Sivut

perjantai 31. toukokuuta 2013

Toukokuussa luettua

Toukokuussa ehdin lukea enemmän kuin moneen kuukauteen. Muutama pidennetty viikonloppu mökillä tarkoitti lukemista riipputuolissa, laiturilla ja aurinkotuolissa. Kirja oli kädessä myös kalaa savustaessa, saunaa lämmittäessä, jääkiekkoa "katsellessa"...

Minuuttinovelleja mökkimatkalla.
Bloggaaminen sen sijaan ei ole maistunut aivan lukemisen lailla, vaan moni kirja on jäänyt lukemisen jälkeen pinon jatkoksi koneen viereen. Niinpä tässä alla on taas muutama lyhytarvio. Oman postauksen puuttuminen ei tarkoita, että kirja olisi ollut jotenkin huono. Esimerkiksi Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta oli minusta loistava. Toukokuussa luin alla listattujen lisäksi myös John Irvingin Minä olen monta, mutta siitä kirjoittaminen jää kesäkuun puolelle. Se todella tarvitsee oman postauksensa.


Bloggaamattomat

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2007) (175 s.)
Alkuteos: Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto.
Suomennettu englanninkielisestä laitoksesta What I Talk About When I Talk About Running.
Suom. Jyrki Kiiskinen (2011). Tammi.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?
Vappuloman viimeinen luettu kirja oli lähes täysi kymppi. Murakami kirjoittaa positiivisesti, mutta ei mitenkään liian makeasti. Sanojen takaa hahmottuu sympaattinen ja uuras mies.

Murakami on paitsi kirjailija myös maratoonari, ja tässä teoksessaan hän käsittelee juoksemista ja kirjoittamista. Hän ei alleviivaa omia saavutuksiaan, vaikka kymmeniä maratoneja juosseella ja useita bestsellereitä kirjoittaneella olisi siihen jopa aihetta.

Murakamin mukaan hyvä kirjailija tarvitsee menestyäkseen lahjakkuutta, mutta myös paljon keskittymistä ja kestävyyttä. Hän kirjoittaa joka aamu useamman tunnin taukoamatta, ja romaanin kirjoittamiseen menee väistämättä kuukausia, jopa vuosia. Kirjoittamisen määrätietoisuus ja maratonharjoittelu ovatkin sukulaislajeja:
Suurimman osan siitä, minkä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä. Nämä oppitunnit ovat käytännönläheisiä ja ruumiillisia. Kuinka paljon voin painostaa itseäni? Kuinka pitkä lepo kuuluu asiaan – ja kuinka paljon on liikaa? Miten pitkälle voin mennä, niin että lopputulos on yhä kelvollinen ja johdonmukainen? Milloin tekstistä tulee ahdasmielistä ja jäykkää? Missä määrin minun pitäisi tiedostaa ulkomaailma, ja missä määrin minun pitäisi keskittyä sisäiseen maailmaani? Missä määrin luottaa kykyihini, ja milloin minun pitäisi alkaa epäillä itseäni?
Täytyykin tutustua Murakamin romaaneihin. Jotenkin muistelen, että Norwegian Woodia on suositeltu ensimmäiseksi Murakamiksi. Siinäpä taas lisäys kesäkirjojen listaan! (Jotenkin taas kuvittelen, että ehdin lukea kesälomalla kolme kassillista kirjoja...)

* * *


Miina Supinen: Liha tottelee kuria (2007) (335 s.)
WSOY.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?
Kai oli parasta mitä oli ja parasta Kaissa oli Kain välinpitämättömyys ihmisen lihaa kohtaan. Se ei ollut raakuutta vaan tunteettomuutta. Kai käsitteli häntä kuin käsityöläinen hiomista kaipaavaa kaapistoa.
Astra on 22-vuotias nuori nainen, jonka perhe on hyvin omalaatuinen. Jokaisella on omat kipukohtansa. Astra itse on syömishäiriötaustainen biologian opiskelija, joka ryhtyy ”pikku nartuksi” netistä löytämälleen Kaille. Pikkuveli Silmu on 18-vuotias ja alkaa täyttää elämänsä tyhjiä hetkiä bodauksella. Perheen kuopus on päiväkoti-ikäinen Pelagia, joka osoittaa mieltään pissimällä päiväkodin lattioille. Äiti on neuroottinen sisutussuunnittelija, ja isä työhönsä upottautuva kapellimestari.

Huh. Näistä värikkäistä persoonista ja heidän yhteentörmäyksistään syntyy sellainen tarina, että kulmakarvat nousivat lukiessa välillä hiusrajaan saakka. Olin pitkään kahden vaiheilla, että tykkäänkö vai en. Tarina nimittäin vaatii lukijaltakin heittäytymistä, niin kreisi ja vinksahtanut se on! Ja lopputulema oli: tykkäsin, ihan hulluna.

* * *


Reidar Palmgren: Lentämisen alkeet (2004) (5 t 30 min)
Otavan äänikirja, lukija Reidar Palmgren.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?
Kuva: otava.fi
Reidar Palmgren on näyttelijä ja kirjailija, ja hänen toinen kirjansa sijoittuukin teatterimaailmaan. Kirjan päähenkilö on näyttelijä Vesa Arola, jonka elämä ajautuu kriisiin: takana on avoero, ja nyt urakin on katkolla. Kirjassa yhdistyvät näyttelijän sielunelämää ja näyttelemistä analysoiva pohdinta ja lukijaa koukuttava jännäri.

Vesan kriiseilyyn liittyvät kovin kliseisesti jännitteinen suhde nuorempaan naiseen ja reipas juominen. Muilta osin tarina onkin sitten jotain ihan muuta kuin tavanomainen: mukaan tulee kaiken mutkistavia haamuja menneisyydestä, eivätkä Vesan ratkaisut nuoren naisen suhteenkaan ole kaavamaisia.

Palmgren lukee levyillä kirjansa itse. Hän osaa tuoda Vesan kurjuuden ja tuskat luentaan paikoitellen niin elävästi, että kuuntelemisesta jäi alakuloinen olo. Autoillessa äänikirjaa kuunnellessa huomio väkisinkin herpaantuu aika ajoin, joten en aivan saanut kiinni loppuratkaisun koukeroista. Täytyy selailla kirjaa jossain vaiheessa.

  * * *

István Örkény: Minuuttinovelleja (1968) (216 s.)
Alkuteos: Egyperces novellák. Suom. Juhani Huotari (2002). Otava.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Ville Rauvola

Minuuttinovellit on unkarilaisen Örkényn novellikokoelma, joka sisältää lähes sata tekstiä. Kokoelmassa on lyhyitä ja todella lyhyitä novelleja. Lyhyin on nimeltään "Tyhjä sivu", joka on todella vain tyhjä sivu. Sitä selitetään sivun kääntöpuolella seuraavasti:
Nämä "tyhjät sivut" kertovat joko olemattomista tai sitten sellaisista olevaisita, joista kirjailijalla ei ole mitään sanottavaa.
Örkényn novellit räväyttävät elämän järjettömyyden lukijan silmille. Monissa novelleissa on kielipelejä ja muuttuvia merkityksiä. Novellien kuvaamat groteskit tapahtumat ja henkilöt ovat hulvattomia. Örkényn novellit heijastelevat hänen omia kokemuksiaan vankileirillä toisessa maailmansodassa ja poliittisesti epävakaassa Unkarissa. 

Novellit olivat mainiota luettavaa autossa, sillä yhden novellin lukemiseen harvemmin meni pidempään kuin se minuutti. Niinpä saattoi osallistua keskusteluun tai ihailla maisemia luontevasti lukemisen lomassa.

Sopii mainiosti novellien kuvaamaan elämän järjettömyyteen ja sattumanvaraisuuteen, että joku edellinen kirjan lukija on kirjoittanut viikon lottorivin nimiösivulle. Osuikohan kohdalle?


Blogatut






Toukokuussa sivuja kertyi 1788 ja äänikirja-aikaa 5 tuntia 30 minuuttia. Puolet luetuista (ja kuunnelluista) sain tuotua blogiin asti, puolet jäivät tähän koostepostaukseen. Yritin epätoivoisesti saada Lukudiplomi-haasteen valmiiksi, mutta kesken jäi.

Toukokuussa luin sattumalta useita kurjan lapsuuden kuvauksia (HøegFeldt ja McCourt). Ehkäpä kesää kohden voisi siirtyä hieman valoisampiin aiheisiin?

Kesäkuu on viimeinen työkuukausi ennen paljon kaivattua lomaa. Kesäkuussa aion lukea ainakin pari esseekokoelmaa ja muutamia uutuuksia. Ai niin: muutaman viikon päästä koittaa Nannan II lukumaraton – toivottavasti siitä tulisi leppoisa ja antoisa kuten ensimmäisestä!

lauantai 25. toukokuuta 2013

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli (1996)

Alkuteos: Angela’s ashes.
Suomentaja: Juhani Lindholm (1997).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 398.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kansi: ?
Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu ihmeeltä, että ylimalkaan jäin henkiin. Lapsuuteni oli, kuten arvata saattaa, täynnä kurjuutta – tuskinpa onnellisesta lapsuudesta kannattaisi kirjoittaakaan. Mutta vielä pahempi kuin tavallinen kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, ja vielä sitäkin pahempi on kurja irlantilainen katolinen lapsuus.
Kertojana on Francis eli Frank, McCourtien perheen vanhin lapsi. Frank syntyi Amerikassa, mutta perhe muutti takaisin vanhempien kotikonnuille Irlantiin Frankin ollessa alle kouluikäinen.

Lapsia perheessä piisaa, sillä enkeli tuo niitä aina vain lisää. Nälkä viiltää vatsoja. Kaikki kärsivät pula-ajan kurjuudesta, eikä apuja heltiä paljoa edes sukulaisilta. Perheen ainoa toimeentulo on isän viikoittain saama työttömyysavustus, joka sekin useimmiten kuluu jo saman päivän iltana pubissa mustaan juomaan, jota kutsutaan tuopiksi.

Nälän, likaisuuden ja isän juomisen lisäksi perheen kurjuutta syventävät lasten kuolemat. Kylmät, kosteat ja epähygieeniset asuinolot ja kehno ravinto johtavat siihen, että lapset ovat heikkoja. Esimerkiksi Frankin kaksospikkuveljetkin saavat syödäkseen lähinnä sokerivettä, kuumetta parannetaan pippuroidulla sipulimaidolla.

Jumalanpelko ja syntien välttely ja sovittaminen tuovat tarinaan välillä jopa tragikoomisia piirteitä. Tarina yltää Frankin nuoruusvuosiin. 19-vuotiaana Frank pääsee vihdoin takaisin synnyinmaahansa Amerikkaan, täynnä toivoa. McCourtin tarina jatkuu kirjoissa Amerikan ihmemaa ja Liitupölyä.

Tarinassa surkeus ja koomisuus siis kulkevat rinnakkain. Myös lukukokemuksessani oli kontrastia melkoisesti: tummaakin tummempi tarina, ja luin sitä vuoden ensimmäisenä hellepäivänä mökillä. Seitsemännen portaan enkeli on viimeinen kirja, jonka ehdin lukea Lukudiplomi-haastetta varten. Diplomi jää kesken, mikä hieman harmittaa. Haaste oli kuitenkin osallistumisen arvoinen: se kannusti tarttumaan moniin kirjoihin, jotka muuten olisivat jääneet lukematta.

perjantai 24. toukokuuta 2013

George Orwell: Eläinten vallankumous (1945)


Alkuteos: Animal Farm.
Suomentaja: Panu Pekkanen (1969).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 126.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi 
Eläinten vallankumous kertoo eläintilasta, jolla eläimet ottavat vallan. Ihmiset ajetaan pois ja eläimet järjestäytyvät organisoiduksi pienoisyhteiskunnaksi. Johtoa pitävät siat koirien avustuksella. Aluksi kaikki sujuu mallikkaasti, mutta kuinka ollakaan eläinten tasa-arvoisuus painuu unholaan sikojen päästyä vallan makuun.
Kaikki eläimet ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.
Tämä lienee kirjan tunnetuin lainaus. Aluksi ihanneyhteiskunnassa on seitsemän sääntöä, jotka takaavat kaikille samanarvoisen ja reilun elämän. Vähitellen johtajat muokkaavat sääntöjä itselleen sopivammaksi – ja tällainen paradoksaalinen ohje on lopputulos.

Valta-aseman väärinkäyttö ja epäoikeudenmukaisuus saavat kihisemään. Kirjan äärellä saa kuitenkin myös hymistellä: eläinten luonteenpiirteet peilaavat oivaltavan terävästi ihmisluonnetta. Sioilla, koirilla, kanoilla, hevosilla ja lampailla on kaikilla omat ominaisuutensa. Esimerkiksi uutterin työhevonen, Apila nimeltään, on sitkeyden ja peräänantamattomuuden mallityyppi.

Orwellin klassikko on tunnettu ja paljon luettu yhteiskuntasatiiri. Luin kirjan vasta nyt ensi kertaa. Ihmettelen kovasti, miksen ole lukenut tätä koulussa. Tämä olisi hyvin voinut kuulua vaikkapa yhteiskuntaopin opetukseen, ehkäpä se joissakin kouluissa kuuluukin.

Näin viime hetkillä yritän saada Lukudiplomia varten luettuja kirjoja blogiin asti. Haaste päättyy huomenna. Niinpä kirjoitukseni jää rääpäisyksi – tarkempaa analyysia kannattaa lukaista esimerkiksi Hannan tai Jennin blogeista.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Felicia Feldt: Näkymätön tytär (2011)

Alkuteos: Felicia försvann.
Suomentaja: Jaana Iso-Markku (2013).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 189.
Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?
Felicia Feldt on ruotsalaisen ”kasvatusguru” Anna Wahlgrenin tytär. En tunne ennestään Wahlgrenin töitä ja tekoja, mutta takakansi kertoo, että hän kirjoitti 1980-luvulla tunnetun teoksen Lapsikirja (1983). Nopea googlailu valaisee kirjan kontekstia lisää: Wahlgren on jyrkästi kiistänyt tyttärensä esittämän version perheen elämästä. Äidin mukaan tytär valehtelee, ja Wahlgren on vuorostaan kirjoittanut paljastuskirjan omasta näkökulmastaan.

Näkymätön tytär ruotii perheen elämää Felicia-tyttären näkökulmasta. Äidin ammatista huolimatta Felicia kokee eläneensä varsin rikkonaisen lapsuuden. Kulissit ovat kunnossa, mutta taustalla myllertää. Äiti juo, ja usein vaihtuvat isäpuolet ovat liian kiinnostuneita perheen teini-ikäisistä tyttäristä. Perhe muuttaa jatkuvasti, milloin ympäri Ruotsia, milloin Egyptiin saakka.

Felician lapsuuden kokemukset ja epävakaat ihmissuhteet jättävät jälkensä, ja Felicia sairastuu aikuisiällä masennukseen. Hän myös kärsii mitä ilmeisimmin rajatilahäiriöistä. Äiti yrittää manipuloida lastensa elämää vielä näiden ollessa aikuisia. Lopulta Felicia katkaisee välit äitiinsä ja osaan sisaruksistaan, sillä hän ei enää suostu elämään äitiä kumarrellen. Kirjassa Felicia työstää irtaantumista äidistä, ja tekstissä on vahvasti läsnä terapeuttinen ote:
Lopulta jäljellä on enää yksi. Joka sanoo. Ei.
                      Se olen minä, Felicia, joka seison lippu kädessä, kun tie on käyty loppuun. Kun kaikki rahat on maksettu. Kun kaikki kyyneleet on vuodatettu. Kun kaikki kirjat on luettu. Kun kaikki pillerit on nielty. Ja kaikki istunnot ovat hiljenneet.
Teksti tuntui teennäiseltä ja etäiseltä. Jopa kliseiseltä. Minäkertoja ei voittanut minua puolelleen, vaan epäilin hänen kertomaansa jatkuvasti. Aloin lukea kirjaa positiivisella mielellä ja odotin pitäväni siitä, mutta into tyssäsi kovin pian.  

Niin kauhealta kuin se ehkä kuulostaakin, niin odotin jotakin vielä rankempaa. (Mielessä häilyvät Burroughsin ja Høegin lapsuuskertomukset.) En tarkoita vähätellä Feldtin tuntoja, mutta minun suussani tämä maistui kohun kalastelulta.

Kirjassa oli mielestäni jotakin hyvääkin: sen rakenne. Kirja etenee lyhyissä luvuissa, jotka on otsikoitu tapahtuman mukaan. Ne ovat kuin välähdyksiä elämästä, paikoin jopa niin lyhyitä, että jäävät kryptisiksi. Lapsuuden ja aikuisuuden kokemukset vuorottelevat sulavasti.

Totta vai ei -pohdinnat liittyvät vahvasti myös esimerkiksi jo mainittujen Burroughsin ja Høegin kirjoista käytyyn keskusteluun. Niiden kohdalla sivuutin epäilyt olankohautuksilla, sillä niissä tärkeintä ei ollut totuudellisuus. Ne ovat hyvin kirjoitettuja, kiinnostavia ja vetäviä tarinoita itsessään. Näkymätön tytär taas on kaunokirjallisena tuotoksena minusta aika höttöä. Tämän kirjan ainoa kiinnostava puoli on siinä, onko kasvatusasiantuntijan omassa perheessä todella eletty näin, se on kirjan juju.

Blogistaniassa Kirjojen keskellä -blogissa ja Marjatan kirjaelämyksiä -blogissa on kirjoitettu Feldtin kirjasta.

torstai 9. toukokuuta 2013

Peter Høeg: Rajatapaukset (1993)

Alkuteos: De måske egnede.
Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen (1994).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 349.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Tämä Peter Høegin osaksi omaelämäkerrallinen romaani herätti takakannen mukaan ilmestymisaikanaan kohua Tanskassa, mitä en ihmettele yhtään. Jos tarina on edes löyhästi tosi, niin aihetta yhteiskunnalliseen keskusteluun todella on ollut. Rajatapaukset on karu mutta kaunis tarina nuoren pojan kokemuksista. Selviytymistarina.

Kertojana toimii aikuinen Peter, joka on viettänyt lapsuutensa erilaisissa lastenkodeissa ja muissa laitoksissa. Kirjan tapahtumat keskittyvät Biehlin Yksityiskouluun, johon teini-ikäinen Peter pääsee. Nimenomaan pääsee, sillä koulu on tarkoitettu lahjakkaille ja menestyville lapsille. Siis aivan toisenlaisille lapsille kuin Peter.

Biehlin Yksityiskoulu on sisäoppilaitos, jossa pyritään integroimaan oppimisvaikeuksista kärsivät lapset niin kutsuttujen tavallisten lasten joukkoon. Tarkoitusperät ja koulun käytännöt eivät kuitenkaan soinnu yhteen. Miten lasten tiukkaakin tiukempi, eristämiseen ja pelotteisiin perustuva kasvatus voisi valmistaa toimimaan tavallisessa arjessa? Lasten elämä etenee lukujärjestyksen mukaan ja on täynnä kieltoja, sääntöjä, rangaistuksia ja suorittamista.  
Mutta ei se niin toimi, hulluksi ei tule itsestään. Ja kun on valittu olemaan normaali tai aivan niillä rajoilla, on keksittävä jotain muuta jotta kestäisi. On kehitettävä strategia.
Yhdelle strategia on sammakoiden syöminen, toiselle itsensä satuttaminen, kolmannelle teoreettiset pohdinnot. Peteriä askaruttaa aika. Hän ei ymmärrä ajan luonnetta ja käyttää paljon energiaa sen käsittämiseen. 
Sitä yritti olla tinkimättömän täsmällinen, koska aika ja itse maailma olivat täsmällisiä. Sitä yritti yrittämistään koko nuoruutensa ajan, mutta ei pystynyt, ja oli jo hyvin vähällä luopua yrittämästä.
Eritoten kirjan loppuosassa aikaa pohditaan paljon. Onko aika yksioikoisesti vain lineaarista, kuten Biehlin Yksityiskoulussa? Kirja ei siis ole pelkästään mitä-seuraavaksi-tapahtuu-tyyppinen kertomus, vaan myös filosofisesti pohdiskeleva.
Ja ajasta oppii ehkä eniten, jos joutuu sysätyksi sen sisään. Jos on ollut sairas tai niillä rajoilla.

Peterille voimia tuo myös ensirakkaus. Hän rakastuu Katarinaan, jonka kanssa he alkavat selvittää koulun kauheuksia ja huolehtia Augustista, jolla on heistä kaikista vaikeinta. Kaverikolmikko onnistuu toimillaan järkyttämään koulun kulisseja. Peterille käy lopulta hyvin, sillä Høegit adoptoivat hänet, mutta kaikkien kohtalo ei ole yhtä onnekas.

Rajatapaukset oli surullisuudessaan ja kauheudessaan loistava lukukokemus. Se herätti kiinnostuksen Høegin muutakin tuotantoa kohtaan. Rajatapaukset on lukenut Blogistaniassa ainakin Pihi nainen, joka kuvaa kirjaa järisyttäväksi. Nyökyttelen.