsuudessa. Tavallaan kirja on hautunut hänellä vuosikymmeniä.

Raiteet jää muistiini kirjana, jonka vinkkasin työhaastattelussa – ja sain työn. Paluu kirjaston tiskin taakse tekee hyvää luku- ja kirjasomeharrastukselle, arvelen.


Jari Järvelä: Raiteet. WSOY 2025. 479 s. Kirjastolaina.